Kansainvälisellä sopimuspohjaisella järjestelmällä vaikuttaa olevan vaikeat ajat. Onnistuuko se vastaamaan nykymaailman monimutkaisiin oikeudellisiin tarpeisiin?
Martti Koskenniemi tarttuu kysymykseen. Hän näkee sen taustalla ajatuksen, että kansainväliselle oikeudelle olisi jokin yksittäinen tarve, eikä usko että sellaista on.
Ihmisillä on maailmassa erilaisia pyrkimyksiä ja tarpeita, joita kansainvälinen oikeus tukee joskus paremmin, joskus huonommin. Varsinkin vahvat toimijat voivat usein perustaa toimensa siihen, Koskenniemi muistuttaa.
”Tämä maailma on suureksi osaksi kansainvälisen oikeuden mahdollistama tai suorastaan tuottama – ja tämä maailmahan on ihan helvetin epäoikeudenmukainen.”
Koskenniemi on Suomen tunnetuin kansainvälisen oikeuden asiantuntija ja alansa huippua koko maailmassa. Toisin kuin alansa tyypillinen edustaja, Koskenniemi ei ole ideologisesti sitoutunut kansainväliseen oikeuteen tai ajatukseen siitä, että se olisi aina hyvän puolella.
”Kansainvälinen oikeus esimerkiksi mahdollistaa sen, että maailman resursseja jaetaan hyvin epätasa-arvoisesti”, hän sanoo.
Toisaalta paikoin kansainvälinen järjestelmä pyrkii hyvään – ja parhaimmillaan oikeus tukee tätä, hän lisää.
Ristiriitaiset lait ristiriitojen maailmassa.
Martti Koskenniemi tunnetaan alallaan sekä kriittisyydestään että perehtyneisyydestään oikeusjärjestelmän historiaan. Juuri häneltä suomalaiset usein kysyvät, kun haluavat ymmärtää kansainvälisen oikeuden kiemuroita.
Kiemuroita on viime vuosina riittänyt. Sotia syttyy ja rauhaa neuvotellaan. Kansainvälistä oikeutta huudetaan apuun. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta.
”Ajatus maailmanrauhasta ja kansainvälisestä yhteisöstä on tietysti vanha kuin mikä”, Koskenniemi sanoo. Suuri osa kansainvälisestä oikeudesta on kuitenkin aina käsitellyt aivan muita asioita kuin sotaa ja rauhaa: valtioiden välisiä poliittisia ja taloudellisia suhteita, nykyisin myös yksilöiden ja ihmisryhmien oikeuksia.
Oikeussäännöt ovat hallitsijan tahdon mukaisia, Koskenniemi muistuttaa.
Esimerkiksi varhaismodernin ajan kauppakomppaniat saivat laillisen valtuutuksensa kulloiseltakin ruhtinaalta. Kaupankäynnin ja hallitsijan mahdin, siis omistusoikeuden ja suvereenin vallan, yhteenliittymä oli jo tuolloin vahva.
Suuri osa kansainvälisestä oikeudesta onkin syntynyt juuri maailmankaupan järjestämiseksi ja taloudellisten resurssien jakamiseksi. Näin on yhä nykypäivänä.
Maailmanpankki, kansainvälinen finanssijärjestelmä, maailmankauppa, investoinnit, pääoman liikkuminen – kaikkea tätä varten on luotu ”monitasoinen, hyvin tiheä normien verkosto”.
Se pitää globaalin kapitalismin rattaat öljyttyinä.
”Monesti tuijotetaan vain sitä, mitä tapahtuu YK:ssa ja turvallisuusneuvostossa. Ajatellaan sen koskevan vain sodan ja rauhan kysymyksiä”, Koskenniemi sanoo.
”Mutta määrällisesti ne ovat aivan pieni osa kansainvälisistä oikeusnormeista.”
Niissä suurvaltojen rooli on myös suurin.
Ensimmäinen maailmansota aiheutti suuria murroksia kansainvälisessä järjestyksessä.
Järjettömän tappamisen ja Eurooppaa halkoneiden rintamalinjojen jälkeen syntyi ajatus, että tehokas ja kattava kansainvälinen oikeus vaatii toimiakseen kansainvälisiä järjestöjä. Perustettiin Kansainliitto. Sen alaisuudessa alettiin neuvotella monikansallisia sopimuksia, joista kasvoi ”kansainvälinen lainsäädäntö”, jota YK ja sen erityisjärjestöt ovat vieneet eteenpäin.
