Runoilija Sini Silverin teoksissa luonto on tulvillaan elämää, joka tihkuu läpi rajojen ja erottelujen hämmentävillä, ravistelevilla, kiihottavilla, huolestuttavilla ja hellillä tavoilla. Silverin runot yllättävine metaforineen näyttävät maailman avoimena, yhteen limittyneenä ja alati liikkeessä olevana paikkana.

Olen täysin riippuvainen muista ja samalla aivan kaikki on kiinni minusta.

Silveri on tutkinut ihmisen luontosuhdetta etenkin runokirjoissaan Titaanidisko ja Haisee kaikkia tuoksuja. Titaanidisko on kustantamon kuvauksen mukaan ”2020-lukulaista eräkirjallisuutta, jossa me kaikki olemme bailaamassa avonaisessa todellisuusdiskossa”. Haisee kaikkia tuoksuja -teoksen lähtökohtana ovat raunioitumisen ja maailmanlopun dystooppiset kuvat.

Yhteiskunnallisesti Silverin tuotantoa luonnehtivat etsiytyminen eristyneestä minuudesta kohti moneutta, kväärihenkinen normikritiikki sekä anarkistinen kumouksellisuus, joka hakee voimansa hellyydestä, empatiasta ja söpöydestä.

Silveri istuu itähelsinkiläisessä lähiössä sijaitsevan asuntonsa ikkunan äärellä ja nostaa huulilleen oolongteekupin. Kirkkaalta taivaalta paistava aurinko saa helmikuun hankien keskeltä kohoavien mäntyjen punaruskeat kaarnat ja syvänvihreät neulaset hehkumaan. Horisontissa erottuvien kerrostalojen ja kauppakeskusrakennusten metallisina ja lasisina kimaltelevat seinät muistuttavat, ettei ympärillä levittäydy koskematon luonto vaan kehäteiden rajaama pääkaupunkiseutu.

Silveri puhuu silti luonnosta, aivan kuten runoissaan.

”Luonnon kaaoksellisuus ja epämääräisyys kiehtovat minua”, hän kertoo. ”Luonnossa ei ole vain suoria viivoja, kuten ihmisten rakentamassa maailmassa. Metsässä oleminen voi auttaa hyväksymään kaaosta ja sotkua. Onko ihmisen pakko aina järjestää asioita? Uskaltaisimmeko katsoa maailmaa epämääräisenä paikkana?”

Pohjoinen ulottuvuus

38-vuotias Silveri on asunut elämänsä aikana monissa eri paikoissa: Kemissä, Pellossa, Rovaniemellä, Oulussa, Joensuussa, Tampereella, Helsingissä ja ulkomaillakin. Liikkuvaisen elämän myötä hän on tutustunut monenlaisiin luonnonympäristöihin. Läheisimmäksi hän on aina kokenut kotiseutunsa Tornionjokilaakson.

”Tornionjokilaaksossa koen olevani Pohjoiskalotin etelärajalla.”

”Tornionjokilaaksoa määrittää rajajoki”, hän sanoo. ”Kotiseudulla on ollut ratkaiseva merkitys elämässäni.”

Silveri lisää, että joki liikkuu, ja rajoja ylittävä liike tuottaa kielellisiä ja kulttuurisia transgressioita eli poikkeamia vallitsevista määreistä ja normeista.

Silverin kväärihenkisissä, antikapitalistisissa ja anarkistisissa runoissa ei ole häivääkään suomalaiskansallisuutta, mutta niissä kuvattu luonto on helposti tunnistettavissa suomalaiseksi. Hän sanoo, ettei koe läheisyyttä suomalaisuuteen vaan pikemminkin pohjoisuuteen.

”Tornionjokilaaksossa koen olevani Pohjoiskalotin etelärajalla. Taiga on minulle pirstaloitunut ja talousmetsäinen maailma, jossa on metsäkaistaleita taajamien ja muunlaisten alueiden välissä.”

Silverille avautui mahdollisuus tutkia kotiseutusuhdettaan uudesta näkökulmasta, kun Gummerus-kustantamo lähestyi häntä – Timo K. Mukan pohjoista kollegaa ja kaukaista sukulaista – ehdotuksella kirjoittaa tämän Pellossa asuneen kirjailijan ja taidemaalarin elämäkerta. Intensiivisen prosessin tuloksena syntyi kirja Miltä männystä tuntuu olla mänty – Timo K. Mukan elämä (Gummerus 2024).

”Taiteilijamyytin vahvistamisen sijaan pyrin nostamaan esiin arkisia kokemuksia ja tunteita”, hän sanoo. ”Nautin arkistotyöstä, taustatutkimuksen tekemisestä ja ihmisten haastattelemisesta. Kirjaprojekti oli itselleni tärkeä kokemus.”

