Androidi lausuu sanat, jotka jokainen haluaa kuulla: ”Algoritmini on suunniteltu tekemään sinut onnelliseksi.”
Saksalaisen Maria Schraderin ohjaamassa I’m Your Man -elokuvassa ideaalipartnerin etsiminen on viety luonnolliseen lopputulemaan: deittimarkkinoille puskee firma, joka tuottaa kullekin sopivan puolison: jonkinlaisen yhdistelmän ystävällistä käyttöliittymää, alati oppivaa tekoälyä ja inhimillistä seksirobottia.
Romanttisen komedian päähenkilö, berliiniläinen historiantutkija Alma, ei ole varsinaisesti halukas firman testihenkilöksi, mutta ottaa androidi Tomin kolmeksi viikoksi niskoilleen esimiehensä toiveesta. Brittiaksentilla saksaa puhuva Tom siteeraa Rilkeä, pätee matematiikassa, saa ex-rakastajan mustasukkaiseksi ja kantaa jalkovälissään toimivaa penistä. Ei kai pelkkä robottius estä rakkautta?
I’m Your Man toimii sekä fiksuna romanttisena komediana että parodiana romanttisesta komediasta. Se on yksi esimerkki siitä, kuinka romanttinen elokuva kuvitellaan uusiksi helsinkiläisen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa.
Rakkautta on kaikkialla
Romanttinen rakkaus on universaali teema. Sellaisenaan aihe kiikkuu melko harvoin katsojatilastojen kärjessä, mutta niin Harry Potterit, Taru sormusten herrasta -saaga, supersankarileffat kuin Tuntematon sotilas – kaikki 2000-luvun katsotuimpia elokuvia – sisältävät romantiikkaa.
Jostain syystä rakkauden asettaminen pääaiheeksi leimaa teoksen usein edelleen vain naisille suunnatuksi tunnehömpäksi ja nyyhkyksi. Ehkä senkin takia romantiikka menestyy elokuvissa hyvin komedian raameissa. Se tarjoaa valmiiksi hupaisat puitteet, eikä aihetta tarvitsekaan ottaa niin vakavasti.
Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmistossa rakkaudelle ei kuitenkaan vain naureta. Leikkisyyttä aiheen tiimoilta ei kuitenkaan puutu. Georgialainen What Do We See When We Look at the Sky? näyttää rakastavaisten ensikohtaamisella ainoastaan heidän jalkansa, ei kaipaavia katseita tai kipinöivää vetovoimaa.
Satuelokuvassa on muutenkin huomattavan vähän rakastavaisten yhteisiä kohtauksia. Syynä on kirous, jonka kohteeksi pari joutuu. Ensikohtaamisen jälkeen he heräävät täysin erinäköisinä ihmisinä ja suurimman kykynsä menettäneinä. Mies ei enää osaa pelata jalkapalloa, nainen ei enää tiedä mitään lääketieteestä. Eivätkä he tunnista toisiaan väkijoukosta.
Vaikka Alexandre Koberidzen elokuva ei näytä rakastavaisia, rakkautta se näyttää. Teos täyttyy vapaasti kulkevista koirista, lasten pelaamasta jalkapallosta, yhdessä tehdyistä kakuista. Rakkaus on kaikkialla, ei vain yhden kirotun heteroparin välillä.
What Do We See When We Look at the Sky? kysyy lopulta saman kysymyksen kuin moni romanttinen elokuva. Voittaako rakkaus kaikki esteet? Kysymys kuitenkin asetetaan omaperäisiin raameihin. Kun 2000-luvun suosituimpiin Hollywood-romansseihin lukeutuvissa My Big Fat Greek Wedding (2002) ja Crazy Rich Asians (2018) -elokuvissa esteet löytyvät perheiden ennakkoluuloista, georgialaisfilmissä ne ovat pahan silmän aikaansaamia vartaloiden vaihtumisia.
Festivaalin ohjelmistossa rakkaus saakin kummallisiakin muotoja. Se kietoutuu scifiin ja fantasiaan, näyttäytyy satuina ja houreina. Tämä pätee myös silloin, kun elokuva kertoo pitkästä parisuhteesta.
Ennen pandemiaa kuvatussa brasilialaisdraamassa Pink Cloud satunnaiset petikaverit joutuvat tappavan pilven takia linnoittautumaan toisen asuntoon. He viettävät asunnossa vuosia ja muodostavat eräänlaisen pakkosuhteen. Iuli Gerbasen ohjaama draama kuvaa, miltä nykyrakkaus näyttää, kun sillä ei ole vaihtoehtoja.
