Lukuaika: 4 minuuttia

Tälle vuodelle siirtyneessä Venetsian biennaalissa unelmoidaan uusi todellisuus

Yhdysvaltojen paviljonki on annettu ensimmäistä kertaa mustalle naistaiteilijalle, Simone Leighille. Kuva: Marco Cappelletti

Venetsian biennaali järjestetään 23.4.–27.11.2022.

Nykytaiteen suurimpia tapahtumia on joka toinen vuosi järjestettävä Venetsian biennaali. Näyttelyn kuraattorina on nyt ensimmäistä kertaa italialainen nainen, New Yorkissa asuva Cecilia Alemani (s. 1977). Hän on kuratoinut ryhmänäyttelyt keskuspaviljongissa Giardini-puistossa ja vanhalla telakka-alueella Arsenalessa. 

Ryhmänäyttelyiden nimi The Milk of Dreams tulee surrealistisen kuvataiteilijan ja kirjailijan Leonora Carringtonin (1917–2011) samannimisestä lastenkirjasta, joka julkaistiin vasta vuonna 2013. Kirja käsittelee mielikuvituksellisia muodonmuutoksia.  

Alemani kertoo biennaalin verkkosivuilla, että näyttely keskittyy erityisesti kolmeen teemaan: kehollisiin muodonmuutoksiin, yksilöiden ja teknologian väliseen suhteeseen sekä kehojen ja Maan väliseen suhteeseen. 

Jälkimmäistä teemaa selventää esimerkiksi nigerialais-amerikkalaisen Precious Okoyomonin installaatio Earth Before the End of the World. Kävijät kulkevat polkua pitkin läpi puutarhan, jossa seisoo mullasta ja kasveista tehtyjä ihmishahmoja.   

Paviljongeissa on tavalliseen tapaan esillä uutta nykytaidetta, mutta Alemanin kuratoimat ryhmänäyttelyt sisältävät poikkeuksellisesti myös vanhempaa taidetta, erityisesti unohdetuilta naispuolisilta surrealisteilta 1920- ja 1930-luvuilta. Esillä on esimerkiksi taiteilija Aleksandra Eksterin alkuperäisiä pukuja naishahmolle mykkäajan scifielokuvaan Aelita – The Queen of Mars (Neuvostoliitto 1924). 

Tavallisesti naispuolisia taiteilijoita on ollut biennaalissa vain pieni vähemmistö, mutta Alemani on valinnut suurimmaksi osaksi naisia ja myös muun- ja transsukupuolisia. Keskuspaviljongissa on esimerkiksi esillä maalauksia ja nukkeja tanskalaiselta Ovartacilta (1894–1985), joka korjasi sukupuoltaan jo vuonna 1957. 

Aleman kertoo biennaalin katalogissa, että pandemiasta huolimatta kyseessä on optimistinen näyttely, joka juhlistaa taidetta ja sen kykyä luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia ja uusia edellytyksiä olemassololle. Keskuspaviljongin ryhmänäyttely käsittelee myyttejä, henkisyyttä, kolonialismin kritiikkiä, naisen asemaa ja posthumanismia. Rakennuksen ulkopuolta koristavat saksalaisen Cosima von Boninin hassut, ihmismäiset mereneläväveistokset.

Giardinissa sijaitsee myös 29 eri maiden paviljonkia ja Arsenalessa vielä 15 paviljonkia. Venäjän paviljonki on suljettu ja vartioitu sotatilanteen vuoksi. Ukraina taas on saanut Giardiniin nyt aukion, jonka teoksissa eri maiden taiteilijat käsittelevät Ukrainan sotaa. 

Jokaisen maan oma organisaatio on valinnut paviljonkinsa taiteilijan, mutta taiteilijat ovat pyrkineet huomioimaan biennaalin tämän vuoden teemat. Biennaalin aikana on myös monia rinnakkaistapahtumia gallerioissa ja taidemuseoissa ympäri Venetsiaa. 

Giardinin puutarha  

Tänä vuonna sekä Yhdysvaltojen että Britannian paviljongit on vasta nyt ensimmäistä kertaa annettu mustalle naistaiteilijalle. Yhdysvaltojen paviljongissa Simone Leigh (s. 1967) tutkii mustaa naiseutta. Upea näyttely Sovereignty (suom. yksilönvapaus, suvereniteetti) sekoittaa keskenään bagat-kansan rituaaleja Guineasta, varhaista mustaa amerikkalaista kulttuuria Edgefieldin piirikunnasta Etelä-Carolinasta ja Pariisin vuoden 1931 siirtomaanäyttelyä. Suurilla pronssi- ja keramiikkaveistoksillaan Leigh pyrkii täyttämään historiallisten dokumenttien aukkoja uusilla vaihtoehdoilla. Arsenalen ryhmänäyttelyn aloittaa hänen valtava pronssiveistoksensa Brick House (2019), joka kuvaa mustaa tyttöhahmoa ilman silmiä. 

