Emma Klingenberg ja Tuukka Leppänen

Esittävä taideKirjoittanut Iida Simes

Pölynimurien korjaajan odysseia, pianistin haave

Lillanin Once-musikaali pursuaa sekä irkkuenergiaa että slaavimelankoliaa. Teoksessa eivät soi pelkästään soittimet ja ihmiset, vaan koko näyttämö lattiaa ja seiniä myöten.

Lukuaika: 3 minuuttia

Pölynimurien korjaajan odysseia, pianistin haave

Emma Klingenberg ja Tuukka Leppänen

Musikaalin ruotsinkielinen kantaesitys alkaa irkkujameilla. Viulisti, banjon soittaja ja kitaristi aloittavat lavalla jo reilusti ennen kuin yleisö on paikoillaan. Yleisö osoittaa suosiotaan taitavasti esitetyille kappaleille. Bändiin liittyy muusikko toisensa jälkeen, ja biisien tempotkin kiihtyvät.

Alkusoitto rakentaa esitystä ja paljastaa hieman siitä, mitä tuleman pitää. Näyttämön reunojen seinillä roikkuu soittimia, ja yhdessä valaistuksen kanssa instrumentit muuttavat tilaa musiikkikaupaksi, päähenkilöiden kodeiksi, pojan duunipaikaksi eli pölynimurikorjaamoksi ja – todellakin!  – Dublinin vilkkaiksi kaduiksi. Jopa satamaksi.

Ennen esitystä ei tulisi mieleen, että kun pianoon nojaavat ihmiset kopauttavat rytmimunat vastakkain, se tarkoittaa heidän olevan baarissa nauttimassa viskipaukut, mutta Oncen kohtauksessa tajuaa heti, että näin on laita. Näyttämön reunojen seinillä roikkuu soittimia, ja yhdessä valaistuksen kanssa instrumentit muuttavat tilaa musiikkikaupaksi, päähenkilöiden kodeiksi, pojan duunipaikaksi eli pölynimurikorjaamoksi ja – todellakin!  – Dublinin vilkkaiksi kaduiksi. Jopa satamaksi. Ja kun näyttelijät keskustelevat satamassa haaveillen saarivaltiosta lähtemisestä, 12-henkisen työryhmän muut jäsenet taiteilevat ihastuttavasti meren aaltojen pauhun lavasteita hieroen.

Teatterimusikaali Once perustuu moneen kertaan palkittuun indie-elokuvaan, jonka ohjasi John Carney vuonna 2007. Kuitenkin teatteriversiossa live-läsnäolo, eli bändin nostaminen näyttämölle hyvin lähelle yleisöä, tekee musikaalista monin verroin elokuvaa vahvemman kokemuksen.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.
Flickor spelar fiol på Lilla Teatern.
Ulriikka Heikinheimo ja Aili Järvelä, Reza ja Pojan ex.

Irlantilaismusikaalin tarina on yksinkertainen.  Roolinimeltään Killen eli Poika (Tuukka Leppänen) vuodattaa särkyneen sydämensä raskasta angstia katusoittajana Dublinin keskustassa. Leppäsen ääni on vahva ja sopivan karhea rockballadeihin. Tämän lahjat huomaa ohikulkija, Flickan eli Tyttö (Emma Klingenberg), joka itsekin muusikkona alkaa kiinnostua taitavasta katurockarista.

Tytön unelmana olisi saada oma piano. Asiassa lohduttaa dublinilainen musiikkikaupan omistaja, joka antaa tytön käydä soittelemassa unelmiensa soitinta. Tyttö ei ole kauaa ollut paikallisia, vaan hän on syntyperäinen tšekki, ja tämäpä tuokin tarinaan pienet, mutta hyvin olennaiset lisämausteensa. Esityksessä kuullaan tšekin kieltä ja rentoja slaavilais-böömiläisiä musiikkityylejä.

Poika ei viihdy työssään pölynimurien korjaajana, vaikka väittää aikaa sitten hylänneensä haaveet muusikon urasta. Tyttö puolestaan on niin kovaksi keitetty kaveri, ettei anna nössön miehen hukata lahjojaan. Varsinkin, kun he ovat jo tulleet luoneeksi yhteistäkin musiikkia. Ja sitten ei kun romanttisiin kohtaamisiin ja yhteisiin, ihaniin hetkiin… Ei! Niin yksinkertainen tarina tämä ei ole, mutta jos joltain on elokuva katsomatta, ei saa paljastaa enempää.

man dansar på Lilla Teatern.
Hoi! Hoi! Hoi! Hoi!

Klingenberg laulaa taitavasti ja puhtaasti, mutta pianotunteja hänen kannattaisi ottaa vielä paljon, koska hänen roolihahmonsa on koko ikänsä soittanut pianoa ja näyttämöllä homman pitää sujua paitsi taitavasti, myös rennosti. Tosin tällaisissa musikaaleissa tapahtuu usein iloisia asioita myös sen esittäjille, eli saattaa hyvin olla, että esityskauden edetessä Klingenbergistä sukeutuu mestaripianisti.

Monet porukan näyttelijoistä ovat supertaitureita jo esityskauden vasta alettua. Teos on vaativa, eikä yksikään näyttelijä-muusikko saa herpaantua hetkeksikään. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja musiikin kanssa pitää olla tarkkana. Rytmi on armottoman kova.

Työryhmässä on monia loistavia hahmoja, kuten Alexander Wendelinin pankinjohtaja, jonka musiikillinen epätoivo riemastuttaa yleisöä, varsinkin kun kaikki ovat huomanneet Wendelinin olevan kehnosti laulavaa roolihenkilöään paljon taitavampi muusikko. Joachim Wigeliuksen Farsan-hahmo (Faija) antaa näyttelemisen oppitunnin. Wigeliuksen vaihtaessa hiuksenhienoa mikroilmettään hän muuttuu taustamuusikosta näyttämön keskipisteeksi: surullisen yksinäiseksi, jähmeäksi mutta sympaattiseksi isäpapaksi, joka jaksaa toivoa pojalleen parempaa elämää kuin itselleen.

Once. Tarina Enda Walsh, musiikki Glen Hansard ja Markéta Irglova. Ohjaus Jakob Höglund. Svensk Översättning för Lilla Teatern: Annina Enckell (dialog) och Tobias Zilliacus (sångtexter).

Lilla Teaternissa 31.12. saakka.