Kyseessä on erikoinen oikeuden istunto, kun syyttäjä vaatii rikoksentekovälineinä valtiolle menetettäväksi puolijoukkuetelttaa ja kamiinaa.

Asia taustalla on kuitenkin vakava: sen määrittely, onko mielenosoittaminen laillista. Istunnon lopputuloksesta odotetaan myös ennakkotapausta suomalaisessa luonnonsuojelussa.

Käsiteltävä tilanne juontaa vuoteen 2023.

Tammikuussa 2023 Länsi-Lapin Kolarissa Aalistunturin luonnonsuojelualueen kupeessa olivat käynnistymässä hakkuut. Luonnonsuojelijoissa heräsi huoli: aluetta oli kartoitettu, ja hakkuu-uhan alla olevista metsistä oli löytynyt uhanalaisia lajeja. Alueelle on myös kaavailtu kansallispuistoa, jonka ekologisia yhteyksiä ja suojeluarvoa hakkuut heikentäisivät.

Hakkuut olisivat pinta-alaltaan jopa neljäsataa hehtaaria, suojelijat ymmärsivät. Hehtaarin pinta-ala vastaa sata kertaa sata -metristä neliötä. Jos hakkuut koostuisivat tällaisista neliöistä, ja ne asetettaisiin jonoon, jalkapallokentän levyisestä kaistaleesta tulisi 40 kilometriä pitkä.

Kyse ei olisi pääosin avohakkuista, vaan harvennushakkuista, joilla niilläkin on merkittävä vaikutus ekosysteemeille. Hakkuualueiden lähistöllä on suojeltuja alueita, mutta luonnon näkökulmasta pirstaleinen suojelu on ongelma. Lajisto ja ekosysteemit kun tarvitsisivat säilyäkseen laajoja mahdollisimman luonnontilaisia metsiä, eivät pistemäisiä suojelukohteita kaukana toisistaan.

Syyttäjä vaatii telttaa ja kamiinaa menetettäväksi valtiolle rikoksentekovälineinä.

Hakattava metsä Aalistunturin kupeessa on valtion omaisuutta, jota hallinnoi Metsähallitus.

Sen omistama yhtiö Metsähallitus Metsätalous Oy tuottaa valtion kassaan rahaa metsätaloudella: myymällä puuta metsäteollisuuden käyttöön.

Siinä missä luonnonsuojelijat näkivät metsän merkityksen suojelualueelle ja kansallispuistohankkeelle, Metsähallitus korosti alueen metsätaloushistoriaa: kun metsää on jo vuosikymmeniä sitten hakattu, ei se voi olla luonnonmetsää, joka tarvitsisi suojelua.

Pelkkä talousmetsäksi merkitseminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei alueella olisi suojeluarvoja. Lisäksi metsäluonto myös kehittyy ajan saatossa yhä luonnontilaisemmaksi, jos se jätetään rauhaan. Kyse on luonnonsuojelun perimmäisestä kysymyksestä: siitä, mihin suojelemisen arvoisuuden raja vedetään.

On metsästä kiinni, miten välittömiä sen suojeluarvot ovat. Suomessa paljon luonnoltaan arvokasta metsää on yhä vailla muodollista suojelua tai luontoarvojen tunnistamista. Yhteisten metsien käyttö on myös aivan erityisellä tavalla poliittinen kysymys, johon mielenosoittajat ovat halunneet kiinnittää huomiota.

Suomalaisessa luonnonsuojelussa suoralla toiminnalla on pitkät perinteet, ja Aalistunturi onkin yksi tuoreimmista tapauksista tällä saralla. Aktivistit sulkivat toistuvasti hakkuutyömaalle kulkevan tien, eivätkä metsätyökoneiden kuljettajat päässeet töihin.

Metsää hallinnoiva Metsähallitus halusi hakkuut käyntiin. Poliisi purki luonnonsuojelijoiden mielenosoitusleirit ja muut esteet ja kuljetti aktivistit Rovaniemelle putkaan.