Norjan saamelainen Vibeke Persen on yksi Pohjoismaiden paviljongin museo-oppaista. Kuva: Elisa Helenius.

Pohjoismaiden paviljonkiin on ensimmäistä kertaa valittu saamelaistaiteilijoita. Taiteilijat ovat Suomesta Pauliina Feodoroff (s. 1977), Norjasta Máret Ánne Sara (s. 1983) ja Ruotsista Anders Sunna (s. 1985). Kävijöitä opastavat nuoret saamelaisnaiset, jotka ovat pukeutuneet saamenpukuun (pohjoissaameksi gákti). Kolttasaamelainen Feodoroff muistetaan saapumisestaan vuoden 2015 presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle kumppaninsa, teatteriohjaaja Milja Sarkolan kanssa ”169” ihossa lukien. 

ILO 169 -sopimus takaisi alkuperäiskansoille samat oikeudet kantaväestön kanssa sekä vahvistaisi alkuperäiskansojen oikeutta säilyttää elämäntapansa, kielensä ja identiteettinsä kansana. Sopimus on Suomessa yhä ratifioimatta, minkä suurin syy ovat kaivoshankkeet. 

Uffe Isoloton (s. 1976) näyttely ”We Walked the Earth” muuttaa Tanskan paviljongin suureksi talliksi. Vaikuttava installaatio sijoittuu hybridiaikakauteen, joka yhdistää elementtejä muinaisesta tanskalaisesta maaseutukulttuurista scifi-tulevaisuuteen tai transhumanismiin. Tässä salaperäisessä draamassa lattialla makaa alakuloisen näköinen naispuolinen kentauri ja toisessa huoneessa painovoimaa uhmaa hirttäytynyt miespuolinen kentauri. Näyttelyn on tulkittu kuvaavan kenties radikaalisti muuttuvaa nykykulttuuria. 

Uffe Isoloton We Walked the Earth yhdistää elementtejä muinaisesta tanskalaisesta maaseutukulttuurista scifi-tulevaisuuteen tai transhumanismiin.

Arsenalen telakka 

Gabriel Chailen (s. 1985) taide tutkii hänen kotimaansa köyhtyneitä yhteisöjä, rituaaleja, henkisyyttä ja taiteellisia tapoja. Hän yhdistelee humoristisesti ja runollisesti materiaaleja esikolumbiaaniseen kulttuuriin. Chaile kuvaa itseään visuaaliseksi antropologiksi. Yleensä naisten tekemää taidetta pidetään perhettä käsittelevänä, joten on piristävää, että argentiinalaiselle miestaiteilijalle tärkeitä teemoja ovat perhesuhteet, esivanhempien tarinat ja sosiaaliset rituaalit. Chaile on tehnyt biennaalia varten viisi valtavaa ja veikeää veistosuunia, jotka kuvaannollisesti esittävät hänen vanhempiaan ja isovanhempiaan. 

Gabriel Chaile on tehnyt biennaalia varten viisi valtavaa ja veikeää veistosuunia, jotka kuvainnollisesti esittävät hänen vanhempiaan ja isovanhempiaan.

Punaisen samettiverhon takaa pilkottaa suuri rotan häntä. Kun verhot avaa, sisällä jatkuu huomattavasti suurempi ja karvainen häntä. Kolmella valkokankaalla pyörii vangitseva lyhytelokuva, jonka päähenkilö on oikea pikkupossu ja välillä possuksi pukeutunut mies. Possu menettää häntänsä väkivaltaisesti ja joutuu outoon lemmikkien kauneuskilpailuun. Berliinissä asuvan Marianna Simnettin (s. 1986) brutaali ja satumainen teos The Severed Tail (2022) sisältää fetissejä ja leikkiä. Tarina muistuttaa meitä eläimestä sisällämme sekä käsittelee muodonmuutosta ja halua. 

Kolumbialaisen Delcy Morelosin (s. 1967) luomaan yksinkertaiseen labyrinttiin ei voi eksyä, mutta se tarjoaa mieleenjäävän ja ilahduttavan elämyksen. Tavallisesti keramiikan ja saven parissa työskentelevä Morelos on nyt valinnut materiaalikseen mullan. Earthly Paradis on mullan lisäksi muun muassa heinästä, kaakaojauheesta, kanelista ja mausteneilikasta tehty suuri installaatio. Herkullinen tuoksu on osa elämystä. Minimalistinen ja tummasävyinen teos muistuttaa siitä, että me ihmiset olemme maallisia olentoja. Emme voi kontrolloida luontoa, ja muutumme lopulta myös itse mullaksi. 

Marianna Simnett: The Severed Tail
Delcy Morelosin: Earthly Paradis

  • 22.6.2022
  • Kirjoittanut Elisa Helenius
  • Kuvat Venetsian biennaali, Marco Cappelletti, Elisa Helenius