Esittävä taideKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Ernest Protasiewicz

Teatteri Viiruksen Versaillesissa kohtaavat yksinvaltius, kapina ja kaaos

Lukuaika: < 1 minuutti

Teatteri Viiruksen Versaillesissa kohtaavat yksinvaltius, kapina ja kaaos

Ludvig XIV:n (1638–1715) eli Aurinkokuninkaan yli 70 vuotta kestäneeseen valtakauteen kiteytyy eurooppalaisen itsevaltiuden äärimmäisyys.  Hänen johdollaan Ranska kävi sotia Euroopassa ja valloitti siirtomaita. Samaan aikaan hallitsija itse vietti hovinsa kanssa pinnaltaan koreilevaa laatuaikaa, josta ei puuttunut tanssin, mässäilyn ja lihan iloja.

Yhtä paljon kuin teatteria Sinna Virtasen ja Jussi Sorjasen yhdessä ohjaama ja dramatisoima Versailles on viimeisen päälle trimmattu tanssi- ja/tai esitystaideteos. Se alkaa Oskar Pöystin esittämän monisanaisen matkaoppaan johdattaessa loput ensemblestä (Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas ja Jessica Raita) ja samalla meidät katsomon muut nykyajan ihmiset Ludvigin rakennuttaman Versaillesin linnan saloihin. Turistiryhmän vaeltaessa loputtomiin jatkuvien salien läpi heidän lippalakkinsa, sandaalinsa ja muut tyylittömät kesävarusteensa vaihtuvat yksityiskohta kerrallaan Janette Laakson luomiin barokkiajan vermeisiin.

Aurinkokuninkaallinen hoviarki näyttää yltäkylläiseltä kidutukselta, jossa vaihtelevat teennäisen pokkuroinnin, pitkästyneisyyden ja fyysisen rääkkäyksen jaksot. Luokkakantainen maku ja mauttomuus lyövät kättä tavan takaa tavalla josta kulttuurisosiologi Pierre Bourdieukin innostuisi.

Julman monotoninen tanssikilvoittelu tuo mieleen toisinaan teatterilavoillekin sovitetun Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin -klassikon. Esityksen jatkuvasti kiihtyvä liike saa matkalla kyytiinsä yhä makaaberimpaa kuvastoa, kuten lietteessä piehtarointia ja lannan lemahduksia.

mainos

Esityksen liikkeellisesti lukittua kaavaa syventävät näyttelijöiden moninaiset ilmeet ja keholliset viestit, joista voi lukea ainakin alistuvaa alamaisuutta, velvollisuudentuntoa, vastarintaa, röyhkeää julkeutta, kilpailuhenkisyyttä ja vahingoniloa.

Hallitsijaa esittää mahtavalla peruukilla siunattu kaiutin, josta kuuluu fyysisistä vaivoistaan kärsivän absoluutin urahtelua – aina siihen asti kunnes kapinalliset kiskovat siltä töpselin irti ja heittävät torson kokkoon.

Versaillesin voi tulkita paitsi oikeutetun vallankumouksen kuvauksena, myös varoittavana mallina siitä, miten itsevaltiuden kaatuminen voi johtaa kaaokseen. Siinä voi nähdä myös viittauksia rutiinien jatkumisesta vielä senkin jälkeen, kun Isoveljeltä on katkaistu sähköt eikä panoptikonin vartijakopissa ole enää ketään kyttäämässä.

Tämä valta-analyysi on pelottavan pysäyttävä peilasi sitä sitten Putinin Venäjään tai alamaisuuteen sitä hienosyisemmissä valtajärjestelmissä.

Sinna Virtanen & Jussi Sorjanen: Versailles

Esitykset Viiruksessa 9.12. asti.