Esittävä taideKirjoittanut Tuomas Rantanen

Ihmisyyden arvoitus

Lukuaika: 3 minuuttia

Ihmisyyden arvoitus

Den Andra Naturen

Pipsa Lonka & Anni Klein

☆☆☆☆

Näyttämö on verhoilla rajautuva valkoinen laatikko. Valojen ja rekvisiitan äitelät pastellivärit tuovat mieleen designilla naamioidun terveyskeskuksen tai viraston.

Läpikuultavan muoviverhon takana epätarkkana hahmottuva pikkutyttö heijaa itseään ja katsoo puuta. Taustaääni kertoo, että tytöllä on kehityshäiriö, minkä takia häneen puheensa on epäselvää. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – hän näyttää saavan erikoisen yhteyden puussa hyppelehtivään lintuun.

Tämä on ­avainkohtaus Pipsa Longan kirjoittamassa ja Anni Kleinin ohjaamassa näytelmässä Den Andra Naturen. Episodeiksi jaettu näytelmä käsittelee ihmisen suhdetta muihin lajeihin, kieleen, ajatustottumuksiin ja kuolemaan.

Samalla tavalla kuin Anni Kleinin ohjaamassa WunderKinderissä (2016) näyttelijät on puettu ihonvärisiin maskeihin, jotka jättävät heidän ilmaisuvälineikseen kehon ohella vain silmät ja suun. Äänisuunnittelija Heidi Soidinsalon tärkeää osuutta korostaa se, että tavanomaisten ääni­tehosteiden ohella myös kaikki repliikit ajetaan tallenteilta. 

Kun WunderKinderissä naamiot ilmensivät työelämässä vieraantumista, nyt niissä kuvallistuu ihmisten vieraantuminen luonnostaan. Tätä vahvistaa myös kohtausten välissä varioitava vertauskuva siitä, miten rutiiniensa orjuuttamat ihmiset matkaavat liukuhihnalla kohti lopullista kohtaloaan – muuttumistaan ei-tiedostavaksi materiaksi.

Dramaturgiassa sovelletaan elokuvaohjaaja Roy Anderssonin pelkistettyä ilmaisua. Kohtauksissa nähdään muun muassa vanhan naisen ja vanhan hevosen viimeinen kohtaaminen ja heidän yhteiset hautajaisensa, kaupan lihapakkauksille sielunmessua pitävä pappi, aivoinfarktin takia kielen symbolisten merkitysten hallinnan kadottanut aivotutkija, koiran katseen alla harjoittamastaan itsetyydytyksestä syyllisyyttä poteva nainen sekä muurahaisten tappamisesta innostuneen pikkupojan murhe, kun kaikki muurahaiset on myrkytetty.

”Yksi esityksen haaste oli se, kuinka kuvata samaan aikaan ihmisiä vähemmän yksilöinä ja enemmän lajinsa edustajana ja eläimiä enemmän yksilöinä kuin eläinkategorioiden edustajina”, paljastaa Anni Klein.

Näyttämöratkaisu on kekseliäs: samalla kun ihmiset määritellään suhteessa lapsuuteensa, teiniyteensä tai vanhuuteensa, monilla eläimillä on nimet. Toisaalta eläviä eläimiä ei taluteta näyttämölle rekvisiitaksi, vaan Marja-hevonen ja Andersson-kissa näytetään kuljetustrailerinsa ja siirtolaatikkonsa kautta ”poissaolonsa kautta läsnä­olevina”.

Leena Krohnin ajatus siitä, miten vieraan lajin katse määrittelee ihmisen, näyttämöllistetään siten, että episodien väleissä näyttämön takaa katsomoon – siis meidän ihmisten suuntaan – heijastetaan videokuvaa hevosen, kanan, kalan, hyönteisen ja sian silmistä.

Klein tunnetaan poikkitaiteelliseen ilmaisuun, kollektiiviseen työtapaan ja kansainväliseen yhteistyöhön panostavan Wauhaus-ryhmän jäsenenä. Siihen kuuluvat hänen ja Heidi Soidinsalon lisäksi koreografi Jarkko Partanen, valosuunittelija Samuli Laine ja äänisuunnittelija Jussi Matikainen.

Vaikka bauhausilaiseen yhteistaideteoksellisuuteen ja ironisesti wau-arkkitehtuuriin viittaava Wauhaus keksittiin nimenä vasta vuonna 2016, ryhmän ensimmäisenä teoksena voi pitää pari vuotta aikaisemmin tehtyä Dirty Dancing -produktiota. Kleinin mukaan siinä sananmukaisesti sotkettiin, siivottiin ja tanssittiin.

”Sen takana on Mary Douglasilta peräisin oleva ajatus, että lika on ainetta väärässä paikassa tai asia väärässä kategoriassa.”

Samassa jatkumossa seurannut Flashdance (2016) rakennettiin puolestaan niin, että salin neljälle sivulle sijoitetun valaistun katsomon välissä oleva, jättimäisellä jätesäkillä luotu pimeyden tila alkaa liikkua sen sisällä olevien tanssijoiden mukana. Private Dancerissa (2017) taas operoitiin esiintyjien kehojen intiimien äänten yhteisöllisen kokemisen äärellä.

Edellisistä ilmaisumuodoltaan poikkeaa täysin URB-festivaalilla viime elokuussa nähty Wauhausin The Church of Internet. Siinä esityksen osallistujat saateltiin kohtaamaan ajatus omasta kuolemastaan ja sen jälkeen internetissä omaa kiertoaan jatkavasta jäämistöstään.

Den Andra Naturen ei ole Wauhaus-­teos, vaikka se voisi hyvin olla. Esityksen puhuttelevuus hiipii ihon alle tekstin filosofisen terävyyden ja sitä tukevan estetiikan kautta. Eksistentiaalisen herättelyn ohella esitys näyttäytyy myös ihmiskunnalle suunnattuna vahvana kehotuksena muuttaa jyrkästi tapaansa katsoa ­itseään ja eläimiä.

”Pyrin tekemään muutakin kuin tendenssimäisen vegaaninäytelmän”, hymähtää Klein.

”Minusta taide toimii parhaimmillaan monitulkinnallisuuden ja kokemuksellisuuden alueella. Jos haluaa sanoa jotakin suoraan, on parempi kirjoittaa asiasta mielipidekirjoitus. Taide voi silti lähestyä erilaisia osallistumisen teemoja ja etsiä yhteyttä aktivismiin.”

Millaista on hyvä poliittinen teatteri?

”Viime aikoina on nähty paljon Anna Paavilaisen Play Rapen ja Sonya Lindforsin Noble Savagen kaltaisia onnistuneita esityksiä, joissa on vahva poliittinen puolensa. Tosin minusta poliittista on aina sekin, miten aiheita esityksessä käsitellään. On niitäkin esityksiä, joissa puhutaan yhteisöllisyydestä mutta jotka eivät kestä tarkastelua siitä, mikä on teoksen sisällön ja tekotavan suhde.”

Entä mikä on taiteilijan tehtävä tässä ajassa?

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

”Taiteen tekijän velvollisuus ja etuoikeus on ymmärtää, mistä positiosta käsin hän puhuu. Itse sitoudun intersektionaaliseen feminismiin siinä mielessä, että yritän hahmottaa erilaisia sortavia rakenteita ja ihmisen kytkeytymistä toisiinsa ja muihin toimijoihin, kuten eläimiin, koneisiin, tekno­logiaan ja ei-inhimillisiin asioihin. Olennaista minulle on myös kysymys siitä, miten minä tai me muodostumme.”

 

Esitykset Viirus-teatterissa 11.5. asti