Nuremberg
James Vanderbilt
Elokuvateatterissa 28.11. alkaen
★★★★
James Vanderbiltin käsikirjoittama ja ohjaama Nuremberg kertoo vuoden 1945 lokakuusta alkaen liki vuoden kestäneen Nürnbergin sotaoikeudenkäynnin ensimmäisestä vaiheesta. Syytettyinä oli 24 natsi-Saksan ylintä jäljellä olevaa johtajaa, merkittävimpänä entinen valtakunnanmarsalkka Hermann Göring.
Margarethe von Trottan Hannah Arendtin (2012) tapaan elokuva Nuremberg todistaa pahuuden arkipäiväistymisestä ja natsioikeudenkäyntien näytöksellisyydestä. Oliver Hirschbiegelin Perikatoon (2007) se vertautuu siinä, että siinä kuvataan natsien rikoksia vähättelemättä heidän johtajiaan psykologisina ja lihallisina henkilöinä ilman demonisointia. Vaikka Russel Crowe ei Göringinä yllä Bruno Ganzin Hitlerin tasolle – kukapa yltäisi – hän selviää kunnialla hahmonsa narsistisen patsastelun, psykologisen älykkyyden ja yksityisten tunteiden välisten jännitteiden ilmentämisessä.
Vanderbilt antaa itselleen draamallisia vapauksia, mutta se ei vie elokuvalta todistusvoimaa. Samalla kun päällekirjoitus vahvistaa elokuvan ajankohtaisia viittauksia, dialogin ja leikkauksien sarkastinen huumori elävöittävät painavan tarinan kuljetusta. Juonen kaari taas väistää nekin kliseet, joihin elokuvassa ollaan sortuvinaan.
Historiallisten tapahtumien kertaamisen ohella elokuvassa kuvataan poliittisten johtajien, tuomareiden, lääkäreiden ja toimittajien kyynistä ammattietiikkaa sekä ihanteiden ja tarkoituksenmukaisuuden väistämätöntä yhteentörmäystä. Lisäksi tunnemaisemassa kompuroidaan jonkinlaisen käänteisen Tukholman syndrooman vallassa. Keskeiseen asemaan nostettua armeijan psykiatri Douglas Kelleyä esittävän Rami Malekin hypnoottista karismaa ryöstöviljellään liki sietämättömällä tavalla, mutta lopulta tämäkin hybris kääntyy perustelluksi inhimillisyyden kuvaksi.
Nuremberg on tietoisen ajankohtainen elokuva kuvatessaan juuri nyt uhattuna olevia kansainvälisen oikeuden instituutioiden ja sopimisjärjestelyjen perustaa. Se paljastaa sattuvasti senkin, että silloinkin kun ne täyttävät tarkoitustaan, ne ovat myös poliittisen valtapelin ja henkilökohtaisten kunnianhimojen näyttämöitä.
Sinä missä Perikato täytti tehtäväänsä saksalaisten oman traumaperinnön avaamisessa, Nurembergissä tämä itsekriittinen haaste otetaan vastaan alleviivamalla, että natsit eivät olleet mikään erillinen luku ihmiskunnan historiassa. Vastaaviin kauheuksiin ovat kykenevät muutkin kansat – eivät vähiten tämänkertaiset tarinan kertojat eli amerikkalaiset itse.