Lähes tasan kolme vuotta myöhemmin, tammikuussa 2026, asiaa puidaan oikeudessa.

Lapin käräjäoikeuden Rovaniemen toimipiste sijaitsee Valtakadulla. Sen sisäänkäynti ulkonee rakennuksesta tasakylkisenä kolmiona jalkakäytävälle.

Oikeustalo on pieni, aulassa yksi turvatarkastaja käy käsipelillä läpi jokaisen laukun ja taskun sisällön. Myöhemmin päivällä jono ulottuu ulko-ovelle asti.

Alkamassa on yhden Aalistunturilla nähdyn mielenosoituksen käsittely. Syytettyinä niskoittelusta ja hallinnanloukkauksesta istuu kahdeksan mielenosoituksessa paikalla ollutta.

Niskoittelu tarkoittaa poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn noudattamatta jättämistä, ja se on kansalaistottelematonta Suomessa varsin tyypillisesti uhkaava syyte. Hallinnanloukkaus mielenosoittamisen seurauksena on puolestaan uusi. Lain mukaan hallinnanloukkaukseen syyllistyy, jos ”ottaa haltuunsa toisen hallinnassa olevaa maata taikka rakennuksen tai sen osan”.

(Istunnossa on tarkoitus käsitellä myös yhden aktivistin syytteitä toisesta mielenosoituksesta Aalistunturilla ja yhdestä Sodankylän Viiankiaavalla. Syyttäjä kuitenkin päätyy luopumaan näistä syytteistä, joten käsittely keskittyy vain yhden Aalistunturin mielenosoituksen tapahtumiin.)

Teltta on ollut lainassa oululaiselta luonnonsuojeluyhdistykseltä, joka toivoisi sen takaisin.

Istunto alkaa, ja vakiintuneen tavan mukaisesti media saa kuvata asianosaisia muutaman minuutin.

Syytetyt katsovat olleensa erilaisissa tilanteissa suhteessa mielenosoitukseen ja poliisin antamiin käskyihin. Viisi heistä myöntää niskoittelun poliisia vastaan. Kaikki kiistävät hallinnanloukkauksen.

Niskoittelun kiistävän kolmikon osalta kyse on siitä, etteivät he katso saaneensa poliisilta käskyä, jota olisivat jättäneet noudattamatta. Kaksi heistä kertoo olleensa vain viemässä mielenosoitusleirille ruokaa, mihin poliisi olisi antanut luvan. Ruoan he kertovat dyykanneensa matkalta ja sen sisältäneen ainakin appelsiineja ja kakkuja.

Yksi syytetyistä kertoo tulleensa paikalle nähtyään mediassa kuvia tapahtumista, mutta varmistaneensa poliisilta, mitä saa tehdä joutumatta kiinni. Lopulta poliisi on pysäyttänyt hänen autonsa katsastamattomuuden takia, ottanut henkilön kiinni ja kuljettanut muiden mukana lähes vuorokaudeksi putkaan Rovaniemelle.

Syyttäjä vaatii syytetyille päiväsakkoja niskoittelusta ja hallinnanloukkauksesta ja Metsähallitus lähes 23 000 euron vahingonkorvauksia korkoineen hakkuiden keskeytymisestä.

Lisäksi syyttäjä vaatii mielenosoituksessa käytettyä telttaa ja kamiinaa sekä lukkoja ja kettinkejä menetettäväksi valtiolle rikoksentekovälineinä.

Myöhemmin kuullaan, että teltta on ollut lainassa oululaiselta luonnonsuojeluyhdistykseltä, joka toivoisi sen takaisin, mihin syyttäjä myöntyy. Lukot ja kettingit mielenosoittajat kertovat saaneensa paikallisilta ilmeisesti huumorimielessä, joten ne voidaan luovuttaa valtiolle yhteisymmärryksessä.

Riidatonta asiassa on, että Aalistunturilla joukko mielenosoittajia pystytti mielenosoitusleirin tielle tarkoituksenaan keskeyttää hakkuut.

