Occupy, Suomi & keskiluokan ääni

Teksti Teppo Eskelinen

Suomen keskiluokan ärsytykset ovat samansuuntaisia kuin Yhdysvalloissa, mutta silti erilaisia.

Occupy Wall Street ja kaikki siitä versoneet muut Occupy-jengit muodostavat pirun mielenkiintoisen kansalaisliikkeen. En tarkoita, että liikkeen poliittinen agenda olisi erityisen kiinnostava – jo siitäkin syystä että Occupyn agenda on vielä vähän auki, ja saattaa niin jäädäkin. En tarkoita oikeastaan edes liikkeen sisäistä dynamiikkaa, vaikka toki liikkeen leviäminen on ollut ilmiömäistä.

Kiinnostavinta on tämä: Occupy on todella pystynyt muuttamaan poliittista puhetta Yhdysvalloissa. Tämähän on se, mihin kansalaisliikkeet pyrkivät. Politiikan ongelmakentän jäsentymistavassa on kyse isosta asiasta, toisin kuin esimerkiksi yksittäisen puolueen linjauksissa tai yksittäisten vaalien asetelmissa, joihin vaikuttamista tietysti pidetään aina sumutusmielessä vaikuttamisen kriteereinä.

***

Asia on päällisin puolin kummallinen. Occupy Wall Street koostuu – tai koostui, näkökulmasta riippuen – puistossa majailevista ihmisistä, jotka pääosin ovat opiskelijoita ja pääosin näyttävät todella ”vaihtoehtoisilta”, kuten tapana on sanoa. Heidän toimintansa ydin on lähinnä puistoelämän organisoinnissa ja jatkuvassa ideaalidemokratiaa tavoittelevassa päätöksenteossa, jonka asialista liittyy lähinnä puistossa majailuun. Poliittisena ydinkäsitteenä toimii ”99 prosenttia”, jota liike sanoo puolustavansa. Idean mukaan suurin yhteiskunnallinen konflikti Yhdysvalloissa kulkee rikkaimman 1 prosentin ja loppujen 99 prosentin välillä.

Jostain syystä juttu on uponnut Yhdysvalloissa laajemmin kuin aktivistit luultavasti osaisivat toivoa. Asiaa voi demonstroida vaikka pohjoisamerikkalaiseen tapaan mielipidemittauksilla, jotka osoittavat enemmistön pohjoisamerikkalaisista tukevan liikkeen perusideaa – ”1 prosentin” vallan vastustamista. Vielä merkittävämpää on, että ”1 prosentti” on vakiintunut poliittiseen puheeseen ymmärrettäväksi ja rutiininomaisesti käytetyksi käsitteeksi. Ennen kaikkea olennaista on se, että yhteiskunnallinen haaste, johon poliitikot kokevat olevansa pakotettuja reagoimaan, tulee vasemmistoradikaaleilta eikä jatkuvasti pienempää valtiota hivuttavalta teekutsuliikkeeltä.

”99 prosentin” valinta ydinkäsitteeksi saattaa olla ratkaisevampaa kuin kuvittelisi. Enemmistöille puhuminen on nimittäin marginaalipuheesta kieltäytymistä. Ja kun puhutaan enemmistöille, on aivan mahdollista että enemmistöt kuuntelevat. Tänä päivänä lähes jokaisella Yhdysvalloissa on kuulemma talouskriisiin liittyvä tarina kerrottavanaan, ja Occupy tuntuu kuuntelevan. Näiden tarinoiden polttoaineena on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja punaisena lankana keskiluokkaisen unelman särkyminen.

Keskiluokastahan politiikassa on lopulta aina kyse. Keskiluokan unelman järkkymiseen Yhdysvalloissa liittyy taloudellinen ahdinko: koulutuksen periytyvyys vaatii entistä suurempia säästöjä, omakotitalon ostaminen näyttää entistä useammin reseptiltä velkavankeuteen, eläkesäästöt katoavat pörssipeleissä taivaan tuuliin, palkat eivät enää nousekaan muuten kuin työpäivää pidentämällä. Monilta on viety se jatkuvuuden toive, johon he ovat luottaneet. Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi oli kamelin selän katkaisu. Tämän jälkeen enää poliittinen maailmanselitys tapahtuneelle on ollut hakusessa.

Occupy tulee oikealla hetkellä näyttämölle osoittamaan eliittiä: katsokaa, tuo 1 prosentti on rikastunut sillä prosessilla, missä me muut kärsimme. Jos ette usko, tässä olisi tilasto.

***

Liikkeen ja keskiluokan intressien samastuminen on poliittisesti aktiivisille vasemmistolaisille toki herkästi hämmentävää, koska radikaali vasemmisto ei ole koskaan tottunut liittoutumaan keskiluokan intressien kanssa. Niinpä sillä on vaikeuksia tehdä niin edes tilanteessa, jossa keskiluokkaa alkavat vaivata samanlaiset kokemukset kuin perinteisesti sorretumpia.

