Mestari ja Margarita
Mihail Bulgakov & Anne Rautiainen
Kansallisteatterin Willensauna
☆☆☆☆
Yleisön toivottavat näytökseen tervetulleiksi saatanallinen maagikko Woland, vampyyri Hella sekä kissan ja ihmisen sekasikiötä muistuttava Begemot. Heitä näyttelevät Marc Gassot, Maria Kuusiluoma ja Juha Varis. Moskovan Varietee-teatterin estradiksi muuttuneelta Willensaunan näyttämöltä käsin he esittävät vihjailevan kysymyksen, ovatko kaupungin asukkaat kenties viime aikoina muuttuneet. Samalla he polkaisevat käyntiin koko teatteriesityksen.
Siinä ensimmäiseksi kyytiä saa kirjailijaliiton puheenjohtaja Berlioz (Ilja Peltonen). Hän liukastuu kadulle kaatuneeseen auringonkukkaöljyyn ja menettää päänsä ohi ajavan raitiovaunun toimiessa giljotiinina. Tämä näky murtaa runoilija Ivan Bezdomnyin (Juhana Laitala) mielen. Pian ei mikään muukaan Moskovassa ole entisensä.
Näin alkaa Anne Rautiaisen Kansallisteatteriin ohjaama ja dramatisoima sovitus Mihail Bulgakovin (1891–1940) romaanista Mestari ja Margarita.
Saatana saapuu Moskovaan -käännösnimellä Suomessa tunnettu kirja on tekijänsä testamentti, josta hän kirjoitti uusia versioita aina kuolemaansa asti. Vahvasti oman aikansa jännitteitä peilaava teksti yhdistää surrealistista fantasiaa romantiikkaan ja psykologiseen realismiin, vallatonta veijarikertomusta keskiaikaisiin noitamyytteihin sekä poliittista satiiria maailmankatsomukselliseen pohdintaan.
Teoksen ensimmäisellä tasolla ulkomaisen taikurin hahmossa näyttäytyvä Saatana riehuu moskovalaisissa kulttuuripiiressä kirjan kirjoittamisen aikaan 1930–40-luvuilla. Vihtahousun apureista tärkeimmät ovat omia kepposiaan viljelevä Begemont-kissa, rikkinäisillä silmälaseilla varustettu hongankolistaja Fagot-Korovjev ja torahampainen Azazillo.
Tämän gangsterijoukon tuottaman kaaoksen kautta Bulgakov kuvaa neuvostosysteemin ongelmia asunto- ja elintarvikepulasta poliisikuriin, valuuttakeinotteluun, kulttuuripatsasteluun ja sensuuriin. Asetelma tarjoaa työkalut myös komentojärjestelmää liehakoivien ihmisten pelkurimaisuuden, moraalisen heikkouden ja materiaalisen ahneuden paljastamiseen.
Rinnakkaiskertomuksena kirjassa kulkee Raamattua mukaileva tarina Jeršalaimin kaupungin maaherra Pontius Pilatuksesta. Siinä Pilatus vaikuttuu eteensä tuomittavaksi tuotavan kulkurifilosofi Ješua Ha-Notsrin näkemyksistä. Hän saa ikuisia tunnontuskia, kun tulee taipuneeksi tämän ristiinnaulitsemiseen kirjanoppineiden vehkeilyn ja johdateltavissa olevan kansan tuottamien paineiden alla.
Teoksen kolmannella päätasolla kuvataan Pilatuksesta kirjaa kirjoittavan, mielisairaalaan suljetun Mestarin ja hänen rakastettunsa Margaritan romanttista suhdetta. Mestarin henkilössä on paljon riuduttavan munuaistautinsa ja teostensa poliittisten hyllytysten kanssa kamppailutta Bulgakovia itseään. Margaritan hahmon taas voi tulkita kirjailijan puolison ohella tekijän omatunnoksi tai koko Venäjän myyttiseksi pelastajahahmoksi.
Margaritan rohkeus olla mukautumatta vääryyden edessä paljastuu viimeistään hänen tehdessään faustisen sopimuksen Woland-Saatanan kanssa. Sen seurauksena hän ratsastaa luudalla yli Moskovan ja päätyy Saatanan rinnalle emännöimään kuolleille järjestettyjä bakkanaalisia pitoja. Tätä panosta vastaan parisuhde ja lukijan käsillä olevaksi kirjaksi mieltyvä käsikirjoitus pelastuvat. Hinta on kuitenkin kova: kirjailija ja hänen omatuntonsa menettävät mahdollisuuden ikuiseen taivaalliseen elämään. He saavat uhrauksesta silti palkkiokseen sielullisen rauhan.
