Yöllä venäläiset tankit vyöryvät Ukrainan rajan yli. Aamulla Ylen ylimääräisessä uutislähetyksessä Ulkopoliittisen instituutin johtaja, tuleva presidenttiehdokas Mika Aaltola, kertaa tilannetta toimittajan kanssa pitkin päivää.

Helmikuun 24. päivänä vuonna 2022 Helsingissä on leuto sää. Lapset ovat koulussa. Kuuntelen Aaltolan tasaista ääntä tv:n uutislähetyksestä. Näennäisesti kaikki on kuin ennenkin, mutta mikään ei kuitenkaan enää ole.

Joitakin päiviä myöhemmin katson Euroopan parlamentin kokouksesta tallenteen, jossa Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin puhetta englanniksi tulkkaava henkilö itkee. Uutiskuvat valtavista pommitetuista kerrostaloista alkavat tulvia tiedotusvälineistä. Euroopassa on sota.

Olemme kuukautta aiemmin jättäneet tuottaja Mina Laamon kanssa Suomen Elokuvasäätiöön tuotantotukihakemuksen dokumenttielokuvalle, jonka tarkoitus on seurata Suomen viidennen kansainvälisen rajanylityspaikan avautumista Etelä-Karjalan pohjoisimpaan kuntaan Parikkalaan. Hanke on hyvässä nosteessa, ja olemme jo aloittaneet elokuvan kuvaukset kehittämistuella keväällä 2021. Elokuvasäätiön kokous, jossa tulevista tuotantotuista päätetään, on enää päivien päässä.

Soitan Parikkalan silloiselle kunnanjohtajalle Vesa Huuskoselle. Hän vahvistaa asian, jota jo epäilen. Rajaa ei tulla Parikkalassa avaamaan. 

Dokumenttielokuvan käsikirjoitus vanhenee yhtä nopeasti kuin totuttu maailmanjärjestys murenee ympäriltä. Tuottaja rohkaisee, että ainahan dokumenttielokuvan käsikirjoitukset muuttuvat matkalla ja että käsillä oleva tilanne tekee elokuvasta vielä ajankohtaisemman. Se on totta.

Tuotantotukihakemus ei mene sellaisenaan läpi, mutta sille varataan tuki, mikäli sovitut ehdot täyttyvät. Edellytys on, että käsikirjoitusta on päivitettävä vastaamaan ”muuttunutta todellisuutta”.

Rajan halkomat 

Suomen itäraja halkoo metsäistä maisemaa. Se kulkee Parikkalan alueella monen pienen vesistön läpi. Piikkilanka on saanut rauhassa ruostua metsän siimeksessä vuosikymmenten ajan. Sen läheisyydessä liikkuvat vain rajavartijat koirineen ja muut eläimet: linnut, hirvet, supikoirat, karhut ja jänikset. Sekä ihmiset, jotka asuvat aivan rajan tuntumassa. 

Kun raja Suomen ja silloisen Neuvostoliiton välille vedettiin sotien jälkeen uusiksi, osassa maata se saattoi halkaista pihapiirejä, peltoaukioita, jopa rakennuksia. Osa taloista jäi aivan rajalinjalle tai rajan toiselle puolelle. 

Tällainen on oman sukuni historia. Isovanhempieni maatila sijaitsi Sortavalaan johtavan maantien varrella, 18 kilometriä Parikkalaan nykyisin kuuluvan Uukuniemen kylältä. Vanhat tienpohjat ovat edelleen olemassa, ja luonnonkivistä tehdyt navettojen kivijalat seisovat edelleen paikoillaan.

Rajanylityspaikkaa on Parikkalan kunnassa suunniteltu jo 1980-luvulta lähtien. Syy on ilmeinen. Vanha maantienpohja Parikkalasta Elisenvaaran kautta Lahdenpohjaan ja sieltä aina Pietariin asti on entinen kauppareitti. Parikkalasta Lahdenpohjan kaupunkiin Laatokan rannalle on 35 kilometriä matkaa ja Pietarin miljoonakaupunkiin hurauttaa autolla vain muutamassa tunnissa.

Parikkalan Syväoron tilapäinen rajanylityspaikka avattiin vuonna 1998. Sen kautta rajan yli sai valtiosopimuksen mukaisesti tuoda Suomeen tavaraa, mutta ei viedä Venäjälle mitään. Henkilöliikennettä oli jonkin verran, mutta rajanylitys oli mahdollista vain Suomen ja Venäjän kansalaisille ja vaati aina erityisluvan hakemisen ja hyväksymisen. 

Tehdessäni ensimmäisiä tutkimuksia elokuvaa varten vuonna 2019 selvisi, että muun muassa Parikkalan kunnan kunnanhallituksen jäsenillä oli lupa rajan ylittämiseen Parikkalasta, samoin halukkailla paikallisilla yrittäjillä. Tiedusteluihin siitä, voisiko elokuvantekijäkin saada erityisluvan, vastattiin, että se on ihan mahdollista.

Lupaa en ehtinyt koskaan hakea, väliin tuli pandemia. 

Ennen koronaa, syksyllä 2019, Antti Rinteen hallitus oli ehtinyt tehdä periaatepäätöksen Parikkalan rajanylityspaikan avaamisesta kansainväliselle liikenteelle. Silloin avautumisvuodeksi väläytettiin optimistisesti – ja osan mielestä täysin epärealistisesti – vuotta 2024. 

