Kirsikankukkien avautumista odotellessa tuo Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaali toukokuun alussa Helsinkiin jälleen hienon kattauksen aasialaisia elokuvia. Monien elokuvien ajan ja tilan käsittely poikkeaa tavanomaisen juonielokuvan kerronnasta. Tällaisia teoksia festivaalilla edustaa esimerkiksi japanilaisen Okuda Yusuken ohjaama Graveyard of Youth (2021). Taitavasti rakennettu elokuva tuo lopussaan oivaltavasti yhteen siihen asti erillisinä olleet kaksi tarinalinjaa.
Eteläkorealaisen Lee Joon-ikin mustavalkoinen elokuva The Book of Fish (2021) sijoittuu 1800-luvulle, Josean-dynastian myöhäisvuosiin. Silloin katolista uskontoa kitkettiin silloisen halllitsijan toimesta pois kovalla kädellä. Elokuva seuraa tutkija Jeong Yak-jeonin (Sol Kyung-gu) karkoitusta kaukaiselle saarelle, jossa hän kirjoitti 225 kalaa ja merenelävää esitelleen ensyklopedisen Jasaneobo-kirjan. Todelliseen henkilöön perustuvan tutkijan lisäksi keskeiseksi nousee elokuvaa varten luotu fiktiivinen hahmo, nuori konfutselainen kalastaja Chang-dae (Byun Yo-han). Kalastajan ja tutkijan keskustelujen kautta ohjaaja kuvaa kahteen eri uskontokuntaan kuuluvan ihmisen kiistaa, joka voi päätyä niin epäsopuun kuin keskinäiseen kunnioitukseenkin.
Hyvin erilaisen tilan ja ajan äärellä ollaan eteläkorealaisen Hong Sung-eunin elokuvassa Aloners (2021), jota voi pitää myös epäinhimillistyneen työkulttuurin kritiikkinä. Se kertoo työn vuoksi sosiaalisista suhteista eristäytymisestä, kilpailuhenkisessä kapitalismissa yleistyneestä sosiaalisesta ilmiöstä. Ilmiöllä on Koreassa oma sanansa, holojok, joka on tehty yhdistämällä sanat ”yksin” (holo) ja ”ryhmä” (jok). Elokuvassa nuoren Jinan (Gong Seuyng-yeon) eristynyt yksinäisyys järkkyy ulkoisten tapahtumien tuloksena. Kertomusta tukee eristyneisyyden koskettavasti esiin tuova kehollinen näyttelijäntyö sekä yksinäisyyden ilmapiirin taitavasti esiin tuova kuvaus.
Thaimaalaisen Jakrawal Nilthamrongin ohjaamassa elokuvassa Anatomy of Time (2021) Maem-nimisen naisen (Thaveeratana Leelanuja ja Prapamonton Eiamchan) ei-kronologisesti esitetyt elämänvaiheet heijastelevat maan lähihistorian väkivaltaisia tapahtumia, joiden vuoksi myös Maemin upseeri-aviomies on joutunut ihmisten epäsuosioon. Elokuvan alkukohtauksessa iäkäs ja harmaatukkainen Maem on painanut päänsä sairaalasängyssä makaavan miehensä keholle. Nainen nousee, poistaa miehen kasvoilla olleen happimaskin ja tunnustelee, ettei tämä hengitä enää. Maem pyyhkii miehen kasvot, ottaa esiin veitsen ja tekee viillon kuolleen miehensä jalan ihoon. Hän poistaa käsillään sieltä ammuksen tai luodin sirpaleelta näyttävän kappaleen, kehoon jääneen menneisyyden kivun kiteytymän. Seuraavissa kohtauksissa palataan ajassa takaisin aina Maemin nuoruusvuosiin asti.
Nilthamrongin oma isä joutui auto-onnettomuuden seurauksena vuodepotilaaksi loppuelämänsä ajaksi. Ohjaajan esikoiselokuvan Vanishing Point (2015) tavoin uudessa elokuvassa on osaltaan kyse siitä, mitä äidin sitoutuminen isän hoitamiseen on merkinnyt. Elokuva on kaiken muun ohella tutkimusmatka siihen, mikä pitää aikanaan läheisen suhteen yllä, vaikka rakkaus on jo hiipunut tai mahdollisesti muuttunut joksikin muuksi. Maemin muistot ja kuvitelmat ovat aistillisimmillaan nuoruusvuosien kuvissa, joiden avulla ohjaaja näyttää, miten nuoremmat minät elävät iäkkäissäkin kehoissa.
Helsinki Cine Aasia
helsinkicineaasia.fi
5.-8.5.2022
