”Sillä maailma hukkuu paskaan / me vain luemme lehtiä / pitäis nopsaan laulaa rastaan / jos se meinaa ehtiä”, lauloi Rauli ”Badding” Somerjoki vuonna 1973.
Suomalaisessa iskelmässä ympäristönsuojelusta alettiin laulaa jo 1970-luvun alussa, ja vuonna 1979 hämäläisen järven suojeluliikkeen myötä Koijärvi-viittauksia ilmestyi suomalaiseen kirjallisuuteen ja laululyriikkaan. Varsinainen taiteen keinoin tehty näkyvä metsäaktivismi antoi kuitenkin odottaa itseään vielä vuosia. Se sai alkusysäyksensä 1980-luvun loppupuolella, kun Metsähallitus halusi hakata Kainuun ja Savon rajalla Vieremän kunnassa sijaitsevan Talaskankaan vanhan metsän.
Metsähallitus aloitti hakkuut Vieremällä marraskuussa 1988, ja aktivistit leiriytyivät Talaskankaalle estääkseen metsurien toimet. Paikalle kutsuttiin poliisi.
Talaskangas-liike syntyi, kun joukko Helsingin yliopiston tutkijoita, taideopiskelijoita sekä luontoliittolaisia perusti Talaksen Ystävät -nimisen ryhmän. Aktivistien ja Metsähallituksen välille leimahti vuosia kestänyt kiista, jota kutsuttiin Talaskankaan metsäsodaksi.
Aktivistit suksilla
TUNNETTUJA TALASKANKAAN SUOJELIJOITA olivat muun muassa Pentti Linkola, nykyiset Suomen Greenpeacen metsäasiantuntija Matti Liimatainen ja Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäki. Sekä Liimatainen että Sinnemäki olivat Talaskankaalla vasta teini-ikäisinä.
”Lähdin Talaskankaalle ensimmäisen kerran 15-vuotiaana”, Kuopion nuoriin luonnonystäviin kuulunut Liimatainen muistelee. Hän odotti Helsingistä Talaskankaalle matkannutta bussia Kuopion linja-autoasemalla. Kyydissä oli luontoliittolaisia ja Helsingin yliopiston biologian opiskelijoita – ja muusikoita.
”Kun bussi saapui, sieltä tuli ulos jäbä nahkatakissa ja pari muuta tyyppiä – oikeita rock-tähtiä Kadotetut-bändistä, laulaja Ahti Pelttari ja kitaristi Ari ”Fage” Fagerström.”
Varustautuminen leiriolosuhteisiin oli tosiaan vaihtelevaa.
”Kadotetut sitten palelivat vieremäläisellä metsäautotiellä”, Liimatainen muistelee. ”Fage kertoi olevansa kalastajan poika, mutta ei hän silti ollut ottanut tarpeeksi vaatteita päälle, vaan tärisi metsässä nahkatakissaan.”
Aktivistit tekivät tiesulun ja asettuivat puolijoukkuetelttoihin. Kamiinassa paloi tuli. Metsurit eivät lopulta saapuneet sinä viikonloppuna.
Liimatainen kertoo olleensa Vieremällä monta kertaa. Alkutalvella hän kahlitsi itsensä metsätyökoneeseen.
”Myöhemmin samana talvena estimme hakkuita, ja silloin Talaskankaalla jo hiihdettiin. Poliisi haki meidät moottorikelkalla pois.”
Mielenosoitukset johtivat mielenkiintoisiin kohtaamisiin. Tuohon aikaan oli vielä metsureita, eikä vain hakkuukoneita, Liimatainen sanoo. ”Ties mistä tullut metsuri oli aivan kännissä ja saapui yöllä telttaamme lämmittelemään. Hänellä oli metsurisaappaat, mutta ei sukkia. Laitoimme metsurin jalat kamiinamme luo lämpenemään. Ihan hyvin tultiin juttuun.”
Putkasta baariin
TALASKANKAAN METSÄAKTIVISTEIHIN kuului myös kuvataiteilija Tuuli Luukas.
1980-lopussa Taideteollisessa korkeakoulussa oli muitakin metsäaktivisteja, Luukas muistelee. ”Minun lisäkseni heitä olivat Minna Punkari, Riikka Jokiaho ja Jaana Kortelainen.”
Taideopiskelijat tekivät Talaskankaalla performansseja; olivat viikon maastossa ja kiipeilivät puihin.
