Happy End
Micheal Haneke
Michael Haneke, Isabelle Huppert, porvarillisuuden
☆☆☆☆
Jo alkukuvat kertovat mitä tuleman pitää. Niissä teini salakuvaa puhelimellaan äitiään ja tekstailee samalla tätä kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Pian videokuvassa näkyy kuinka myrkyttää marsuaan. Seuraavaksi äitiään.
Michael Haneke tiedetään ohjaajana kylmän älykkääksi ja kliinisen tarkaksi. Silti esimerkiksi Rakkaus (2012) osoittaa, ettei häneltä niin halutessaan puutu tunneherkkyyttäkään. Itse en ole vieläkään toipunut Funny Gamesin (1997) kyynisestä väkivallasta, vaikka pidän nerokkaana hänen pyrkimystään osoittaa sen kautta väkivaltaviihteen draamallinen laiskuus ja piilofasistisuus.
Happy End on elokuvan nimenä tietenkin iroinen. Elokuvassa ei ole mitään onnellista. Sen ainoassa koomisessa kohtauksessa karaoke-esityksen överiys on hauskaa vain aluksi.
Elokuvan näkökulmahenkilö on 12-vuotias Eva (Fantine Harduin). Äitinsä olessa sairaalassa Eva muuttaa lipevän isänsä Thomasin (Mathieu Kassovitz) luo asumaan. Uusperheeseen kuuluvat myös isän uuden vaimon Anaïsin ja vauvan ohella Evan demontoitunut isoisä Georges (Jean-Louis Trintignan) sekä suvun rakennusliikettä johtava Evan täti Anne (Isabelle Huppert) ja hänen itsetunto-ongelmainen aikuinen poikansa Pierre.
Tarkasti rakennetun elokuvan jokainen piinallinen kohtaus on kuin miniatyyri koko elokuvan alhosta.
Juonen käänteitä tärkempää on ahdistuksen spiraali, joka syntyy vieraantuneiden ihmissuhteiden ja porvarillisten kulissien murtumisen myötä. Elokuvan voi myös nähdä jopa makaaberina kommenttina eutanasiakeskusteluun.
Haneke ei petä. On helppo kuvitella, että kenen tahansa muun ohjaamana Happy End olisi sietämätön kokemus.
