Mästaren och Margarita
Mihail Bulgakov & Egill Pálsson
Viirus Jätkasaaressa
☆☆☆
”Ovatko moskovalaiset muuttuneet paljon viime aikoina?”, kysyvät Mihail Bulgakovin Mestari ja Margarita -kirjassa Saatana ja hänen mellastava lakeijajoukkonsa. Samaa voisi kysyä varmaan helsinkiläisistä, koska tätä Saatana saapuu Moskovaan -nimelläkin tunnettua klassikkoa esitetään tällä hetkelle jopa kahdessa teatterissa.
Kansallisteatterin Willensaunan näyttämölle teoksen on ohjannut Anne Rautiainen. Ruotsinkielisenä sitä esitetään islantilaisen Egill Pálssonin ohjamana Viirus-teatterin uudella Jätkäsaaren näyttömällä.
Mihail Bulgakovin (1891–1940) mestariteos julkaistiin sensuroimattomana Neuvostoliitossa vasta yli 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Hyllytykseen oli perusteensa. Teos on raamatullisiin ja surrealistisiin vertauskuviin kietoutuva yhteiskuntakriittinen satiiri, jonka kärki osoittaa oman aikansa neuvostojärjestelmän heikkouksiin ja sitä myötäilevien kulttuuripiirien ulkokultaiseen pikkusieluisuuteen.
Moniaineksisuudestaan ja vahvasta aikalaissidoksestaan johtuen kirjan sovittaminen näyttämölle on aina haaste.
Molemmat Helsingissä pyörivät näytelmät ovat alkutekstille uskollisia ja niissä tarinan päätaso tapahtuu 1930-40 lukujen vaihteen Moskovassa. Sovitusten erot löytyvät näkökulmien painotuksesta. Siinä missä Rautiaisen ohjauksessa henkilöitä tiivistämällä on raivattu tilaa alkuteoksen ilakoivalle satiirityylille ja fantastiselle visuaalisuudelle, Pálssonin sovituksessa on johdonmukaisesti jo muodon kautta haettu mustanpuhuvan tragedian pääsävyä.
Tarkempi arvio Kansallisteatterin esityksestä löytyy täältä.
Viirus-teatterin sovituksessa ensimmäisenä huomio kiinnittyy nimenomaan lavastukseen ja musiikkiiin. Nykyaikaista työmaata muistuttuvaa näyttämöä hallitsee lavastaja/puvustaja Milja Salovaaran loihtima veistoksellinen kaivinkonemukaelma. Industriaaliseen angstiin viittaa myös Ville Kabrellin luoma ja lavalla johtama säröisen sähkökitaran dominoima musiikki. Samaa henkeä esitykseen puhaltaa lavan romuista yleisilmettä korostava ja käsin liikuteltavilla valoilla henkilökohdistusta vahvistava Lauri Lundahlin valaistus.
Karuun asetelmaan nähden on tavallaan loogista, että kirjan symbolisesti ehkä vahvimpana korostuva hahmo, kissan muodossa näyttäytyvä Begemot on sulautettu melkein kokonaan Ville Kabrellin tapahtumien sivulla kulkevan lavamuusikon rooliin. Näin miltei kaikki tämän hahmon kautta ilmentyvä villi keppostelu ja piruileva kurittomuus ovat jääneet pois.
Samaan aikaan näyttämökerronnallista kokonaisuutta kuormittaa ratkaisu, missä moskovolaisia ulkomaalaisen maagikon hahmossa koettelevan Woland-Saatanan (Maria Ahlroth) apurijengi on haluttu tuoda muilta osin mukaan.
Bulgakovin teoksen toisella päätasolla kuvataan raamatullista ristiinnaulitsemistarinaa Pontius Pilatuksen sielullisen jaakobinpainin kautta. Pilatuksessa (Iida Kuningas) kuitenkin korostuu tällä kertaa enemmän arvovalta ja pyrkimys kasvojen säilyttämiseen kuin oleellinen rohkeuden puute tehdä oma ratkaisunsa ulkoisten paineiden alla.
Kertomuksen kolmannella tasolla Bulgakovin alteregona tulkittavissa oleva Mestari (Tobias Zillacus) kohtaa ja kipuilee rakastettunsa Margaritan (Minna Haapkylä) kanssa. Mieleltään järkkyvä Mestari kirjoittaa kirjaa juuri Pontius Pilatuksesta ja on itse valmis tuhoamaan kärsimyksen lähteenä näkemänsä teoksensa. Kirjailijan omatuntona näyttäytyvä Margarita taas on koko kertomuksen rohkein hahmo, joka on valmis rakkautensa ja käsikirjoituksen pelastamiseksi valmis tekemään faustisen sopimuksen Saatanan kanssa.
Minna Haapkylän tulkinta Margaritasta painottaa asiaankuuluvasti rooliin kuuluvaa peräänantamattomuutta, mutta samalla Margaritan piirteisiin livahtaa myös annos sellaista itsekorostusta ja ylpeyttä, joka syö vaikutelmaa itseisarvoisen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden puolustajasta. Parisuhteen romantiikastakin puuttuu paloa. Silti Margaritan vierailu Saatanan bakkanaalien emäntänä on koko esityksen visuaalisia huippukohtia.
Keskeisessä Woland-Saatanan roolissa Maria Ahlroth voisi olla kyllä olemukseltaan ja asenteeltaan uhkaavampi. Rooli toimii vakuuttavimmin kohtauksissa, missä hän julistaa synkän saatanallista sanomaansa soittamalla samaan aikaan rumpuja bändissään.
Viiruksen sovituksen vaikuttavuus nojaa kaikkiaan esityksen särmikkään tyyliteltyihin puitteisiin. Innostavuudestaan huolimatta lavastuksen, musiikin ja valaistuksen karuus antaa myös hiukan harhaanjohtavan vihjeen siitä, että tulkinta olisi siirretty tähän aikaan enemmänkin kuin kehyskertomuksellisesti. Alkuteoksen pääteema – ihmisten pelkuruuden paljastaminen saatanallisen epäoikeudenmukaisuuden lähteeksi – välittyy silti.
Esitys sytyttää kiinnostuksen nähdä Bulgakovin aikalaiskrittisestä klassikosta vielä vahvemmin tähän aikaan ja paikkaan siirretty sovitus. Mestarin ja Margaritan omaakin pelkoaan vastaan käymä urhoollinen kamppailu on tietenkin teemana yleispätevä. Se, että tämän rohkeuden raamit eivät tänään palaudu reaalisosialismin vastaiseen toisinajatteluun, ei tarkoita sitä, etteikö Saatana joukkoineen edelleen mellaistaisi keskuudessamme.
