Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Evi Ekroos
Pienessä kylässä asuu avara maailma.
Takana on kaksi paahtavan kuumaa ja antoisaa viikkoa Pakau Penkun kylässä Gambiassa. Tuskin tarvitsee mainitakaan, että aivan kaikki on erilaista, mihin Suomessa tai muualla Euroopassa on totuttu. Kylässä ei ole sähköä tai juoksevaa vettä, paikalliset paiskivat töitä riisipellolla aamusta iltaan, ja joka puolella vilisee jos jonkin näköistä eläintä ja otusta.
Ensimmäiset yöt uudessa majapaikassa herättävät ainakin itsessäni kauhunsekaisia tuntemuksia. Liskot, torakat ja muut hyönteiset jakavat kanssamme mielellään saman pedin. Katossa on lepakoilla pesä, ja yön äänimaisema on sekin ensialkuun selkäpiitä riipivä. Heinäsirkkojen siristyskuoro säestettynä kaikkien muiden mahdollisten eläinten mylvinnällä, hyeenojen naurulla sekä moskeijasta kantautuvilla rukouksen äänillä, pitävät uudet tulokkaat hyvin hereillä. Bensa-aseman parkkipaikalla vietettyjä kylmiä öitä pakettiautossa, kymmenen hengen porukalla, ei silti ole ikävä. On mahtavaa olla perillä Gambiassa.
Vastaanotto Pakau Penkussa ja naapurikylissä on ollut mitä parhain. ApuPakun pakettiauto herättää kaduilla suurta huomiota, ja olo vaalealla suomalaisella on kuin filmitähdellä. ”Tubab, tubab”, huutavat lapset juostessaan riemuissaan auton perässä. Tubab tarkoittaa valkoihoista, ja jokainen haluaa kätellä tubabia. Hymy on kylän lapsilla korvissa jo muutenkin koko ajan, mutta tubabin näkeminen räjäyttää pankin lopullisesti. Valkoisen ja mustan ihmisen kohtaaminen on kuin maailman seitsemäs ihme, ja hämmästys on molemminpuolinen.
Elämä pienessä afrikkalaisessa kylässä on kuin elämää toisessa, paljon ihmeellisemmässä maailmassa. Ihmisiä on joka puolella koko ajan, kaikki puhuvat, tervehtivät ja siunaavat toisiaan jatkuvasti. Suomalaiselle mielenlaadulle uhkaa jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen käydä välillä jopa vähän raskaaksi. Itse olen tottunut viettämään aikaa paljon yksikseni, mutta afrikkalaiseen elämäntapaan ja kulttuurin yksinoleminen ei kuulu. Kaikki tehdään yhdessä, ruokaa syödään samalta lautaselta, vettä juodaan samasta ämpäristä ja kaikkialle mennään porukalla. Ei ole syytä viettää aikaa yksin, sillä elämä kylässä on kylää ja sen selviämistä varten.
Siinä missä moni suomalainen nuori muuttaa viimeistään täysi-ikäiseksi tultuaan omilleen ja itsenäistyy, viettää gambialainen ihminen helposti koko elämänsä samassa kylässä, tehden töitä yhteisön hyväksi. Täällä lapset kantavat vastuuta kylän hyvinvoinnista jo pienestä pitäen. 7-vuotias langanlaiha tyttölapsi kantaa kaivosta vettä päänsä päällä vaivattomasti kilometrien mittaisenkin matkan, siinä missä itse puuskutan jo muutaman askeleen jälkeen. ”Let me help you”, kuuluukin lasten suusta lähes aina, kun tubab yrittää tehdä jotain. Paljon on suomalaisella vielä opittavaa elämästä toisella puolen maailmaa.
Jokainen päivä opettaa kuitenkin lisää ja koulunrakennusprojekti on jo hyvällä alulla. Pohjapiirustukset alkavat olla valmiina, ja tällä hetkellä ApuPakun porukka muokkaa kyläläisten kanssa yhdessä maata pellolla ja kaavoittaa aluetta valmiiksi rakennustyölle. Tarkoituksena on istuttaa pellolle ainakin banaani- ja appelsiiniviljelmä sekä rakentaa maalle, koulun lisäksi, perinteisiä afrikkalaisia savimajoja, jossa apupakulaisilla on oma rauha työskennellä ja asua. Vielä seitsemää suomalaista odotetaan saapuvaksi kylään minä päivänä tahansa, loppuporukka tulee bussilla Marokosta perille ja lähettää auton laivalla Banjuliin. Pian koko perhe on paikan päällä, ja työtä voidaan jatkaa entistä suuremman joukon voimalla.
ApuPakun projekti Pakau Penkun kylässä on sanoinkuvaamattoman suuri asia paikallisille, yhteistyö tubabin kanssa on jotakin täysin ennenkuulumatonta ja uutta. Se on askel kohti maailmojen kohtaamista, afrikkalaisten ja suomalaisten elämäntapojen yhdistymistä. Molemmilla on paljon opittavaa toisiltaan, ja ottaessa oppia toisilta, oppii lisää itsestään. Tätä projektia toteuttaessa tuntuu kuin kaikki maailman idealistinen horina paremmasta maailmasta, rauhasta ja sopusoinnusta ihmisten välillä, olisi sittenkin mahdollista, realistista, täyttä totta.
Paikallisen hengenluojan, Mon sanoin: ”ApuPaku is true, it is the real connection between black and white and we are building the better world together!” (ApuPaku on todellinen kohtaamisen paikka mustille ja valkoisille, ja me rakennamme yhdessä parempaa maailmaa!) Mon sanat saavat hymyn huulille kerta toisensa jälkeen. Yhdessä tekeminen, rakentaminen ja oppiminen on juuri se, mitä olen tältä reissulta lähtenyt hakemaan. Askel askeleelta ApuPaku tekee omista ja kyläläisten unelmista totta vahvistaen uskoa niin yhteisöissä kuin yksilöissäkin. Ihmeiden aika ei ole ohi; maailmassa, jossa ihmiset tekevät töitä yhdessä, yhteisen päämäärän eteen, on kaikki hyvin.