Vielä kreisimpää menoa tarjoaa ranskalaisohjaaja Leos Caraxin musikaali Annette. Siinä koomikko ja laulaja tapaavat, kihlautuvat, saavat puisen nukkelapsen ja kummittelevat toisilleen.
Tunteet eivät ole saarekkeita
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla rakkaus on alusta asti näyttäytynyt myös yhteiskunnallisena kysymyksenä siitä, kenen tarinoita katsomme. Rakkauteen ja seksiin ovat osallistuneet muutkin kuin heterot. Aihepiirin kulttielokuvat Mala Noche (1986), The Watermelon Woman (1996), High Art (1998) sekä But I’m a Cheerleader (1999) eivät ehkä ilman festivaalia olisi näkyneet Suomen valkokankailla.
Tänä vuonna queer-romantiikkaa edustavat muun muassa saksalainen Bliss, jossa kaksi samassa bordellissa työskentelevää naista rakastuu, sekä yhdysvaltalainen The World to Come, jossa kaksi 1800-luvun farmarin vaimoa rakastuu. Klassikko-osastolta esitetään saksalainen Different from the Others (1919), jossa viulunopettaja ja oppilas lankeavat toisiinsa, olkoonkin, että laki kieltää homoseksuaaliset suhteet.
Toisenlaisena yhteiskunnallisena kysymyksenä rakkaus näyttäytyy brittielokuvassa After Love. Siinä muslimiksi kääntynyt nainen suree äkillisesti kuollutta miestään ja löytää tämän rakastajan kanaalin toiselta rannalta Ranskan Calais’sta. Elokuva kietoo yhteen rakkauden, luokan ja uskon.
Ihmisten väliset tunteet eivät olekaan rakenteista, politiikasta tai asenteista erillisiä saarekkeita. Tämä itsestäänselvä oivallus sopii hyvin tapahtumaan, joka on saanut nimensä Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa (1972). Siinä romanttista rakkautta tunnetaan keskellä fasismin pelkoa ja vastarinnan kiihkoa. Rakkaus on myös yhteiskunnallinen voima.
Rakkautta & Anarkiaa 16.–26.9.2021
Ohjelmisto julkistetaan 2.9. osoitteessa hiff.fi
Rakkautta & Anarkiaa -tärppejä
Guled & Nasra
Khadar Ahmedin esikoiselokuva sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Kehuttu somalinkielinen suomalaisdraama kertoo haudankaivajasta (Omar Abdi), joka yrittää kerätä rahat vaimonsa (Yasmin Warsame) elintärkeään leikkaukseen, kun samalla hänen oma tulonsa on kiinni toisten kuolemassa.
Kajillionaire
Monialaisen yhdysvaltalaistaiteilijan Miranda Julyn komedia kertoo rötöstelyjengistä, joka sattuu myös olemaan perhe. Perheen tytär (Evan Rachel Wood) alkaa tosin kyseenalaistaa manipuloivia vanhempiaan. ”July kääntää epäuskottavan fantasian emotionaaliseksi ja älylliseksi realismiksi”, The New Yorker kirjoitti.
Flee
Sundance-festivaalilla palkittu dokumentti kertoo Aminista. Hän on menossa naimisiin, mutta edes Aminin tuleva aviomies ei tiedä hänen koko tarinaansa. Tanskalaisohjaaja Jonas Poher Rasmussen kertoo suureksi osaksi animaation avulla, kuinka Amin pakeni Afganistanista lapsena.
Cairo Station
Afrikkalaisten elokuvien sarjassa esitetään klassikko vuodelta 1958. Egyptiläisen Youssef Chahinen väkevä mustavalkodraama sijoittuu Kairon rautatieasemalle kaupustelijoiden pariin, mutta sekoittaa kerrontaansa niin italialaista neorealismia kuin amerikkalaista film noiria.
Pig
Michael Sarnoskin esikoiselokuvan tarina kuulostaa yksinkertaiselta: mies etsii sikaansa. Mies on Nicolas Cagen näyttelemä entinen huippukokki ja nykyinen erakko, sika puolestaan hänet tryffelissä pitävä toverinsa. Cagen pääosasuoritus on kerännyt ylistystä kautta linjan.