Kansainliitto perusti myös ensimmäisen kansainvälisen tuomioistuimen, jonka tarinaa jatkaa nykyään YK:n kansainvälinen tuomioistuin ICJ.
”Idealististen juristien” ajatuksissa heräsi tuolloin analogia maailmanvaltiosta, jolla voisi olla universaalit lainsäädäntö-, täytäntöönpano- ja tuomiovallat.
Ei ajatus koskaan ollut realistinen, Koskenniemi sanoo.
”Mutta aatehistoriallisesti on tärkeää panna merkille, että oli tällainen voimakas liberaali esiintulo juristien ja poliitikkojen keskuudessa. Sen kohtaa toisinaan vielä nykyisinkin.”
Kansainliitto epäonnistui maailmanrauhan ylläpitämisessä. Toisen maailmansodan myötä sen tilalle perustettiin Yhdistyneet kansakunnat, eli YK, Koskenniemen sanoin paljon realistisemmille ajatuksille. Siitä lähtien kansainvälinen sopimusverkko on kasvanut valtavasti entisestään.
Ihmisoikeustuomioistuimet joutuvat nykyisin voittopuolisesti punnitsemaan eri ihmisoikeuksia suhteessa toisiinsa.
Monien mielissä kansainvälinen oikeus liittyy nimenomaan ihmisoikeuksiin. Vaikka ihmisoikeuksien julistus annettiin jo 1948, ne nousivat julkiseen keskusteluun vasta Yhdysvaltain rotuerottelua vastustaneen kansalaisoikeusliikkeen kansainvälisen näkyvyyden kautta 1960- ja 1970-luvuilla, Koskenniemi sanoo.
Nousu oli osa kuusikymmenluvun suurta yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta länsimaissa. Ajalle ominaisesti myös ihmisoikeuksissa korostui individualismi. Ne ovat osa liberaalia maailmankuvaa ja yhdistyivät 1990-luvulla myös uusliberaaliin kaupan vapauttamiseen ja markkinoiden korostamiseen.
1960- ja 1970-luvuilla sovittiin sosiaalisista, taloudellisista ja sivistyksellisistä oikeuksista. Kun muut ideologiat, erityisesti sosialismi, menettivät asemansa, ihmisoikeuksista alkoi kehittyä yhteinen utopia, johon kiinnittyä, Koskenniemi viittaa historioitsija Samuel Moynin teokseen The Last Utopia.
Nykyajan ongelma on, että lähes kaikki yhteiskunnassa vaikuttavat arvot ja intressit kuvataan ihmisoikeuksina, Koskenniemi sanoo. Ihmisoikeuksilla on vahva ideologinen asema, ja poliittisille toimijoille on strategisesti hyödyllistä kuvata omat arvonsa ihmisoikeuksina.
Syntyy erikoisia tilanteita: esimerkiksi sananvapaudesta on tullut äärioikeiston poliittinen iskulause ja oikeus uskontoon on valjastettu kansainvälisesti kristittyjen asialle.
Ihmisoikeustuomioistuimet joutuvat nykyisin voittopuolisesti punnitsemaan eri ihmisoikeuksia suhteessa toisiinsa. Riippuu ratkaisijasta, mitä niistä painotetaan.
”Kummallakin puolella sanotaan, että on oikeus: toisella puolella vaikka taloudellinen oikeus ja toisella ehkä ympäristöön liittyvä oikeus.”
1960-luvun solidaarinen utopia on muuttunut toisaalta identiteettipolitiikan työkaluksi, toisaalta tavanomaiseksi asioiden ja ihmisten hallinnaksi, Koskenniemi sanoo.
Mitä jäi jäljelle?
”Byrokraattisia järjestelmiä, joissa ihmisoikeudet on yksi osa pluralistista oikeuden maailmaa.”
Suomessa keskustelua lain ja ihmisoikeuksien suhteesta on viime vuosina herättänyt erityisesti rajalaki. Sen nojalla Suomi tarvittaessa rajoittaisi turvapaikanhakua itärajallaan. Ihmisoikeussopimukset sinänsä kuitenkin edellyttävät paitsi oikeutta hakea turvapaikkaa, myös oikeusturvaa ja valituskeinoja.
Laki säädettiin, vaikka kaikki perustuslakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat pitivät sitä ongelmallisena. Martti Koskenniemi oli yksi asiantuntijoista ja kritisoi lakia myös julkisuudessa.