Syyttäjän näkökulmasta tämä oli toiminnan ydinasia, kun taas puolustuksen mukaan hakkuiden keskeyttäminen ei ollut itseisarvo, vaan tarkoitus oli kiinnittää yhteiskunnallista huomiota Metsähallituksen toimintaan ja muodostaa keskusteluyhteys sen kanssa.

Puolustus huomauttaa, että koska kyseessä on ollut mielenosoitus, siihen tulee soveltaa kokoontumislakia, joka säätelee perustuslaissa säädettyä kokoontumisvapautta. Se nimenomaisesti määrittää mahdolliseksi mielenosoituspaikaksi julkisen paikan, johon kenellä tahansa on pääsy – siis esimerkiksi tien.

Syyttäjä ja Metsähallitus puolestaan sanovat, että kyse on ollut Metsähallituksen yksityistiestä, joka on rakennettu hakkuita varten, eikä se siten olisi mielenosoitukselle laillinen paikka.

Koska kyseessä on ollut mielenosoitus, siihen tulee soveltaa kokoontumislakia.

Keskustelu siitä, onko tiessä kyse julkisesta paikasta voi vaikuttaa triviaalilta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, onko mielenosoitus itsessään ollut laiton. Ovatko mielenosoittajat syyllistyneet rikokseen heti aloittaessaan mielenosoituksen, joka estää tiellä kulun?

Teiden tilapäinen sulkeminen on kuitenkin mielenosoituksissa tavallista. Myös eduskunnan hallintovaliokunta lausui kokoontumislakia säädettäessä, että jonkinasteisen haitan aiheuttaminen muille on hyväksyttävä mielenosoituksen luonteeseen kuuluvana.

Ja jos mielenosoitus on julkisella paikalla, se on siten laillinen – ainakin siihen saakka, kun poliisi on käskee mielenosoittajia poistumaan.

On erillinen kysymys, missä vaiheessa poliisilla on oikeus hajottaa mielenosoitus. Koska Aalistunturin mielenosoituksesta aiheutui varsin merkittävää haittaa, tämä hetki on voinut koittaa hyvinkin nopeasti mielenosoituksen alkamisesta. Tämän myös aktivistit myöntävät, ja siksi viisi heistä katsoo syyllistyneensä niskoitteluun.

Nyt syyttäjän perusteena mielenosoituksen laittomuudelle ei kuitenkaan ole vain poliisin antaman poistumiskäskyn noudattamatta jättäminen, vaan se, että mielenosoitus olisi tapahtunut yksityisalueella. Näin siitä huolimatta, että Metsähallitus itsekin kertoo ylläpitävänsä metsäautoteitä suomalaisten yhteiseen käyttöön, eikä Aalistunturin tietä ollut merkitty kyltein yksityiseksi.

Syyttäjä siis esittää käytännössä kaikkien Suomen metsäteiden määrittelemistä mielenosoitukselle jo lähtökohtaisesti sopimattomaksi paikaksi.

Syyttäjä myös perustelee, että aktivistien huoli metsästä on ollut turha, koska se oli useasti tarkastettu ja hakkuille sopivaksi todettu. Kokoontumisvapauden näkökulmasta tarkasteltuna ei kuitenkaan tulisi olla syyttäjän mielipiteestä kiinni, minkä puolesta mielenosoittaminen Suomessa on sallittua

Maksoiko Metsähallitus korvauksia nyt luodakseen perusteet mielenosoittajien vahingokorvauksille?

Syytteen hallinnanloukkauksesta lisäksi oikeutta mielenosoittamiseen kaventaisivat esitetyt vahingonkorvaukset. Metsähallitus perustelee vahingonkorvauksia metsäkoneurakoitsijoiden kanssa solmimillaan sopimuksilla, joita oikeudessa käydään läpi.

Urakoitsijoille maksetaan urakkapalkkaa hakkuusuoritusten perusteella. Lisäksi on sovittu niin sanotusta ”seisontakorvauksesta” tilanteessa, jossa metsätyökone seisoo käyttämättömänä.

