En menettänyt toivoani kahden vuoden kansanmurhan aikana. Sen sijaan menetin sen tämän hauraan tulitauon aikana; samalla he puhuvat rauhanneuvostosta.
Sen jälkeen kun tämä, mitä he kutsuvat Gazan tulitauoksi, julistettiin, olemme varovasti toivoneet, että jokin elämässämme muuttuisi, että saisimme korvausta edes osasta siitä, mitä menetimme, tai että meiltä varastetut oikeudet palautettaisiin. Mutta totuus on, ettei mikään ole muuttunut.
Joka päivä viimeisen viiden kuukauden ajan olen noussut ylös kello 6.30 – en ehtiäkseni yliopistobussiin kuten ennen, vaan täyttääkseni vesikanistereita säiliöautoista leirillä, jossa nyt asumme. Kannan raskaat vesikanisterit takaisin teltallemme. Sitten veljeni Mohammad sytyttää pienen tulen valmistaakseen teetä ja aamiaista perheellemme.
Aamiaisen jälkeen noudan ystäväni Amwasin, ja kävelemme tunnin pieneen kahvilaan etsimään nurkkaa, jossa olisi vakaa sähkö ja kohtuullinen internetyhteys, jotta voin ladata puhelimeni ja seurata luentojani. Myöhemmin istumme meren rannalla, juomme teetä ja puhumme siitä, mitä kaikkea ympärillämme tapahtuu. Joka päivä toivomme, että tapahtuisi jotain uutta – jotain muuta kuin tämä loputon jumi.
Eräänä päivänä Amwasi kertoi minulle lukeneensa uutisista rauhanneuvoston kokouksesta, johon osallistui yli kaksikymmentä maailman johtajaa Trumpin johdolla. Se kuulosti etäiseltä – melkein ironiselta – jollekin, joka elää Gazassa.
Illalla kuulimme myrskystä, lähestyvistä kovista tuulista ja rankkasateesta. Palasin teltallemme aikaisin varmistaakseni sen kiinnitykset. Pelkäsin sille tapahtuvan jotain. Se on ainoa suojamme.
Myrsky alkoi varhain. Muu perhe nukkui. Tuntui väärältä nukkua, kun tuuli ravisteli telttaamme, joten kävin ulkona muutaman minuutin tarkistaakseni, että kangas kesti eikä mikään repeytynyt.
Palasin sisälle kylmästä täristen ja yritin nukahtaa. Pian alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä kuulin, kuinka kangas repesi teltan nurkassa. Juoksin korjaamaan repeämää, mutta se vain suureni tuulen voimasta. Sadevettä alkoi valua telttaan.
Herätin sisarukseni ja käskin heidän ottaa tavaransa. Siirsimme kaiken, minkä suinkin voimme, vanhempieni telttaan. Neljässä minuutissa olimme kantaneet suurimman osan tavaroistamme ulos. Osan menetimme. Menetimme tuona yönä myös telttamme.
Seuraavana aamuna suunnittelin ostavani kangasta repeämän korjaamiseksi. Soitin Amwasille, mutta hän ei vastannut. Päätin mennä hänen luokseen toiseen leiriin. Kun lähestyin Amwasin telttaa, näin hänen sukulaisiaan kokoontuneina ulkopuolelle, kasvot kalpeina ja outoina. Jokin oli vialla.
Minulle kerrottiin, että Amwasi oli aiemmin tuona aamuna ollut matkalla sairaalaan hakemaan lääkkeitä ja saanut sirpalevamman rintaansa. Sairaalan lähellä olevaan leiriin oli isketty.
En pystynyt hallitsemaan itseäni. En tiennyt mitä tehdä. Se aivan oli liikaa. Kävelin meren rannalle vain hengittääkseni.
Miten voin menettää ystäväni aikana, jota he kutsuvat tulitauoksi?
Miten he voivat puhua aselevosta, rauhanneuvostosta ja Gazan jälleenrakentamisesta, kun vain teltan omistamisesta täällä, omassa maassamme, on tullut etuoikeus?
Kirjoittaja on gazalainen kääntäjä ja kirjoittaja, jonka tekstejä voi lukea Substackista: @hassan7erzallah. Tekstin on suomentanut englannista Emilia Miettinen.