Aktivistit ovat tottuneet (ihan hyvästä syystä) halveksumaan keskiluokan avointa tai kätkettyä näköalatonta pikkuporvarillisuutta. Vanhan liiton vasemmistolaiset taas kuuluvat itse keskiluokkaan ja ajattelevat, että korkea moraali edellyttää heikompiosaisista välittämistä. Ryhmän paradigmaattinen edustaja Suomessa Claes Andersson puhuu 2/3-yhteiskunnasta, jossa hyvinvoivan enemmistön pitäisi ymmärtää olla jyräämättä syrjäytyvää yhtä kolmasosaa. Molemmille ryhmille on näin ollen vaikeaa, joskin eri syistä, ajatella ajavansa poliittista agendaa, joka on linjassa keskiluokan tavoitteiden kanssa.

***

Occupy-liikkeen Suomeen rantautumisesta voidaan tehdä kaksi huomiota. Ensinnäkin, kaikella kunnioituksella, kehulla ja selkääntaputuksella, liike ei ole juuri onnistunut aiheuttamaan resonaatiota suomalaisen keskiluokan kokemuksessa. Toiseksi, tämä ei tarkoita, etteikö näinä turbulentteina aikoina periaatteessa mikä tahansa kekseliäs poliittinen jengi voisi näin tehdä, ja muuttaa siten yhteiskunnallista puhetapaa äkkiä kuten Occupy rapakon takana.

Suomen keskiluokan ärsytykset ovat samansuuntaisia kuin Yhdysvalloissa, mutta silti erilaisia. Kyse ei ole talousromahduksen jälkiseurauksista. Pikemmin keskiluokkaa vaivaa kiire ja epävarmuus. Taustalla on tietysti jatkuvan organisaatiouudistuksen ideologia, työmarkkinoiden joustavoittaminen, jatkuva itsensä todistamisen paine ja kaikkialle tunkeva yrittäjyysmentaliteetti. On itse asiassa hyvin epätavallista, että kaksi keskiluokkaista ja koulutettua ihmistä keskustelee pidempään keskenään ilman että huokailevat jatkuvaa kiirettä ja sen taustalla olevia työpaikan organisatorisia paineita tai silppuduunien keräilyä. Kiireestä on tullut jopa helppo ja harmiton keskustelunaihe, joka voidaan olettaa jaetuksi. Työelämän hektisyyden perkaaminen ei ole kovin kaukana edes nollapuheesta, kuten tavasta aloittaa keskustelu junan tupakkakopissa sanomalla, että eihän täällä tarvitse edes sytyttää tupakkaa, kun savua on niin paljon.

Vasemmisto on työelämän perinteinen asiantuntija, ja on taivahan tosi, ettei työtä tekevän ihmisen kannata yrittää elää ilman Hakaniemeä. Nykyisen keskiluokan turhautumisen kieltä ay-vasemmisto ei ole kuitenkaan oikein kyennyt puhumaan. Ilmeisesti työtaistelupuhe on liian juridista ja kaikkineen palkkakysymyksiin jumittunutta. ”Hakaniemeltä” ei ole toistaiseksi onnistunut itseisarvoisten organisaatiouudistusten kritiikki, uskottavan kuuloinen aina käytettävissä olemisen paineen psykologian pukeminen poliittisiksi ideoiksi, ja ylipäänsä välineiden kehittely työtaisteluihin yhteiskunnassa, jossa työn kysyntä ja tarjonta ovat pysyvässä epäsuhdassa.

Vihreiden vanha slogan ”vähemmän roinaa, enemmän aikaa” on jo parempi, mutta siinäkin on muutamia perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkin esitetty trade-off eli ajan ja roinan vaihdettavuus ei ole uskottava, koska globaalin työnjaon johdosta mikä tahansa roinaksi kutsuttava on pirun halpaa. Tuottavuuden kasvun ulosmittaaminen vapaa-aikana perustuu taas korkeaan tuottavuuteen ja korkeaan palkkatasoon, eli käytännössä nojaa samaan globaaliin työnjakoon. Suomalainen työ on kerta kaikkiaan niin kallista suhteessa roinaan, että roinasta luopumalla säästää todella vähän aikaa.

Asiaa voi testata vaikkapa kirjoittamalla vieraskynätekstin itseään kunnioittavaan sanomalehteen, mittaamalla kirjoittamiseen kuluneen ajan, ja sen jälkeen käyttämällä nettopalkkion Tiimarissa tai Tarjoustalossa. Sitä roinaa tulee muuten paljon. Mikä tahansa yritys kääntää tämä yksilöllinen havainto poliittiseksi ohjauskeinoksi törmää samaan ongelmaan. On vaikea näyttää, minkälainen suomalaisten vapaa-aikaa lisäävä toimi vähentäisi roinaa, ellei viitata puhtaaseen tautologiaan tyyliin ”ostovoiman lasku = ostovoiman lasku”. Niinpä kansalainen järkeilee, aivan oikein, että roina liittyy eri kysymyksiin kuin työn kasvavat paineet.

