Yksin kaikkea vastaan

Teksti Antti Rautiainen

Koska itä opettaa.

Länsimaisten uutisten jatkuva teema on demokratian kaventuminen ja autoritaaristen otteiden lisääntyminen Venäjällä. Minulle tällaiset uutiset kertovat lähinnä toimittajien lyhyestä muistista, koska mitään syksyä 1999 pelottavampaa en ole Venäjällä nähnyt.

Muutin Moskovaan 13. syyskuuta, neljä päivää aikaisemmin valtava kerrostalo Gurjanova-kadulla oli räjäytetty kahtia. Putinista oli tullut pääministeri kuukautta aikaisemmin. Muuttopäivänäni toinen pommi räjäytti asuintalon Kaširskajan valtatiellä.

Minulle räjäytetyksi tuleminen oli jo tuolloin vain todennäköisyys nollan ja ykkösen välillä, pienempi kuin auton alle jääminen, joten minua asia ei painanut. Mutta kun tutustuin paikallisiin aktivisteihin pari kuukautta myöhemmin, he säikkyivät katuja, joista joka ikisellä partioi poliisi tai vartija. Heistä tuntui että heidän kotikaupungissaan olisi tapahtunut vallankaappaus, ja ehkä he olivat oikeassa – Putin on tuon syksyn jälkeen pysytellyt vallassa.

Ensimmäinen lokakuuta Venäjän liittovaltion joukot marssivat Tšetšenian rajan yli, 21. lokakuuta yli sata ihmistä kuoli risteilyohjusten iskettyä Groznyin synnytyssairaalaan ja keskustorille. Kymmenettuhannet tulisivat kuolemaan lähikuukausien teurastuksessa, mutta Moskovassa tämä ei näkynyt mitenkään. Yksikään poliittinen puolue eikä kansalaisjärjestö ei lähtenyt kaduille sotaa vastaan.

Olin järjestämässä Moskovan ensimmäistä mielenosoitusta uutta sotaa vastaan 12. joulukuuta 1999. Valtasimme symbolisesti Juri Dolgorukin patsaan ympäristön kaupungintaloa vastapäätä, tarkoituksemme oli julistaa se sodanvastaiseksi alueeksi. Meitä oli ehkä kymmenen tai viisitoista, kaksi päätyi putkaan. Toinen heistä oli tuleva avovaimoni, jonka kanssa jäimme pari viikkoa myöhemmin kiinni graffitin maalaamisesta Varsovan valtatiellä. Miliisi löysi hänen passinsa välistä kymmenen dollarin setelin ja ajoi tyytyväisenä tiehensä tajuamatta, että olin ulkomaalainen.

Tämä oli varmaankin se yö, jona rakastuimme, vaikka kerroimme sen toisillemme vasta kuukausia myöhemmin, minkä jälkeen muutin asumaan Jaltinskaja-kadulle.

Moskova on niin suuri, että maalasimme seiniä vain harvoin ja julisteita emme levittäneet juuri koskaan. Tehokkaimman kattavuuden saimme levittämällä tarroja metroon. Moskovan vuosien aikana olin vain viidesti maalaamassa seiniä, näistä kerroista kolmella jäin kiinni.

Yksi näistä kerroista oli samaisena joulukuuna 1999, tapasimme Oleg Kirejevin rappukäytävässä Vavilova-kadulla. Siellä tapasin kaikki ihmiset, jotka Moskovassa kannatti tuntea, esimerkiksi Moskovan ensimmäiset antifasistiset skinheadit Miša “kierosilmä” Dementev ja Krot. Elokuussa 2010 Miša ja hänen morsiamensa kuolivat auton alle hääpäivänään.

Jakaannuimme ryhmiin, minä lähdin yhdessä Olegin ja erään toisen tutun kanssa, joka opettaa nykyään Moskovan valtionyliopiston journalismin laitoksella. He olivat kuitenkin polttaneet niin paljon blossia, etteivät saaneet maalattua mitään järkevää. Universitetstki prospektilla miliisipartio näki meidät, olin ainoa, joka oli riittävän selvä juostakseni pakoon. Poliisi huusi “seis tai ammun”, mutta en ymmärtänyt Venäjää tarpeeksi hyvin ja pakenin Gagarinskajan sivukujille. Myöhemmin kuulin, että tuleva valtionyliopiston opettaja oli siepannut poliisilta pyssyn autossa, mutta tästä oli rangaistu vain avokämmenellä naamaan. Venäjä on toisinaan armollinen sekoilijoille.