Sopimusten ehdoissa on määritelty, että sopimusosapuolet vapautuvat vahingonkorvauksista ylivoimaisen esteen kohdalla. Tällainen force majeure -säädös on tyypillinen erilaisissa sopimuksissa – esimerkiksi luonnonkatastrofin, lakon tai mielenilmauksen takia syntyneitä vahinkoja ei sen nojalla toiselle sopimusosapuolelle tarvitse korvata.

Puolustus katsoo, että tämä sopimusehto vapauttaa Metsähallituksen korvauksista urakoitsijoita kohtaan, eikä sen vapaaehtoisesti maksamia korvauksia ole perusteltua vaatia mielenosoittajilta.

Herää kysymys: olisiko Metsähallitus maksanut vastaavia korvauksia urakoitsijoille muusta yllättävästä esteestä, vai maksoiko se korvauksia nyt luodakseen perusteet mielenosoittajien vahingokorvauksille? Yhtiö epäilemättä tiedostaa hakkuidensa herättävän vastustusta myös tulevaisuudessa ja vahingonkorvausvaatimukset olisivat sille jatkossa käytännöllinen työkalu.

Poliisille kyse on vain tehtävän suorittamisesta.

On huolestuttavaa, jos mielenosoittaja voi joutua aiheuttamastaan häiriöstä vahingonkorvausvastuuseen, koska häiriön aiheuttaminen kuuluu mielenosoittamiseen.

Useissa oikeuskäsittelyissä on viime vuosina kokeiltu, menisivätkö uudenlaiset kokoontumisvapauden rajoitukset läpi oikeudessa. Lähes poikkeuksetta näin on käynyt.

Suomeen on alkanut muodostua oikeuskäytäntöä, jossa aiemmin perustaviksi katsotut oikeudet, kuten sanan- ja kokoontumisvapaus, tunnustetaan teoriassa, mutta käytännössä kansalaisten mahdollisuuksia käyttää niitä ollaan valmiita rajoittamaan rajusti.

Juuri siksi tällaisilla oikeudenkäynneillä on merkitystä.

Luontokato ja ilmastonmuutos etenevät kiihtyvällä tahdilla, ja päätökset niiden hillitsemiseksi laahaavat perässä. Aivan hiljattain Suomen luonto- ja ilmastopaneelit lausuivat yhdessä, ettei maamme ympäristötavoitteita voida saavuttaa hakkuita vähentämättä.

Näiden paneelien sanomiset eivät ole mielipidekirjoituksia vaan alan ammattilaisten painavia tieteeseen perustuvia näkemyksiä siitä, että yhteiskuntamme nykyinen toiminta ei ole kestävää.

Tämä ymmärrys on myös laajenevalla joukolla kansalaisia, jotka etsivät keinoja puuttua tilanteeseen. Kun yksilön kulutusvalinnoilla ei voi saavuttaa tarvittavaa yhteiskunnallista muutosta, katseet kääntyvät muihin keinoihin, myös kansalaistottelemattomuuteen.

Yhteiskunnan nykytilanteesta hyötyvät valtarakenteet ovat vastanneet niitä perustavalla tavalla haastavaan kansalaistoimintaan kurjistamalla sanan- ja kokoontumisenvapautta, mikä on nähty sekä Suomessa että maailmalla.

Tällaiseen tilanteeseen myös Aalistunturin oikeudenkäynti asettuu.

Aalistunturin metsäkiista nousi itseään suuremmaksi kertomukseksi Suomen metsien kohtalosta.

Tuntuu kuin virallinen Suomi, syyttäjä ja valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus, istuisivat eri oikeudenkäyntiä kuin syytetyt. Niille kyse on vain toiselle aiheutetun häiriön korvaamisesta ja poliisin tottelematta jättämisestä.

Syyttäjän loppupuheenvuorossa luonnon puolesta putkassa viruneet syytetyt saavat kuunnella luentoa siitä, miten heidän edustamansa luonnonsuojelu ylenkatsoo metsätalouden ja hakkuut hyväksyneiden viranomaisten luonnonrakkautta.