Toiseksi slogan fokusoituu keskiluokan mukavimmin pärjäävään ja samalla perinteisimpään osaan. Suurin osa päiväänsä venyttävästä työvoimasta ei taida vaan uskoa, että aikaa olisi noin vain saatavilla lisää ilman tulonjakosysteemin muutoksia. Toiseksi työn paineet eivät palaudu kovinkaan helposti aikaan objektiivisesti mitattavissa olevana yksikkönä. Työaika on selvästi mitattavissa vain joissakin perinteisissä professioissa. Kaikille muille paine ei ole kalenterissa olevan työajan paljoutta, vaan työajan venymistä koko elämän alueelle ja kilpailun pakon täyttämää elämää.

***

Fiksattavaa siis vielä on. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että uudenlaiset ideat mobilisoivat nopeastikin ihmisiä, jos näiden ideoiden esitystapa on järkeenkäypää ja vetoavaa ja ne tarjoavat poliittisen kielen jonkun jo olemassa olevan turhautumisen ilmentämiseen.

Ihmisethän toimivat sosiaalisessa todellisuudessa ja kokevat asioita koko ajan, ja jokaisella on näin ollen hyvinkin selvä kuva siitä, mikä arjessa ottaa päähän. Useimmiten arjen kokemukselle on vaikea löytää poliittista kieltä – yhdistää yksilöllinen kokemus laajempaan palettiin, nähdä jokin vaihtoehto vallitsevalle asiantilalle, nähdä relevantit ristiriidat ja ylipäänsä löytää kokemuksen yleistämiselle jonkinlainen poliittinen kieli. On itse asiassa poikkeus, että arjen kokemus linkittyy luontevasti politiikan ylätason instituutioihin, vaikka poliitikot tämän aina unohtavatkin. Vaatii pinnistelyä ja harrastuneisuutta nähdä, missä jokin päätös näkyy. Toki useimmilla ihmisillä on formaalia politiikkaa koskevia kärjekkäitäkin mielipiteitä, mutta on kokonaan toinen juttu jos hyvä poliittinen maailmanselitys resonoi arjen kokemuksen eikä ainoastaan ”mielipiteen” tasolla.

***

Formaalille politiikalle on myös ominaista se, että poliitikot elävät sellaisesta käsityksestä, että on olemassa politiikan ja ”kansan” erottava kuilu, ja on tärkeää pyrkiä lähentymään ”kansaa”. Jokainen tavallaan ymmärtää hyvin, että kansa on aina syvästi heterogeenista, mutta siitä huolimatta riittävän suuri osa poliitikoista on riittävän valmis joko tietoisesti tai alitajuisesti seuraamaan mitä tahansa itseään kiihdyttävää kollektiivista käsitystä siitä, mitä poliitikoista vieraantunut ”kansa” vaatii. Osa poliitikoista on tietysti aina syvästi periaatteellisia, mutta tässä onkin kyse riittävästä joukosta.

”Kansan” kulloinenkin näkemys ei siis ole yksinkertaistus vaan väärinkäsitys. Kuitenkin politiikan psykologiasta johtuen kyky tuottaa sellainen yleinen fiilinki siitä, mitä ”kansa” ajattelee, on huomattavasti vaikutusvaltaisempi kuin minkään puolueen mikään linjaus. Ilmiöön sisältyvät potentiaaliset vaarat huomaa katsomalla, mikä ”maahanmuuttokritiikissä” on vaarallista. Eduskunnassa ”maahanmuuttokriitikot” taitavat olla lähinnä riesana, mutta kyky tuottaa käsitys siitä, että ”kansalla” on nyt tällainen mielipidetendenssi erotuksena poliitikkojen vakiintuneista käsityksistä, on saanut poliitikkojen suuret laumat työntämään suustaan samansuuntaisia lausuntoja, mikä on taas oikeasti vaarallista.

Yhdysvalloissa elettiin pitkään sen kanssa, että poliitikot kokivat ”kansan” hivuttavan entistä pienempää valtiota. Ennen kaikkea teekutsuliike oli viime vuosina sen haasteen esittäjä, johon poliitikot katsoivat olevansa pakotettuja reagoimaan. Tämän roolin nappaaminen on Occupyn suuri saavutus. Suomessa keskiluokan position kanssa resonoivien puhetapojen löytämisellä on väliä, kaikesta keskiluokkaisuuden rasittavuudesta huolimatta, täysin samasta syystä: koska vain keskiluokka ohjaa politiikkaa määritellen näin lopulta myös ”kansan” äänen – ja sillä kansan äänellä puhutaan jo.

Into kustannus julkaisee Occupy!-pamfletin Suomen sosiaalifoorumissa 21.4. Pohjoisamerikkalaisten käännöstekstien joukossa on suomalaisten kirjoittajien tekstejä, muun muassa tämän tekstin kirjoittajan laatima esipuhe.

Kommentoi Facebookissa
Querelle 2019
Route Couture