Nousu & tuho
Liv Strömquist
Jollet ole jo kuullut Liv Strömquistista, et voi pitää itseäsi punaviherkuplassa paistattelevana hipsterinä – mikä voi toisaalta olla positiivista, sillä ruotsalaisen Liv Strömquistin loistava sarjakuva-albumi Nousu ja tuho suuntaa kritiikkinsä kärjen esimerkiksi juuri vässykkävasemmistoa kohtaan.
Nousu & tuho on Strömquistin kolmas suomennettu albumi. Sen edeltäjät Kielletty hedelmä (2016) sekä Prinssi Charlesin tunne (2017) keskittyivät kyseenalaistamaan patriarkaattia, kun taas Nousu & tuho ottaa kritiikkinsä kohteeksi muun muassa kapitalismin, tuloerot ja yhteiskuntaluokan. Strömquist on tehnyt valtavan taustatyön – läpi tekstin vilahtelevat lähdeviitteet vakuuttavat lukijan.
Reilun sadan sivun aikana vastauksen saavat muun muassa seuraavat kysymykset: Miksi länsimaalaiset kapitalistit hakevat mindfulness-oppeja idästä, vaikka ovat selvästi itse hetkessä elämisen ja teoistaan piittaamattomuuden suurimpia mestareita? Oliko Ayn Rand vain narkkari benzedriininhuuruisissa harhoissaan? Entä miksi Ruotsin prinsessa Madeleinen mies Chris O’Neill tunsi heti ”jotain aivan erityistä” tavatessaan tulevan puolisonsa?
Strömquist on mestari poimimaan näennäisen triviaaleja ilmiöitä jotka hän terävällä analyysillään ja viiltävän ironisella huumorillaan riisuu paljaaksi saaden lukijan näkemään länsimaisen kulttuurin takana vaikuttavat epätasa-arvoistavat rakenteet.
Albumin suurinta antia on kuitenkin se aavistuksen epämiellyttävä olo, joka lukijalle syntyy tämän omien toimintatapojen aiheellisesta kritiikistä. Erityisen piinaava on esimerkiksi osio, jossa Strömquist kurittaa armotta nykypäivän vasemmistoa sen taipumuksesta voimattomaan moralisointiin aidon muutospotentiaalin kustannuksella. Myös luokkayhteiskunnan analyysi koettelee kiusallisesti niitä keskiluokkaisia etuoikeuksia, jotka moni meistä kokee itsestäänselvyyksiksi.
Nousu & tuho ei tarjoa aiheeseen perehtyneelle lukijalle sinänsä uutta tietoa: globaalikapitalismin aiheuttama ilmastonmuutos on peruuttamaton, raha nai rahaa, ja äärimmäinen rikkaus aiheuttaa äärimmäistä köyhyyttä. Se avaa kuitenkin tuoreen näkökulman, josta käsin voi peilata myös omaa – kenties tekopyhääkin – toimintaansa suhteessa kapitalismiin, yhteiskuntaluokkaan ja ideologiaan.
Anarkistinen, leikkaa-liimaa-tyyppinen visuaalisuus luo oivan vastapainon painavalle aiheelle. Luettuasi tämän albumin ei paluuta tuttuun ja turvalliseen kuplaan ole enää tiedossa.
Jenni Lindvall