Oleg yritti kovasti olla viileä uusmedia-aktivisti, hän tilasi syndicate- ja nettime-sähköpostilistoja, joilla maailman kaikki viileät uusmedia-aktivistit Bruce Sterlingistä alkaen hengailivat. Venäjällä siitä ei tietenkään ollut mitään hyötyä. Myöhemmin riitaannuin Olegin kanssa. Kun näin hänet viimeistä kertaa, hän yritti vetää minua turpaan. Toinen huhtikuuta 2009 Oleg hyppäsi Vavilovskaja-kadun asuntonsa ikkunasta ja liiskaantui asfalttiin. Täysin turha kuolema, joka olisi voitu välttää, jos hän olisi saanut asianmukaista hoitoa mielenterveyden ongelmiinsa. Toisen Tšetšenian sodan vastaisesta toiminnasta kirjoitin pitkän artikkelin, joka on julkaistu myös suomeksi. Alkeellinen sivusto, jolle kokosin tuolloin valokuvia mielenosoituksista ja muuta materiaalia on myös vieläkin olemassa.

Vuoden 2000 alussa liberaali oppositio alkoi heräilemään horroksestaan, ja suurin sodanvastainen mielenosoitus kokosi ehkä kuusisataa osanottajaa. Moskovan kokoisessa kaupungissa se ei kuitenkaan ole paljon.

Tuona vuonna oma maailmankuvani muovautui enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen aikuisiällä. Olen ollut anarkisti 15-vuotiaasta asti, mutta Suomessa sillä ei ole juurikaan merkitystä, koska anarkistit keskittyivät toimimaan yhden asian liikkeissä ja kansalaisjärjestöissä. Näillä on oma ekosysteeminsä, joka toisinaan saa jotain aikaan, ja toisinaan on itsetarkoitus. Venäjällä taas olin tilanteessa, jossa siitä huolimatta että ehkä 30–50 prosenttia väestöstä vastusti sotaa 99,9999 prosenttia ei tehnyt asialle yhtään mitään. Ainoastaan anarkistit kykenivät aloittamaan toiminnan.

Politiikan päämäärä on muuttaa hallitsevaa asiantilaa, sitä varten on osattava asettaa oikeat päämäärät ja valittava oikeat liittolaiset. On kuitenkin tilanteita, jolloin ei ole realistista muuttaa mitään ja liittolaisia ei ole. Eli politiikan kovassa ytimessä on kysymys, ryhdytkö vastarintaan myös silloin, kaikkea vastaan ja ilman mitään toivoa. Minä valitsin näin vuonna 1999, ja siitä tuli lähtöasetelma kaikelle sille politiikalle mitä tein Venäjällä seuraavien 12 vuoden aikana. Emme koskaan odottaneet kenenkään tekevän puolestamme mitään.

Sodanvastaisen kamppailun lisäksi tuntui luontevalta tehdä vallankumous. Tarkoitusta varten perustimme Dikobraz-nimisen (piikkisika) ryhmän, josta myöhemmin tuli Moskovan Autonominen toiminta. Kahden vuoden ajan meillä oli kolme jäsentä, neljäs oli FSB:n soluttautuja. Aleksei Gaskarov liittyi huhtikuussa 2003, hän oli kahdeksas jäsen.

Aleksei on Venäjällä tyypillinen esimerkki vasemmistodemarista, joka liittyi anarkistiliikkeeseen, koska mitään muutakaan ei ollut. Suomessa hän olisi liittynyt joko vasemmistonuoriin tai vihreisiin ja tarjoillut kahvia vaalimökillä. Venäjällä hän järjesti hardcore-konsertteja ja hakkasi natseja.

