Koivu ja tähti
Pirkko Saisio & Laura Jäntti
Kansallisteatteri
☆☆☆
Pirkko Saisio sai viime toukokuussa aikaan somekohun pohtiessaan Helsingin Sanomien haastattelussa omassa punavihreässä kulttuurikuplassaan lisääntyvää taipumusta ylilyövään vastakkainasetteluun ja kyvyttömyyttä keskustella analyyttisesti esimerkiksi pakolaiskysymyksestä.
Jutussa rinnastettiin varomattomasti Rautatientorilla henkensä hädässä mieltäään osoittaneiden turvapaikanhakijoiden ja heitä vastaan hyökänneiden rasistien telttaleirit. Silti Saision henkilöön – ja jopa taannehtivasti koko taiteilijauraan – kohdistunut kovakätinen toverituomarointi osoitti ainakin sen, että myös tämän ajan barrikadeilla puolen valinnan lipsumista katsellaan karsaasti.
Syyskuussa ensi-ltaan tulleessa, Laura Jäntin Kansallisteatterille ohjaamassa Koivu ja Tähti -näytelmässä Saisio jatkaa keskustelua ajankohtaisesta pakolaiskysymyksestä, kansallisen itseymmärryksen tilasta sekä kulttuurivasemmiston analyysitaitojen puutteista.
Esityksen lähtökulmaksi on valittu Sakari Topeliuksen (1818–1898) tunnettu satu, joka kertoo Suomesta isovihan aikana Venäjälle kaapattujen sisarusten, Kristofferin ja Hagarin, riipaisevasta kotimatkasta. Näytelmässä tätä turvasataman ja vainolaisuuden välisen jännitteen sävyttämää tarinaa varioidaan lomittain eri aikakausina.
Alun kohtauksessa ollaan sadun historiallisella alkulähteellä vuodessa 1808, jolloin Topeliuksen viisitoistakesäistä isoisän isää Kristofferia ollaana kaappaamassa orjaksi Venäjälle. Vuoteen 1906 sijoittuva kohtaus taas on naamioitu eläinfaabeliksi, jossa talonvahtina leipiintynyt vanha pystykorva tarjoaa ketulle piilopaikan kopistaan. Vuoteen 1943 siirrytään samassa pihapiirissä tapahtuvan suomalaisen rintamakarkurin ja venäläisen desantin kohtaamisen kautta.
Historialliset kerrokset pohjustavat ja peilaavat teoksen tähän aikaan sijoittuvaa päätarinaa. Siinä Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Wecström) saapuvat keskiluokkaisen ja keski-ikäisen seurueen kanssa samaan perintömökkiinsä viettämään rapujuhlia.
Näissä kinkereissä kaikki puhuvat toistensa päälle ja pyrkivät pätemään parhaansa mukaan. Entisenä radikaalina kuvattava isäntä snobbailee pikkuporvarillisin elkein drinkeillä ja pettuleivällä, liberaali suomenruotsalainen hienostelee juustoillaan ja yksi kommunismia nostalgisesti fanittava vitsiniekka on tilannut kantajat tuomaan mökille nelimetrisen Lenin-patsaan.
Keskinäisen mukaälyllisen pönötyksen keskellä kukaan ei huomaa, kuinka puolisona ja kodinhoitajana paikalle päätyneiden thaitaustaisten naisten asemassa uusintuvat perinteisen riiston ja toiseuttamisen rakenteet.
Hyvinvoivan juhlaväen tekopyhä turvallisuudentunne kuitenkin järkkyy, kun itsensä huijauksen kohteeksi kokeneet raskaan työn tekijät valtaavat mökin ja heittävät kuhnurit taivasalle. Lopullisesti hyvinvoinnin perustukset murtuvat, kun metsään pakolaisiksi päätynyt seurue havaitsee äkillisten maailmanpoliittisten tapahtumien takia joutuneensa kahden valtion väliselle rajavyöhykkeelle ilman liikkumis- ja kommunikaatiomahdollisuuksia.
Näytelmässä ei jää epäselväksi, että teksti asettuu turvapaikanhakijuuden suhteen myötätuntoiseen asemaan. Samalla sen kritiikin kohteena on mukavuudenhaluisen kulttuurikeskiluokan vieraantuneisuus yhteiskunnallisten jännitteiden moninaisuudesta ja siitä miten sen näennäiskriittinen elämäntapa on rakennettu höttöiselle perustalle.
Tekstin pohjimaisesta terävyydestä ja sen hetkellisistä oivalluksista huolimatta sen monikerroksellisuuden lomittaminen ei esityksessä onnistu kitkattomasti. Etenkin alkupuolen pitkät historialliset polut tuntuvat irrallisilta ja draamallisesti kuoppaisilta. Niiden merkityskin aukeaa paremmin vasta jälkikäteisen pohdinnan kautta.
Esityksen kantava pohja-ajatus siitä, miten miten kaiken yllä humisevat metsän puut katselevat ihmisten touhua lähinnä historiallisen hetken ylittävän armollisuuden näkökulmasta, on metaforana kaunis ja syvällinen. Sen näyttämöllistäminen ei kuitenkaan onnistu välittämään ideaa täydellä painollaan.
Esityksessä on myös tyylilajisesti särähtäviä ratkaisuja. Esimerkiksi metsästä jääkarhupukuun pukeutuneena löytyvä, Helsingin Sanomien entiseen teatterikriitikko Kirsikka Moringiin viittaava hahmo tuntuu liikaakin sisäpiirivitsiltä. Toisaalta vaikka thaimaalaisten naisten kehityksessä nähdään stereotyypittelystä emansipatoriseen kulkeva kaari, Suomeen pakolaisina saapuvia marilaisia käsitellään jopa nunnukahenkisen eksotismin tyylijajissa. Valinta voi toki olla tarkoituksellinenkin provokaatio.
Vaikuttavimmillaan draama on esimerkiksi toisessa eläinfaabelin muotoisessa kohtauksessa, missä kurkivanhemmat hylkäävät heikoksi käyneen lapsensa, jotta voisivat jatkaa sukua seuraavana vuonna. Vertauskuvallisesti siinä kiteytyy ajatus siitä, miten suomalaistenkin menneet, tämän hetkiset ja tulevat kärsimykset ovat luonnon kiertokulun näkökulmasta vain häviäviä hetken käänteitä. Se ei tietenkään muuta sitä, etteivätkö ne silti samalla olisi traagisia kokijoiden näkökulmasta.
Erityisen pysäyttävä on myös esityksen viimeinen vaihe. Siinä aikansa ja paikkansa ulkopuolelle harhaillut rapukestiseurue päätyy antiikin mytologian kuoleman lautturi Kharonia kovasti muistuttavan mustapukuisen hahmon lykkimään kyytiin. Samalla lautalla istuu myös luonnon muutosten takia katovien jäiden perään murehtiva oikea jääkarhu.
Esityksen ansioiden ja haasteiden yhteentörmäystä kuitenkin kuvaa hyvin se, että monella tasolla voimakas finaali banalisoidaan lattealla loppuvitsillä.