On selvää, ettei näin moniaineksisen ja omaan synty-ympäristöönsä tukevasti sidotun teoksen näyttämösovittaminen ole helppoa. Anne Rautiaisen johdolla tehdystä esityksestä välittyy päällimmäisenä se, että materiaali on tekijälle ja tiimille sekä tuttua että omakohtaisesti merkityksellistä.
Aikaisemmissa ohjauksissaan – viimeksi Kuopion kaupunginteatterin Fridassa ja Lahden kaupunginteatterin Alfanaaraassa – Rautiainen on osoittanut sekä viehtymystä että taituruutta fantasiamaisten näyttämökuvien rakentamiseen ja erilaisten visuaalisten tekniikoiden yhdistämiseen.
Willensaunan pienelle ja hankalan pitkulaiselle näyttämölle rakennetussa Mestarissa ja Margaritassa Rautiainen on tehnyt hyvää työtä lavastaja Janne Siltavuoren sekä valo- ja videosuunnittelusta vastaavan Pietu Pietiläisen kanssa. Esimerkiksi videotekniikalla toteutettu lento Moskovan yllä, liikkuvien verhojen avulla tehostetut saatanalliset pidot ja eri teknikoita yhdistelemällä tehty raitiovaunukohtaus ovat vaikuttavia.
Samalla esityksessä hyödynnetty nukketeatteri sekä toimii että on tarkoituksenmukaista. Nuket tuovat rymisteleville päätapahtumille herkempää vastapainoa. Toisaalta niiden avulla kohtauksien sisään rakentuu hahmojen välisiä hierarkiota.
Tilaekonomisesti toimiva ratkaisu on typistää Wolandin demoninen apujoukko kissa Begemotiin ja vampyyri Hellaan. Marc Gassotin Woland-Saatanassa on taas hahmon vaatimaa kylmyyttä, vaikka välillä joukkoon livahtaa hiukan inhimillisyyttäkin. Juha Variksen Begemotin röyhkeää kurittomuutta olisi voinut mahtua esitykseen enemmänkin.
Kiinnostava asetelma syntyy, kun hahmojen tiivistämisen takia Ješua Ha-Notsri joutuu itse palaamaan näyttämölle tekemään Saatanan kanssa sopimusta Mestarin ja hänen rakastettunsa kohtalosta. Jeesuksesta tulee silloin viattoman uhrin asemansa ohella myös ihmisten tuomari. Koska Ilja Peltonen esittää tässä tapauksessa sekä Jeesusta että Mestaria käänteen voi tulkita hyvin niinkin, että teoksen kirjoittaja tuomitsee itse itsensä ikuiseen tyhjyyteen.
Dramaturginen loisto-oivallus on myös laittaa alkuun varautuneeksi ja hiukan hienohelmaiseksi kuvattu Margarita (Annika Poijärvi) osoittamaan pohjimmaista rohkeuttaan pelkistetyssä ja ulkoisesti esityksen muusta tyyliympäristöstä selvästi poikkeavassa jazz-laulukohtauksessa. Hahmon muutos saatanallisen sopimuksen jälkeen on muutenkin kiinnostava ja hallittu.
Vaikka esityksessä vältetään tekemästä suoria viittauksia nykyaikaan ja muihin yhteiskunnallisiin ympäristöihin, se onnistuu välittämään teoksen ajan ja paikan ylittävän poliittisuuden: lopulta kaikkia yhteiskuntia korruptoi eniten juuri ihmisten pelkuruus havaitsemiensa ilmeistenkin vääryyksien äärellä.
Esityksessä nousee esiin myös yksi alkutekstin avainlauseista. Vaikka Bulgakovilla oli kokemusta siitäkin, miten käsikirjoitus todella palaa, kuuluisa Käsikirjoitukset eivät pala! -repliikki on tulkittavissa niin, että totuudesta kertovan teoksen tuhoutuminen ei muuta sitä totuutta, mistä se kertoo.
Meidän onneksemme Bulgakovin versio totuudesta ei tuhoutunut. Neuvostoliitossa se julkaistiin kokonaisena vuonna 1973 – yli kolmekymmentä vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Jonkinmoinen ihme toki sekin.
Toivottavasti Kansallisteatterin onnistunut esitys saa monet kaivamaan klassikkokirjan esiin. Tämän mestarillisen tekstin teatterisovituksellisia ratkaisuja voi arvioida nyt myös Viirus-teatterissa. Siellä sai ensi-iltansa 29.9. islantilaisen ohjaajan Egill Pálssonin johdolla tehty versio.
