Sus siunakkoon, sanoi Pikku-mummu

Hämeentie 48

Hämeentie 48 on paikka, jossa Fifiä ja Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, kasvisruoan, reilun kaupan, Venäjän opposition, pienkustantamisen ja politiikan asiantuntijoita.

Teksti Anu Harju

No nyt se viimeinenkin mummu kuoli.

Oli se jo vanha, 93 vuotta ehtinyt juuri täyttää. Täti, sen tytär, sanoi vuosi sitten, että monesti vanhat ihmiset kuolee lähellä syntymäpäiväänsä. Höpö höpö, ajattelin – vuosi sitten. Ja kuinkas sitten kävikään.

Mummu oli syntynyt kymmenes tammikuuta. Kuolinvuoteellaan sen äiti – Pikkupikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli väittänyt että pappi oli kirkonkirjoihin väärin kirjannut syntymäajan, että oikeasti mummu – Pikku-mummuksi perheen kesken kutsuttu – oli syntynyt kymmenes helmikuuta. Tiedä häntä, mutta kahdeskymmenesseitsemäs tammikuuta 2010 iltapäivällä mummu nukahti ikiuneen.

Mummu oli 90-luvun puolivälin tienoilla alkanut vaivihkaa kärsiä muistihäiriöistä ja dementoitui lopulta tyystin. Oli sydäntäsärkevää löytää lappusia, joita se oli kätkenyt pöytäliinojen alle ja kirjojen väliin. Lapuissa luki ”minä olen…” ja siinä mummun nimi, ”mieheni oli Mikko”, ”olen syntynyt 10.1.1917”. Siunaustilaisuudessa pappi kertoi mummun rukoilleen vuosia sitten, kun oli tajunnut dementian valtaavan aivot, että kunpa ei kaikki järki sumenisi. Sitä rukousta ei jumala täyttänyt, täräytti pappi.

No, järki ehkä sumeni, mutta oli se silti minun mummu. Tämän tajusin tänään siinä samaisessa siunaustilaisuudessa. Oli avoin arkku – sus siunakkoon miltä mää näytän, olisi mummu huudahtanut. Se oli naamastaan ja kaulastaan syvän keltainen, vain nenä oli vaaleampi. Sille ei ollut moneen vuoteen mennyt tekarit suuhun, mutta niin oli hautausurakoitsija saanut ne sinne tungettua, ja mummu makasi valkoisuuden keskellä kaamea irvistys kasvoillaan. Vähän jännittää, että tuleeko näky uniin. Mutta tulkoon sitten. Oli se kuitenkin minun mummun kutistunut kroppa, joka ylsi tuskin arkun puoliväliin. Nyt tuntuu kaukaiselta se aika, kun mummu metsästeli kadonnutta vyötäröään mahtuakseen johonkin juhlaklänninkiin.

Mummu oli luova ja tarmokas ja sitkeä ihminen, joka alkoi laittaa ruokaa tai leipoa jos ahdisti. Se teki kaikenlaisia askarteluhommia koko ikänsä, minullekin se väsäsi mökin vintille oman sopen, maalasi ja tapetoi ja naulasi kokolattiamatonpätkistä lattian. Eilen löysin Einari Vuorelan runokirjan välistä tekstin, jonka mummu oli kirjoittanut mökillä 26.9.1974, kun lapset lapsineen olivat lähteneet kotiin viikonlopun vietosta. Taiteilijakin se oli.

Valkoiset tappoi mummun isän kun se oli vuoden vanha, ja aika punainen siitä sitten tuli. Käytiin sen kanssa neuvosto-Riiassa ja Jurmalassa, keltaisia valokuvia on tallella. Vanhoilla päivillään se reissasi Jordaniassa asti, sieltä se toi minulle t-paidan ja puisen kamelin, joka on tuossa ikkunalaudalla.

Oli se teräsmummu, ja vaikka se oli viimeiset vuotensa jossain ihan muualla kuin meidän kanssa, oli se kumminkin täällä samassa olomuodossa. Nyt se on mummujen taivaassa.

Hei hei, rakas Pikku-mummu.

P.S. Pitäisiköhän selittää tuo kutsumanimi. Serkuilla oli toinen mummu, joka joltain ominaisuudeltaan oli isompi, olisiko ollut koko tai ikävuodet. Ne alkoivat kutsua mummua Pikku-mummuksi, ja pian alkoivat kaikki perheessä tehdä niin. Oikeasti mummu oli Supermisukka.

Kommentoi Facebookissa
Anu Harju

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.