”Se tömähti varsinkin meidän suomalaisten juristien ymmärrykseen, koska me olemme aina ajatelleet että Suomi on sellainen valtio, joka ei sopimuksia riko.”
Suomi on pieni maa ison suurvallan naapurissa. Täällä on myös julkisesti todettu, että sopimusten noudattaminen on kaltaisellemme maalle erityisen hyödyllistä. On outoa ja ristiriitaista, jos nyt jätämme noudattamatta niitä, Koskenniemi muistuttaa.
Koskenniemen kritiikki rajalakia kohtaan perustuu tähän tavoitteiden ja toimien ristiriitaisuuteen, mutta myös valitun politiikan aatteelliseen taustaan.
”Kysymys on siitä, tuleeko ulkomaalaisia kohdella niin kuin muitakin ihmisiä vai ovatko he jossakin suhteessa huonompia kuin me – näkökohta, joka on perusjuuriltaan rasistinen.”
Yhteiskunnan eheyttä ja toimivuutta ei pitäisi Koskenniemen mielestä kuitenkaan arvioida vain yhden poliittisen teeman, tässä tapauksessa maahanmuuton, perusteella. Muilta osin suomalainen kansalaisyhteiskunta toimii kutakuinkin perinteisen konsensuksen vallassa.
”Keskustellaan resurssien ohjaamisesta. Se on business as usual, normaalia politiikkaa.”
Rajalaki törmää muun muassa YK:n pakolaissopimukseen, joka on syntynyt aivan erilaiseen maailmaan 1950-luvulla. Nykymaailmassa ihmisiä uhkaavat kiihtyvät ympäristökriisit, joiden seurauksena yhä useampi lähtee etsimään turvaa kotimaansa ulkopuolelta.
Koskenniemi on yhtä mieltä siitä, että pakolaiskysymys ja ilmastonmuutos ilmiöinä liittyvät toisiinsa, mutta hänestä ristiriidat ympäristöasioissa eivät ole samalla tavalla länsimaista poliittista järjestelmää aatteelliseen ytimeen asti haastavia.
”Jotkut kyseenalaistavat, miten iso ongelma ilmastonmuutos on ja mitä sen eteen tulee tehdä. Tätä kysymystä käsitellään kansainvälisissä prosesseissa esimerkiksi EU:ssa ja COP-huippukokouksissa. Keskustellaan resurssien ohjaamisesta. Se on business as usual, normaalia politiikkaa.”
Koskenniemi on hyvin tietoinen skenaarioista, joissa ilmasto lämpenee neljällä asteella, ja millaiset seuraukset sillä olisi. Jotain asialle on kuitenkin tehty.
”Ei pidä kokonaan sivuuttaa sitä, miten esimerkiksi Kiina on saanut tai on saamassa päästönsä kuriin. Kyllä asioita tehdään.”
Ennen akateemista uraansa Koskenniemi oli ulkoministeriössä diplomaattina perustamassa Itämeren suojelukomissiota ja osallistui myös kenties historian menestyksekkäimmän kansainvälisen ympäristöprojektin kasaamiseen. Montrealin sopimuksella otsonikerrosta tuhoavat kemikaalit saatiin pois käytöstä.
”Se oli hieno ja optimistinen kokemus. Vain vähän aiemmin näytti siltä, että ollaan menossa aivan katastrofiin, ja sitten se saatiin kuriin.”
Ilmastonmuutosta tuottavat rakenteet ovat taloudellisesti tavattomasti suurempia, mikä tekee siitä paljon vaikeammin ratkaistavan, Koskenniemi sanoo. Kaikenlaista on kuitenkin saatu aikaan, vaikka ei tietenkään riittävästi.
”Puolessatoista asteessa ei varmasti pysytä, mutta 2,5 astetta voi olla mahdollinen.”
Silläkin on suuri merkitys, jos vaihtoehtona on neljän asteen kuumentuminen.
”Eihän se hyvältä näytä, mutta näissä prosesseissa mukana olleena en ole täysin vailla toivoa.”
Kansainväliselle oikeudelle tyypillisesti myös globaaleissa ympäristöprosesseissa on kuitenkin valuvika siinä, miten ne huomioivat globaalin etelän tarpeet, Koskenniemi viittaa ohjauksessaan väitelleen Outi Penttilän tutkimuksiin.
”Kaikki se tuho on kuitenkin läntisen teollisuuden synnyttämää. Ja edelleenkin kaikki päästöt ovat täysin voittopuolisesti täältä pohjoisesta.”