Vuosien moni suomalainen vihreä tai vasemmisto-puoluelainen on kysynyt minulta, kenen kanssa he voisivat tehdä Venäjällä yhteistyötä. Olen joutunut vastaamaan eioota, koska Venäjällä ei ole mitään vastaavaa poliittista voimaa, eikä voisikaan olla. Paitsi täysin länsimaisen rahoituksen varassa eläviä pieniä kansalaisjärjestöjä, jotka nekin ollaan nyt kaikki kieltämässä.

Vuosien aikana Alekseille avautui muitakin mahdollisuuksia. Viime aikoina hän esimerkiksi matkusti Permiin pitämään paikallisille työläisille kurssia pankkilainan hakemisesta, järjesti vaalivalvontaa kotikaupungissaan Žukovskissa ja teki kaikkea muuta täysin harmitonta, mikä kiinnostaa vasemmistodemareita. Palkinnoksi tästä hän päätyi toistamiseen vankilaan, eikä tämä tullut kenellekään yllätyksenä. Tänään tiistaina 18. kesäkuuta on muuten Aleksein syntymäpäivä, ja alkanut viikko on kansainvälinen toimintaviikko Aleksein ja muiden toukokuun 6. päivän vankien vapauttamiseksi.

Me emme koskaan odottaneet Venäjän valtiolta mitään muuta kuin pamppua, kidutusta ja vankilaa. Siksi emme koskaan toimineet omilla nimillämme. Emme uskoneet liberaalien laillisiin mielenosoituksiin ja vaalikampanjoihin, mutta emme myöskään tehneet yhtä radikaalia kansalaistottelemattomuutta kuin kansallisbolševikit, jotka saivat järjettömiä viiden vuoden vankilatuomioita terveysministeriön väkivallattomasta valtauksesta.

Tämä varovaisuus tietysti tarkoitti, että olimme marginaalin (eli ulkoparlamentaarisen opposition) marginaalissa. Mutta kyse oli eräänlaisesta kilpajuoksusta, pyrimme luomaan virkavallan silmien välttäessä liikkeen joka olisi juuri ja juuri tarpeeksi laaja selvitäkseen väistämättömän repression ensimmäisistä iskuista. Ja onnistuimme tässä – Moskovassa virkavalta on hyökännyt anarkistiliikettä vastaan koko voimallaan vasta Putinin virkaanastujaismellakoiden jälkeen, mutta liikettä ei enää voi tuhota yhdellä iskulla.

Toistaiseksi opposition valtaenemmistö ei tue anarkisteja sen enempää kuin kansallismielisiäkään, vaan ajaa epämääräistä minimiohjelmaa, johon kuuluvat uudet vaalit ja korruption vastustaminen. Mutta jos ja kun sortotoimet yltyvät, yhä useampi tulee valitsemaan jonkin kokonaisvaltaisemman ohjelman. Toistaiseksi äärioikeiston ohjelma on ykkösehdokas kansan valinnaksi, ja sitä myötäilevät sekä liberaalit että parlamentaarinen vasemmisto. Viime perjantaina Moskovan pormestarinvaaliin osallistuva liberaalin Jabloko-puolueen Sergei Mitrohin lupasi organisoida valituksi tultuaan “asukkaista ja bloggaajista koostuvia siirtolaisten vastaisia partioita”, ja ulkoparlamentaarisen opposition suosituin poliitikko Aleksei Navalniy lupasi julkaista kaikkien Moskovaan tulevien siirtolaisten nimet ja palkat netissä.

Kun muutin Moskovaan, kaupungissa oli ehkä 20–30 anarkistia, joista alle kymmenen oli kiinnostunut tekemään mitään. Sitä seuraavat 12 vuotta olivat miltei keskeytymätöntä kasvua, ja toukokuun 6. päivän mellakan jälkeen vankilaan päättyi joukko anarkisteja, joita en ole edes koskaan tavannut. Vaikka aktiivisten anarkistien määrä on edelleenkin vain satoja, he ovat opposition ainoa voima, joka kykenee panemaan kovan kovaa vastaan kansallismielisille ja natseille jos ja kun he yrittävät väkivaltaisesti ottaa haltuun opposition suurmielenosoituksia.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019