Tyttö nimeltä Varpu
Selma Vilhunen
☆☆☆☆☆
Selma Vilhusen esikoisohjaus kertoo yksinhuoltajaäitinsä kanssa elävästä 12-vuotiaasta Varpusta, joka haluaa löytää isänsä, josta ei ole saanut nyhdettyä äidiltään tietoa kuin lähinnä nimen verran. Yksinkertaisen alkuasetelman ei pidä antaa hämätä. Vilhusen itsensä käsikirjoittaman elokuvan henkilöt ja dialogi ovat sekä arkisen uskottavia että kaikkea muuta kuin kuluneita. Elokuvan juonen käänteet taas ovat yhä yllättäviä kuin draamallisesti vahvoja.
Varpun ja hänen äitinsä suhteessa lapsen ja vanhemman roolit ovat kääntyneet ylösalaisin. Silti vaikka Varpu on näennäisen itsellinen pikkuaikuinen, hän elää äidilleen täysin tuntemattomassa varhaisnuorten kokemusmaailmassa ja on ratkaisuissaan enemmän määrätietoinen kuin harkitseva. Kontrasti kotitodellisuuden ja nuorten öisen maailman välillä on allegorisuudessaankin kiehtova. Tekstin vahvuutta osoittaa myös pääkrisin myötä ilmaan nousevien monitahoisten sosiaalisten jännitteiden tyylikkään pitkälle ulottuva käsittely.
Linnea Skog on Varpun roolissa ilmiömäisen vangitseva koko ajan, äitiä esittävän Paula Vesalan avuttomuus on aseistariisuvaa ja Lauri Maijalan jakomielisen isähahmon syvä intensiteetti hallitsee elokuvan loppuvaiheita. Tärkeän sivuroolin omassa suhteessaan kaltoin kohdeltuna naisena tekee Niina Sillanpää. Mikään keskeisistä hahmoista ei ole stereotyyppinen eikä mustavalkoinen suuntaan eikä toiseen. Suomalaisessa elokuvassa harvemmin näin arkisten hahmojen ja jännitteiden kautta kyetään välittämään näin erityislaatuinen, mutta samalla yleisinhimillisesti tunnitettava tarina. Katsoin elokuvan lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa ja toisella kerralla roolihahmojen ja näyttelijätyön merkitys tuntui jopa vahvistuvan.
Elokuva on onnistunut siksi, että sen tarina on vahva ja sen kertomiseen valjastetut elokuvalliset keinot ovat erinomaisessa hallinnassa. Kokonaisuuden toimivuutta tukee näyttelijätyön ohella ohjauksen ja leikkauksen keinoin saavutettu hienovireinen rytmitys. Juonen kulkiessa koko ajan kiusallisten sosiaalisten tilanteiden äärellä nopeat leikkaukset, monipuoliset kamera-ajot, pitkät lähikuvat ja harkittu tilannehuumori pitävät elokuvan liikkeessä ilman selittelyn ja seisoskelun vaivaannuttavuutta. Kun jokaisessa kuvassa on itsessään tarpeeksi latausta, niitä ei tarvitse täyttää millään ylimääräisellä. Tiivisti sanoen: näin elokuva toimii kun se toimii.