Valtionjohtajien syyttämisestä ihmisoikeuksien loukkaamisesta on tullut arkipäivää.
Talousoikeus, ympäristöoikeus, kauppaoikeus. Kansainvälinen oikeus koostuu erilaisista järjestelmistä, joilla on omat aatepohjansa ja arvonsa.
”Ihmisoikeuksien aatemaailma on yksi, turvallisuuden aatemaailma on toinen ja usein nämä ovat keskenään ristiriidassa”, Koskenniemi sanoo ja havainnollistaa lyömällä käsiään yhteen. Sama koskee esimerkiksi ympäristöä ja taloutta. Ristiriita on luonteeltaan poliittinen.
”Oikeudesta on tullut poliittisen kamppailun osa.”
Politiikka on oikeudellistunut, kun poliittiset toimijat argumentoivat oikeusnormein.
”He sanovat että heidän kantansa ei ole vain poliittinen kanta, vaan se edustaa jotain normatiivista, oikeudellista totuutta.”
Samalla oikeus on politisoitunut. Kun poliitikot alkoivat puhua oikeuden kieltä, vastapuolelle oikeusnormit alkoivat näyttää politiikan työkaluilta ja lyömäaseilta.
”Englanniksi käytetään termiä ’lawfare’, siis ’warfaresta’ [sodankäynnistä].”
Valtionjohtajien syyttämisestä ihmisoikeuksien loukkaamisesta on tullut arkipäivää.
”Siitä on tullut osa poliittista kielenkäyttöä.”
”Oikeusvaltio täällä ei ole teknisesti ottaen kriisissä, ei lähelläkään sitä.”
Juuri rajalain säätämisessä oikeuden ja politiikan suhde nousi puheenaiheeksi. Tilanne oli läpeensä poliittinen mutta täynnä oikeudellisia kysymyksiä.
”Nousi keskustelu, että onko perustuslakivaliokunta politisoitunut tavalla, jota sen ei pitäisi olla. Perustuslakikysymyksissä näkyy että politiikka ja oikeus ovat täysin limittyneitä tänä päivänä”, Koskenniemi sanoo.
Jos kuitenkin oikeus on aina luonteeltaan poliittista, eikö poliitikkojen valta tällaisessa tilanteessa ole oikein ja luonnollista?
Siinä on hyviä ja huonoja puolia, Koskenniemi sanoo.
”Kysymystä ei voi irrottaa siitä, mikä on yhteiskunnan luottamuksen tila ja erimielisten ihmisten kyky toimia keskenään. Liian usein lähdetään siitä, että oikeusvaltion ylläpitämisessä on kysymys normien ja instituutioiden toimimisesta teknisesti oikealla tavalla.”
Tämä ei kuitenkaan koskaan riitä: jos yhteiskunnallinen pohja ei ole terve, oikeusnormit yksin eivät pysty ylläpitämään hyvää poliittista kulttuuria.
Vaikka polarisaatio on kasvanut, missään ei oikein ole niin rauhallista ja homogeenista poliittista kulttuuria kuin Suomessa, maailmaa paljon kiertävä Koskenniemi sanoo.
”Persutkin ovat hallituksessa ja puolustavat hallituksen politiikkaa ja elävät siinä samassa ymmärtämisen maailmassa kuin muutkin.”
”Oikeusvaltio täällä ei ole teknisesti ottaen kriisissä, ei lähelläkään sitä.”
”Mä näen tässä länsimaisen imperialistisen ajatustavan. Se ei johda siihen harmoniaan, johon sen ajatellaan johtavan.”
Välillä väitteeseen on vaikea uskoa, mutta nyt asiantuntija niin sanoo. Juuri kansalaisyhteiskunnan toimintaan, ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen oikeus yhteiskunnassa aina palautuu. Siihen, että ihmiset yhdessä osaisivat tehdä päätöksiä, jotka olisivat mahdollisimman hyviä kaikille.
Alallaan Koskenniemi kuuluu valtavirrasta poikkeavaan kriittiseen koulukuntaan. Sen ajattelun ytimessä on, ettei oikeudellisia väitteitä voi erottaa niiden esittäjän intresseistä.
Kolikolla on kaksi puolta. Oikeudellisen vaatimuksen kääntöpuolella on poliittisia ja taloudellisia intressejä.
”Perinteisellä idealismi–realismi-janalla me olemme realisteja”, Koskenniemi kommentoi koulukuntaansa.
