Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
Telkkaria ei tarvita, kun hollantilaiset huolehtivat oikeussalidraamasta.
Hollantilaiset tykkäävät viedä kaikenlaisia asioita oikeuteen, ja näiden mitä mielenkiintoisempien oikeudenkäyntien seuraaminen käy jo melkein harrastuksesta. Tällä kertaa eri oikeusasteissa käytävää juupas–eipäs-leikkiä leikkivät kansalaiset ja kaupunki, aiheena pakollinen henkilökortti ja se, kuka kuuluu moisen maksumieheksi.
Hollannin laki määrää, että kunkin yli 14-vuotiaan on pyydettäessä kyettävä identifioimaan itsensä henkkareita näyttämällä. Henkilöllisyystodistuksen kantaminen jatkuvasti mukana on siis käytännössä pakollista, ja papereiden puuttumisesta voi saada sakkoa. Tämän takia suunnilleen jokainen hollantilainen on vänissyt henkkarien maksullisuudesta aina vuodesta 2005 alkaen, jolloin pakko astui voimaan. Kyseessä kun on viranomaisten vaatimus, joka hyödyttää valtiota enemmän kuin pientä ihmistä itseään – miksi siis henkkari pitäisi pulittaa omasta palkkapussista?
Eräs sinnikäs valittaja, kuutisen vuotta sitten henkilökorttia hakiessaan maksuista sydämistynyt Leudalin kaupungin asukas, päätti viedä asian oikeuteen asti. Alemmat oikeusasteet hylkäsivät jutun, mutta valittaja jatkoi valitsemallaan tiellä aina vain pidemmälle kunnes, tadaa!, syyskuussa tuomari ilmoitti tämän olevan ihan oikeassa.
Oikeuden mukaan suurin osa ihmisistä hankkii henkilökortin voidakseen identifioida itsensä poliisin ja muiden valtion auktoriteettien edessä, ja niinpä henkkarien olemassaolo on enemmän valtion kuin yksilön intressien mukaista. Yksilöä ei siis tämän velvollisuuden täyttämisestä velottaa, eikä pakollisesta henkilökortista saa vaatia.
Päätöksen jälkeen henkkariasioista vastaavat kaupungin virastot alkoivat kiltisti pulittaa rahoja takaisin korteistaan turhaan maksaneille. Samaan aikaan uusien henkilökorttihakemusten määrä räjähti käsiin, tietysti, läpyskän ollessa vihdoin ilmainen. Tämä vaikutti luonnollisesti budjetteihin ikävällä tavalla, ja niinpä kemut ehtivät jatkua vain parin päivän ajan ennen kuin sisäministeri Donner, vanha ilonpilaaja, päätti pistää hommalle stopin.
Ministeri ilmoitti tahtovansa paikata porsaanreiän mitä pikimmiten, ja laati henkilöllisyystodistusten maksullisuutta koskevan lakiesityksen tarkoituksenaan varmistaa, että ihmiset joutuvat pian taas kaivamaan kuvettaan henkkarit halutessaan. Tätä kirjoitettaessa maan senaatti pohtii yhä, mitä asialle pitäisi tehdä, eikä kukaan vielä tiedä mitä loppujen lopuksi tulee tapahtumaan.
Oli miten oli, aika jännät on paikat. Telkkarin oikeussalidraamat ovat tarpeettomia, kun tällaisia juttuja revitellään paikallisissa oikeustaloissa ja lehtien sivulla joka päivä! Rakastan seurata näitä keissejä, joissa haetaan rajoja sille, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja kuka mistäkin päättää. Ja erityisesti nautin tietysti tällaisista tapauksista, joissa kansalaiset lähtevät taistoon suurta, pahaa systeemiä vastaan, ja vielä voittavat! Asia itsessäänhän ei ole kovin suuri, viidenkympin henkkarit, mutta viesti on sitäkin selvempi – ihan mitä tahansa eivät virallisetkaan tahot saa tehdä. Välillä oikeus on ilmeisesti pienen ihmisen puolella.
Sehän ei tosin valtaapitäviä miellytä, ja sattumoisin hallitus suunnitteleekin parhaillaan nostavansa oikeuskuluja huomattavasti. Tutkimuksen mukaan se saisi monet jättämään kanteet nostamatta ja oikeudenkäynnit väliin. Se olisi varmaan valtion intressien mukaista, mutta sääliksi kyllä kävisi. Ihmisiä voitaisiin taas pompotella miten vain, eikä kukaan sanoisi siihen, että soo soo. Lehdetkin olisivat paljon tylsempiä. Ja pitäisi hankkia taas telkkari.