Nykyään Silveri asuu Helsingissä mutta viettää kesänsä Pellossa.

”Pyristelin aiemmin kovasti Helsingissä asumista vastaan”, hän sanoo. ”Kaupunki on minulle vaikea ja vieras ympäristö. Mentaliteettini on pohjoinen. Suhteeni Helsinkiin kuitenkin muuttui, kun aloin ajatella, että olen kaupungissa asuessani ikään kuin ulkomailla, Euroopassa.”

Poliittinen marjastus

Jo nuorena Silveri oli seurannut Ylä-Lapin metsäkiistaa, jota pitää oman elämänsä käänteentekevänä kokemuksena. Teollista metsätaloutta toteuttavan Metsähallituksen ja perinteistä elämäntapaansa harjoittavien saamelaisten välillä 1990- ja 2000-luvuilla käydyn kiistan keskiössä olivat erimielisyydet hakkuiden määrästä etenkin Inarin, Utsjoen ja Enontekiön valtionmetsissä.

”Metsäkiista herätteli minua ajattelemaan syvällisemmin ympäristön merkitystä”, Silveri sanoo. ”Elämme lähellä metsiä, mutta samalla ne ovat vaarassa kadota.”

”Marjastus on minulle kaikki kaikessa.”

Silveri aloitti ympäristöhistorian opinnot Joensuun yliopistossa 2007. Kun oppiaine lakkautettiin, Silveri vaihtoi pääaineekseen Suomen historian, josta hän valmistui 2013. Opintojen ohella hän osallistui aktiivisesti kansalaisliikkeisiin, kuten yliopistolakia vastustaneeseen Opiskelijatoimintaan sekä ympäristö-, vasemmisto- ja prekaariaattiliikkeisiin.

Samalla hän poltti itsensä loppuun.

”Silloisessa aktivistiskenessä ei keskusteltu juurikaan jaksamisesta. Kun olen sittemmin tavannut Elokapinassa mukana olevia ihmisiä, olen pannut merkille, että psykologinen näkökulma huomioidaan nykyään paljon paremmin kuin ennen.”

Tällä hetkellä Silveri työstää kirjaa marjastuksesta. Esseistiikkaa ja runollisuutta yhdistelevä teos on vahvasti henkilökohtainen mutta käsittelee samalla ihmisen luontosuhdetta ja marjastuksen poliittisuutta. Silveri on pohtinut kirjaa työstäessään paljon ihmiskauppaan ja rasismiin liittyviä kysymyksiä.

”Marjastus on minulle kaikki kaikessa”, hän sanoo. ”Avaan kirjassa omaa suhdettani metsiin ja marjastukseen, ja tutkin siinä myös metsien monikäyttöä. Usein sanotaan, että metsään mahtuu monenlaisia asioita, kuten teollista metsätaloutta, kaivostoimintaa, metsästystä ja keräilyä. En ole varma, pitääkö käsitys paikkansa. Voiko metsässä marjastaa, jos mättäiden alla on kaivos?”

Seksuaaliset metsäkuvaukset 

Luonnon äärellä kasvaneen Silverin ajatusmaailma on siis muotoutunut tiiviissä yhteydessä hänen elinympäristöihinsä. Vaikka hänen luontosuhteensa ei ole juurikaan muuttunut nuoruuden ajoista, runous on tarjonnut hänelle keinoja sanallistaa luontoa uusilla tavoilla.

Silveri ei kuvaa luontoa estetisoituna ja kauniina maisemana, vaan se toimii aktiivisesti.

”Luonto muuttaa jatkuvasti muotoaan”, hän sanoo. ”Se kommunikoi meille lukemattomin eri tavoin, ja me puolestaan voimme jutella sen kanssa.”

Silverin Titaanidiskon espanjaksi kääntänyt José Luis Rico on todennut, että postmodernistisessa suomalaisessa runoudessa luonto on kuvattu usein katastrofin uhrina, mutta uusimmassa runoudessa luonto on noussut toimijaksi.

”Runoilija palaa erämaan poluille ja puunlatvojen siimekseen sillä erotuksella, että katsojan ja katsotun roolit ovat muuttuneet huomattavasti”, Rico analysoi nykyrunoutta Voimalle.

Energiahakemetsä kaadetaan. Motokuskin kaiken halkova valonheitin puistossa. Kone käy, puu käy eteenpäin, niiaa, polvistuu, avaa oven, on kohtelias.

Silverin kuvauksissa luonnon toimijuus paljastuu yllättävästi myös aistillisten metaforien kautta.