Janan toisessa päässä ovat kosmopoliitit, jotka ajattelevat, että maailma paranee vahvistamalla kansainvälisiä järjestöjä ja kehittämällä maailmaa kuin yhdeksi valtioksi, kuten maailmansotien välisenä aikana.
”He ovat monesti myös liberaaleja, ja minä en, Koskenniemi sanoo.
Taustalla on 1990-luvun ”liberaali hybris”, jossa suurvallat pystyivät neuvottelemaan keskenään. YK:n turvallisuusneuvosto toimi ja maailman kauppajärjestö WTO ja kansainvälinen rikostuomioistuin perustettiin.
Liberaali maailmanjärjestys oli tulossa ja historia loppu.
”Meidän porukalle se näytti siltä, että tämä on menossa aivan pieleen, että identiteettipolitiikka ja markkinahybris saavuttavat ylivallan kansalaisyhteiskunnista ja tuottavat konflikteja ja ristiriitaa.”
Niin sitten kävikin, ja ristiriidat kulminoituivat Irakin sodan syttymisessä vuonna 2003. Liberaali maailmanjärjestys alkoi jo luhistua.
Sillä on kuitenkin yhä kannattajansa, Koskenniemi sanoo. Monet ajattelevat, että vapaakauppa ja vapaat investoinnit tuottavat hyvinvointia kaikkialle maailmaan ja sitten hyvinvoinnin kautta oikeusvaltiollisuus lisääntyisi. Valtiot alkaisivat muistuttaa enemmän toisiaan.
”Mä näen tässä länsimaisen imperialistisen ajatustavan. Se ei johda siihen harmoniaan, johon sen ajatellaan johtavan.”
Mihin suuntaan maailmaa kriittisestä näkökulmasta katsottuna pitäisi kehittää?
”Miten nyt tämän sanoisin”, Koskenniemi aloittaa. ”Pitkä tarina.”
”Tähän ammattikuntaan on aina kuulunut konstruktiivinen lähestymistapa. Aina ajatellaan, että täytyy esittää ehdotuksia, perustaa uusi järjestö, sopia uusi sopimus tai aloittaa uudet neuvottelut.”
Tällaisen ajattelun kriittinen koulukunta torjuu.
”Maailma voidaan saada paremmaksi vain niin, että eri paikoissa noudatetaan toimintatapoja, jotka sinne paikkaan soveltuvat.”
Kaiken ytimessä ovat demokratian pelisäännöt, eikä asiantuntijoilla saa olla ylivaltaa.
Nykyisellä oikeusjärjestyksellä on kaksi puolta. Normit ja instituutiot, jotka ovat yhtäällä tärkeitä ja tarjoavat pieniä mahdollisuuksia toimia oikein, ylläpitävät toisaalla valtavaa epäoikeudenmukaisuutta.
Koskenniemen opiskelijoille tämä on jokseenkin epäkiitollista. He kysyvät professorilta, eikö tässä järjestelmässä ole kerta kaikkiaan mitään hyvää, kun hän on kritisoinut kaiken silpuksi heidän silmiensä edessä.
Oikeussääntöjen kaksipuolisuuden tuominen esille on Koskenniemestä tärkeää. Kansalaisyhteiskunnassa pitää ymmärtää sääntöjä, jotta niitä voi käyttää järjestelmän muuttamiseen ”pienissä taistelun konteksteissa, joissa me itse kukin toimimme”.
Mitään yhtenäistä suunnitelmaa maailman parantamiseksi ei hänellä ole tarjota.
On myös tärkeää korostaa, ettemme tiedä maailmasta kovin paljoa, Koskenniemi ajattelee. Siitä löytyy myös vastaus epätoivoisille opiskelijoille.
”Olen opiskelijoille voinut sanoa että ’en mä vaan tiedä’, ja että voit olla ihan rauhassa sen kanssa, jos et tiedä jotain, että se on ihan fine.”
Tämän kuuleminen on ollut usein opiskelijoille tärkeää. Että saa olla myös tietämätön. Että meillä kaikilla on paljon opittavaa.
”On pieniä esimerkkejä sieltä täältä, miten on päästy edistykseen ja mitä hyvää on saatu aikaiseksi. Täytyy vain olla sellainen ihminen, joka jaksaa sitä hommaa samalla kun näkee mahdollisuuksien rajat realistisesti. En osaa sanoa sen kummempaa.”
Jutussa on käytetty lähteenä myös Martti Koskenniemen artikkelia ”The Laws That Rule Us” (New Left Review, 2025).
