Lukuaika: 2 minuuttia

Norminäytelmä kertoo rooliodotusten taakasta ja hyväksytyksi tulemisen tähdellisyydestä

Esityksen alussa näyttelijät saapuvat pimennetylle näyttämölle suuren peitteen alla. Samalla kun tämä möhkälemäinen muodostelma sipsuttelee ja pullistelee eri suuntiin, kuulemme pohdiskelua siitä, miten mikä tahansa esille asetettu alkaa välittömästi herätellä yleisössä ajattelua ohjaavia mielikuvia ja merkityksiä.

Aikansa vellottuaan mytty romahtaa sijoilleen. Sen alta alkaa yksitellen ryömiä erilaisia Cécile Orblinin, Petriikka Pohjanheimon, Cristal Snown ja Jani Toivolan esittämiä roolihahmoja käynnistymässä olevan episodinäytelmän eri kohtauksiin.

Näin alkaa paraikaa kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana olevan Marjo Niemen kirjoittama ja Anna Veijalaisen Koko-teatterille ohjaama Norminäytelmä. Vaikka se käsittelee meihin kaikkiin kohdistuvia moninaisia roolivaatimuksia, rajauksen pääpaino on arkiyksinkertaistetun sukupuolijaon harhaanjohtavuudessa sekä hetero- ja homoidentiteettien välisissä jännitteissä.

Erityisen sattuvasti esitys käsittelee sitä, miten heteronormatiivisten roolivaatimusten rinnalla elää myös homoutta määritteleviä odotuspaineita. Näin yhden kohtauksen homohahmo päätyy rukoilemaan Jumalalta, että tämä tekisi hänestä oikean homon ilman huojuntaa heterotunteisiin. Samassa hengessä aiemman miessuhteensa takia huijarisyndroomaa poteva lesbo päätyy kärvistelemään sitä, voiko  ”nousukashomona” käyttää kuntosalilla sateenkaariverkkareita.

Tämä homonormatiivisuuden vaade avautuu vielä yhdestä näkökulmasta kohtauksessa, jossa näennäissuvaitsevainen elokuvaohjaaja pettyy, kun hänen näyttelijöikseen saamansa vähemmistön edustajat eivät ole hänestä tarpeeksi homoja.

Esityksen ratkaisut näihin kärjistettyihin kysymyksenasetteluihin ovat vastaavia kuin mitä Voiman vuosina 2010–2013 julkaisemaan NHL – Normihomolehden nimen ironiaankin sisältyi: kaikissa kuppikunnissa on syytä antaa hyväksytyksi tulemisen suhteen enemmän armoa – eikä vähiten itselle.

Norminäytelmän valistuksellisuuden lähtötaso on säädetty asteelle, että aika vanhanaikainen täytyy oppilaan olla kyydistä pudotakseen. Katsojan aliarvioimisen vaaraa kuitenkin väistellään onnistuneesti vilpittömällä itsensä likoon laittamisella ja antamalla huumorin karata välillä anarkistiseksi.

mainos

Erityisen hulvaton on kohtaus, jossa elämänkatsomustiedon ilmiöopetuksessa oppilaat saavat liittää toisiinsa erilaisia ääniä ja elämän käännekohtia. Kuten sekin kohtaus, jossa lyhyt psykodraamaharjoitus sortuu pariinkymmeneen kertaan erilaisten stereotyyppisten rooliodotusten suohon.

Emsemblellä on koko ajan hyvä hönkä päällä. Kohtausten dramaturgiat, koreografiat ja vaihdot on tehty huolella. Mainioita ovat myös välikohtaukset, joissa rekvisiitalla ja liikehdinnällä viitataan klassikkomusikaaleihin ja hovinäytelmiin.  Musiikkivalintojen moninaisuus taas ulottuu Prokofjevistä ja Händelistä Billie Eilishin kautta Mission Impossiblen teemaan.

Kokonaisuutena Norminäytelmä on viihdyttävä opetusnäytelmä, joka päätyy esittämään myös yleisiä huomiota siitä, miten paljon helpompaa meillä kaikilla olisi, jos itsensä hyväksytyksi kokemisen eteen ei tarvitsisi tehdä turhaan kuormittavaa työtä.

Esitys sopii tyylilajisesti ja tyylitajuisesti kaikenikäisille. Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden käsittelystä huolimatta siinä ei ole mitään, mitä alakoululaisetkaan eivät kohtaisi monin verroin riettaammassa ja vääristyneemmässä muodossa päivittäisissä TikTok- ja Instagram-annoksissaan.

Ajankohtaisesti puhutteleva teemansa ja lippujen menekin takia näytelmä sopisi erityisen hyvin valtakunnalliselle kiertueelle – mielellään höystettynä mahdollisimman runsailla koululais- ja eläkeläisryhmien vierailuilla.

Marjo Niemi & Anna Veijalainen: Norminäytelmä

Esitykset Koko-teatterissa 17.12. asti

Kommentoi Facebookissa