”Seksuaaliset metsäkuvaukset ovat minulle osa kvääriyttä”, hän sanoo. ”Tutkin niillä seksuaalisuuttani ja sukupuoltani. Olemassa olevat sanat ja määreet eivät tavoita kaikkia maailmassa olevia ilmiöitä, ja kielellä leikittely on minulle keino ilmaista todellisuutta moninaisemmin.”

Seksuaalisuuden lisäksi Silveri on tutkinut ruumiillisuutta tanssin kautta. Hän on tehnyt tanssiteoksia Liha Companyn kanssa esimerkiksi filosofi Karl Marxin Feuerbach-teeseistä, sosiologi Maurizio Lazzaraton kirjasta Velkaantunut ihminen ja zenbuddhalaisuudesta.

Masokismi on maailmanlopun tunto

Silveri lähestyy yhteiskunnallisia ristiriitoja tunteiden kautta. Titaanidisko ja Haisee kaikkia tuoksuja -teosten luontokuvausten lomasta tihkuukin esiin maailmanlopun ajalle ominaisia tuntoja: pelkoa, vihaa, huolta, ahdistusta, surua ja epätoivoa.

”Pelko himmentää elämänvoimaa”, Silveri sanoo. ”Toisaalta pelkojen kohtaaminen voi olla tapa tutkia haavoittuvaisuutta. Pelon tunnustaminen on vapauttava kokemus. Jos sanon, että pelkään väkivaltaa ja fasismia, kohtaan ne sen sijaan, että välttelisin niitä.”

En voi ymmärtää miten toisten halu liikkua turvallisuuteen saa toiset esittelemään omaa valtaa aidoilla ja poukamilla, joista ei pääse pois.

”Elämme synkkää lamakautta”, Silveri toteaa. ”2000-luvun alussa tasa-arvo ja demokratia näyttivät etenevän, emmekä olisi voineet kuvitella joutuvamme nykyisenkaltaiseen tilanteeseen. Toisaalta marginalisoidut ihmiset ovat saaneet uusia sanoja ja mahdollisuuksia ilmaista itseään, mikä on tehnyt kamppailusta merkityksellisempää.”

Viha on ”hyvin kemiläinen” tunne.

Pelon ja turvattomuuden ohella kulttuurissamme leviävät vihan tunnot.

”Ihmiset, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi vihaamalla asioita, samaistuvat helposti vihaa hyödyntävien poliitikkojen puheisiin”, Silveri toteaa. ”Vihalle olisi löydettävä sanoja, jotta se tulisi tunnistetuksi.”

Yksi tapa suhtautua vihaan on masokismi.

”Kirjailija Kathy Acker on todennut, että masokismi voi olla poliittisen kapinan muoto”, Silveri sanoo. ”Kun vallankäytön kohteena oleva ihminen kertoo nauttivansa hallittuna olemisesta, hän kääntää asetelman päälaelleen ja ironisoi vallan. Pelkääminen muuttuu naurettavaksi.”

Silverin mielestä viha on ”hyvin kemiläinen” tunne.

”Minulla, kuten monilla muillakaan 1990-luvulla tai 2000-luvulla aikuisiksi varttuneilla ihmisillä, ei ollut useinkaan muita sanoja tunteille kuin että vihaan tai rakastan sitä tai tätä. Toisaalta erilaiset alakulttuurit, kuten black metal tai punk, onnistuivat muuttamaan vihan kapinalliseksi energiaksi.”

Prekaarin aikakauden laajimmin jaettu tunne tuntuu kuitenkin olevan ahdistus. Ahdistus ei ilmene ainoastaan epävarmuuden keskellä elävän yksilön henkilökohtaisena hätänä, vaan on alkanut läpäistä kollektiivista tietoisuuttamme.

Silverin mukaan ahdistuksen taustalla on osin yksilöityminen.

”Ahdistus on usein yksilön pelkoa kykenemättömyydestä sopeutua yhteiskunnallisiin normeihin. Ahdistusta syventävät entisestään huoli ja suru ihmisen ja luonnon kohtalosta. Sen sijaan, että yrittäisimme tsempata, että kaikki menee hyvin, kenties olisi parempi yksinkertaisesti tuntea surua.”

Silverin teoksen Haisee kaikkia tuoksuja lähtökohtana onkin ajatus raunioissa elämisestä.

”Ajattelen, että raunioituminen alkaa heti, kun rakennus on rakennettu”, Silveri sanoo. ”Elämme raunioiden keskellä. Jos keskitymme odottamaan ja suremaan maailmanloppua, emme kykene välttämättä hahmottamaan, mitä juuri nyt on tapahtumassa.”