Itäisen Suomen ohjelma

Haja-asutusalueiden ja itärajalla sijaitsevien paikkakuntien heikko sosioekonominen tilanne on myös aluepoliittinen kysymys. 

Toisen maailmansodan jälkeen niitä alueita itärajalla, joihin alueluovutukset olivat vaikuttaneet kaikkein raskaimmin, pyrittiin aktiivisesti kehittämään. Tutkittiin esimerkiksi sitä, miten maanviljely saataisiin pientiloilla mahdollisimman tehokkaaksi. Eniten kärsineille alueille, kuten isovanhempieni kotikuntaan Uukuniemelle, maksettiin ylimääräistä avustusta. Heikoimmassa asemassa olevia rajaseutujen paikkakuntia yritettiin rajan läheisyydestä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, pitää jaloillaan.

Helmikuun 2022 jälkeen Sanna Marinin hallituksen valtiosihteerit työstivät tukitoimia itäisen Suomen elinvoiman parantamiseksi. Petteri Orpon hallitus sai puolestaan alkuvuodesta 2025 valmiiksi Itäisen Suomen ohjelman. Ohjelman tavoitteena on edistää alueen ”taloudellista kasvua, elinvoimaa, investointeja, osaamisen kehittämistä ja työvoiman saatavuutta”.

Etelä-Karjalan maakuntajohtaja Satu Sikanen ei ole lopputulokseen varauksettoman tyytyväinen, vaikka otti itsekin osaa ohjelman laatimiseen.

”Se sisältää sinällään ihan oikeita asioita, mutta ilman lupausta rahoituksesta tai toimeenpanosta.”

Itärajan sulkeutumisen taloudelliset ja kulttuuriset seuraukset ovat Etelä-Karjalassa – kuten muillakin rajaseuduilla – olleet huomattavat. Konkreettisimmillaan tämä näkyy hiljentyneessä katukuvassa, kun vuosittaiset vajaa kaksi miljoonaa venäläisturistia ovat poissa.

”Sodan alun jälkeen olemme menettäneet niin yksityisiä kuin julkisiakin investointeja. Esimerkkinä Saimaan kanavan 95 miljoonan euron investointi, joka jäi saamatta”, Sikanen sanoo.

Hänen mukaansa vientimarkkinat ovat ehkä vielä korvattavissa, mutta esimerkiksi puuraaka-aineen tuonnin loppumisella voi olla hyvin kauaskantoiset seuraukset.

Entä nyt?

Sikasen mukaan Marinin hallitus varasi muutamia kymmeniä miljoonia euroja muun muassa itäisen Suomen raideliikenteeseen, matkailua tukevaan toimintaympäristöön ja pienimuotoisiin yritys- ja aluekehitystukiin ja Orpon hallituskaudella kehittämisrahoitusta on osoitettu muun muassa Visit Finlandille kolme miljoonaa ja alueiden biotalouden kehittämiseen kaksi ja puoli miljoonaa euroa.

”Odotamme valtiolta enemmän. Etenkin kun huomioidaan se, että EU–Venäjä-yhteistyöohjelmien päätyttyä Kaakkois-Suomi menetti merkittävästi aluekehitysrahoitustaan”, Satu Sikanen sanoo.

Sikasen mukaan Etelä-Karjalassa on isoja odotuksia hallituksen puoliväliriihen suhteen liittyen Karjalan radan investointeihin sekä Imatralle perustettavaan erä- ja luontokulttuurimuseoon. Toivoa tuo myös mahdollinen erityistalousalue, jota on ensimmäisenä Suomessa kaavailtu Imatran seudulle ja joka houkuttelisi yrityksiä esimerkiksi verotuksen ja erilaisten lainsäädännön poikkeusten avulla.

Lisäksi Sikasen mukaan tarvitaan kuitenkin akuutteja toimia, kuten riittävät sähkönsiirtoverkot, hyvät tietoliikenneyhteydet ja toimivat matkapuhelinverkot.

”Laajakaistahankkeet eivät maaseudulla markkinavetoisesti rakennu, niihin tarvitaan sekä EU:n että valtion tukea.”

Rajalle aita

Parikkalan tilapäinen rajanylityspaikka, jonka avaamista kansainväliselle liikenteelle lähdimme seuraamaan, sulkeutui Venäjään kohdistuneiden talouspakotteiden myötä helmikuussa 2022. Syksyllä 2024 Parikkalan rajanylityspaikka lakkautettiin kokonaan. Rajapuomien tilalle tulee aita.

Venäjän laajamittaisesta hyökkäyksestä Ukrainaan tuli helmikuussa kuluneeksi kolme vuotta.

Lupauksista ja kansallisesta tahtotilasta huolimatta Itä-Suomi odottaa edelleen tukitoimia. Kolme vuotta on pitkä aika ihmisille miettiä elantoaan  ja paikallisille yrityksille yrittää pitää toimintaansa pyörimässä epävarmuuden keskellä, eivätkä kaikki yritykset ole siinä onnistuneetkaan. Kun tukieurot jonain päivänä kolahtavat rajaseutujen elinkeinoelämän avuksi tai erityistalousalueen verohelpotukset mahdollisesti konkretisoituvat, toivotaan, ettei ole liian myöhäistä.

Kirjoittajan Rajalla-dokumenttielokuva sai ensi-iltansa 14.3.

Juttua on muutettu 21.3. Mika Aaltolan titteli vaihdettiin Ulkopoliittisen instituutin tutkijasta sen johtajaksi.