Poliisille kyse on vain tehtävän suorittamisesta, Metsähallituksen liiketoimintaa häiritsevän tekijän poistamisesta.

Kuvaavaa on, että kun syytetyt ovat kritisoineet kuulemisissaan poliisin toimintaa, syyttäjä pyytää myös todistajana kuultua poliisia olemaan ”säästelemättä sanojaan”.

Suomeen tarvittaisiin kipeästi oikeuskäytäntöä, joka ohjaisi viranomaisten toimintaa suhteessa mielenosoituksiin.

Kansalaistottelemattomuuteen turvautuvat aktivistit ovat pääsääntöisesti lakikirjansa lukeneet. He odottavat poliisilta lainmukaista ja ennakoitavaa toimintaa. Esimerkiksi poistumiskäsky on heidän näkökulmastaan olennainen: mielenosoittamisen pitäisi olla laillista ainakin sen saamiseen asti, minkä sen jälkeen riskinä on niskoittelusyyte.

Tässäkin oikeudenkäynnissä nähtiin, miten poliisi ei hahmottanut poistumiskäskyn olennaisuutta, ja salissa päädytiin sana sanaa vastaan -väittelyyn siitä, kenelle, milloin ja miten poistumiskäskyjä oli annettu ja oliko poliisi sallinut alueella käymisen, kunhan sinne ei ”leiriydytä”.

Oikeudelta tarvittaisiin linjausta siihen, milloin mielenosoituksesta aiheutuva haitta oikeuttaa sen keskeyttämisen, ja miten keskeyttäminen tulisi tehdä. Tätä oikeus ei taaskaan edes käsitellyt, vaan katsoi mielenosoittamisen olleen lähtökohtaisesti laitonta.

Se tuomitsi yhtä lukuunottamatta kaikki syytetyt niskoittelusta ja hallinnanloukkauksesta. Katsastamattoman auton kuljettajan osalta se ei katsonut näytön riittävän tuomioon.

Päiväsakkojen päälle tuli maksettavaksi 23 000 euroa vahingonkorvauksia korkoineen sekä 4 600 euron oikeudenkäyntikulut.

Tuomitut ovat jo ilmoittaneet valittavansa päätöksestä hovioikeuteen. Sinne heitä kannustaa myös yleisön tuki: vahingonkorvauksia varten pystytetty mesenaattikampanja pääsi tavoitteeseensa jo oikeudenkäyntipäivien aikana. Kaupaksi kävivät esimerkiksi 2 500 eurolla sukset, joilla oli hiihdetty mielenosoituksen yhteydessä.

Ohjaaja Virpi Suutari kuvausryhmineen tallensi Aalistunturin tapahtumia Havumetsän lapset -dokumenttielokuvaansa. Osittain elokuvan sekä tykkylumesta raskaiden puiden täyttämien maisemien elokuvallisuuden ansiosta Aalistunturin metsäkiista nousi symboliksi ja itseään suuremmaksi kertomukseksi Suomen metsien kohtalosta.

Tällaisessa tilanteessa luonnonsuojelijat kohtaavat koko sen paineen, joka luonnon rajallisuuden sivuuttavan talousjärjestelmän edellytysten kyseenalaistamisesta seuraa.

Tulilinjalle asettuminen kuitenkin tuo vastakkainasettelun yleiseen tietoisuuteen, ja juuri niin on Suomessa saavutettu merkittäviä voittoja luonnonsuojelulle. Suojeltu sellaisia paikkoja, joiden uhraamista pidettäisiin nykyisin mahdottomana.

Hakkuista Aalistunturin kupeessa on nyt kulunut kolme vuotta. Pahimmassa tapauksessa Rovaniemen tuomion seurauksena yhä useampia mielenosoittajia uhataan vahingonkorvauksilla ja vuosia kestävillä oikeudenkäyntiprosesseilla.

Jos käräjäoikeuden tuomio pitää korkeammissa oikeusasteissa, sillä voi olla kansalaisyhteiskunnalle hyytävä pelotevaikutus.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.