Minä ja muut

Silverin runoissa kaikki oliot ovat yhteydessä toisiinsa lukemattomin säikein. Runouden metaforisuus – luovien yhteyksien muodostaminen yllättävien asioiden välillä – avaa hänelle mahdollisuuksia kuvata olemassaolon perustavaa yhteen limittyneisyyttä.

”Runous on minulle kurottautumista muita kohti”, hän sanoo. ”Se, että kirjoitan yhteydestä, paljastaa myös henkilökohtaisen haluni yhteyteen.”

Osa yhteyden etsimistä on Silverin pyrkimys etsiä reittejä ulos eristyneestä yksilötietoisuudesta kohti moneutta.

”Minun on usein vaikea hahmottaa, missä päätyn ja missä muut alkavat. Haisuli-kirjassani tutkin minän ja itsen käsitteitä. Itsen käsite laajentaa minän käsitteen monimuotoisemmaksi.”

Vaikka Silverin runot pursuvat luonnonmetaforia, ne paljastavat myös yhteiskunnallisia rakenteita, jotka rajaavat moniaalle kurottautuvan elämän kapeisiin valtasuhteisiin, normeihin ja määreisiin.

”Kulttuurillemme on luonteenomaista jatkuva minäkeskeinen pohdinta”, Silveri sanoo.

”Ihmisen on kerrottava lakkaamatta itsestään tarinaa ja rakennettava identiteettiään. Silti suhteemme yksilöllisyyteen on ristiriitainen. Ihmisten odotetaan olevan yhtäältä vahvoja ja erityisiä yksilöitä ja toisaalta samanlaisia kuin muut.”

Ystävyys on Silverin katsannossa eristyneen yksilöllisyyden vastakohta. Kapitalistisen talouden homo economicus pyrkii maksimoimaan henkilökohtaisen etunsa muuttamalla kaiken – persoonallisuutensa, ihmiset, eläimet ja luonnon – tavaraksi, mutta ystävyydessä ihmiset voivat olla vapaasti sitä, mitä ovat.

Toivon sijaan Silveri korostaa runouden ja kuvittelemisen radikaalia muutosvoimaa.

”Ystävyyssuhteessa ei ole kyse identiteettiprojektista”, Silveri sanoo. ”Ystäviä ei valita sen mukaan, miltä he näyttävät CV:ssä. Ystävyydet voivat hälventää myös parisuhteisiin asetettuja odotuksia. Jos ihminen kykenee jakamaan asioita syvästi ystäviensä kanssa, hänen ei tarvitse odottaa saavansa kaikkea parisuhteista. Ihminen voi olla eri ihmisten kanssa erilainen.”

Söpöys kuuluu paratiisiin

Ekologinen tuho syvenee, luokkayhteiskuntien eriarvoisuus kasvaa, imperialistinen geopolitiikka aiheuttaa kriisejä kriisien perään, kapitalistinen talous on törmännyt planeetan kestokyvyn rajoihin ja valtiolliset väkivalta- ja valvontakoneistot kiristävät otettaan ihmisistä.

Onko siis toivoa?

Kun luottaa siihen, että kaikki tuhoutuu ja toivoo, että kaikki menee hyvin, ei tee mitään. Kun pyytää rauhattomuudessa, on omalla painollaan.

Silveri varoittaa, että toivo voi olla myös passivoiva tunne. Se voi siirtää katseemme tulevaisuuteen ja vähentää siten kykyämme toimia nykyisyydessä. Toivon sijaan hän korostaa runouden ja kuvittelemisen radikaalia muutosvoimaa.

”Haaveilu on maailman luomista uusiksi. Runous voi kaapata merkityksiä, antaa yhteiskunnalliselle ajattelulle uusia tapoja sanallistaa asioita ja lisätä anarkistista vapautta.”

Silveri korostaa hellyyden ja empatian merkitystä yhteiskunnallisen vallankäytön vastavoimina. Viime aikoina häntä on kiehtonut erityisesti söpöyden anarkistisuus.

Nautin määrittelemättömästä rakastamisesta, siitä että elämä on sekä seksikästä että surullista.

”Hellyyteen liittyy paljon söpöyttä”, Silveri sanoo. ”Ihmisten oletetaan nykyään olevia kovia ja pystyviä, koneen kaltaisia. Söpöys on tällaista vastaan. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus olla söpöjä. Hellyyden ja empatian pohtiminen on minulle henkilökohtaisestikin tärkeää, sillä minussa on machoja piirteitä. Juttelin juuri eilen runojeni kääntäjän Josén kanssa, ja hän sanoi osuvasti, että söpöys kuuluu paratiisiin.”

Runokatkelmat vihreällä ovat Silverin teoksista Titaanidisko ja Haisee kaikkia tuoksuja.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.