”Järjestimme vuonna 1989 performatiivisen mediatapahtuman. Improvisoimme metsässä ja pyrimme samalla estämään hakkuita. Tästä seurasi myöhemmin oikeuskäsittelyjä”, Luukas kertoo.
”Me olimme Talas-aktivisteja, ihan primus-moottoriryhmää.”
Kesällä 1989 Talaksen Ystävät sai käyttöönsä Vieremällä sijaitsevan Kapeaveden kansankoulun, josta tuli metsäaktiivien tukikohta.
”Paikalle tuli taiteilijoita open house -tyyliin. Sibelius-Akatemian opiskelijat esittivät metsässä vanhaa musiikkia Pekka Toivasen johdolla. Mukana olivat myös muun muassa kirjailija Tapio Koivukari ja valokuvaaja Kalervo Ojutkangas. Järjestimme kansainvälisen työleirin, jonne tuli väkeä muualta Euroopasta. Myös eläintieteilijä Yrjö Haila ja ekofilosofi Olli Tammilehto kävivät paikalla”, Luukas muistelee. ”Monet tulivat osoittamaan meille tukeaan.”
Performansseissa oli karnevalistista henkeä. Tiukkapipoilun sijaan mukana oli hupailua. Performansseja oli useampina päivinä, ja niitä seurasi aina pidätysten aalto.
”Aina päivällä poliisit raahasivat meidät Kajaaniin putkaan. Istuimme siellä monta tuntia ja illalla pääsimme pois. Sitten kipitimme Otanmäen kaivospaikkakunnan baariin katsomaan uutisia televisiosta. Katsoimme päivän saldon, eli miten meni tänään ja saiko Talaskangas julkisuutta”, Luukas kertoo.
Tiedonvälitystä räpäten
METSÄN PUOLUSTAJIIN LIITTYIVÄT myös rock- ja rapmuusikot. Levy-yhtiöpomo Atte Blom sekä Eppu Normaalissa ja Freud Marx Engels & Jungissa lauluja tehnyt Mikko Saarela kokosivat Artistit avohakkuita vastaan -ryhmän, joka julkaisi hyväntekeväisyyssinglen Talaskangas Rap alkuvuodesta 1990.
Saarelan sanoittaman ja Jay Havannan säveltämän kappaleen esittäjiksi saatiin sangen nimekäs artistijoukko: J. Karjalainen, Ismo Alanko, Liisa Akimof, Elisa Korjus, Holle Holopainen, Pelle Miljoona, Tuomari Nurmio, Martti ja Mikko Syrjä, Pekka Myllykoski ja Hector. Varhaista suomalaista rap-skeneä edustivat Pääkköset-yhtyeen Eno ja Setä Pääkkönen sekä General Njassa eli Jyrki Jantunen.
Tanssivia susia kuvaavan levyn kannen teki Tuuli Luukas.
Nykykorviin Talaskankaan hyväksi tehty rap kuulostaa lähinnä avantgardistiselta kokeilulta, mutta sanoituksen sisältö tekee siitä historiallisen merkkipaalun.
”Siihen aikaan ei saanut niin helposti tietoa näistä asioista. Ei ollut Kerttu Kotakorpea kertomassa ympäristöasioista”, muistelee Jyrki “Njassa” Jantunen.
”Tajusin kuitenkin jo tuolloin ettei Talaskankaan kaltaisissa hakkuissa ollut mitään vitun järkeä. Hakkuuthan hävittävät myös muun muassa eläinten elinympäristön. Vaikka Suomessa ylpeillään maailman parhaalla metsänhoidolla, rivien välistä on tulkittavissa, mikä on asioiden todellinen laita. ’Eksä nää puilta skugee, skuge on pinossa monta hugee’.”
Njassaa pyydettiin mukaan biisille vetoamalla siihen, että tämä oli tehnyt aikaisemminkin räppiä.
”Luin Saarelan sanat ja sanoin, että totta kai voin vetäistä nuo. Eihän se mitään varsinaista räppiä ollut, mutta koska itse asia oli tärkeä, antauduin mukaan”, Njassa kertoo.
Talaskangas aloitti uuden aikakauden suomalaisen metsäaktivismin historiassa, ja – mikä parasta – Talaskangas suojeltiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1994.
Metsäkiistat eivät tunnetusti kuitenkaan loppuneet. Talaskankaasta ovat ottaneet oppia myös myöhemmät aktivistipolvet Elokapinaa myöten.
”Kovin moni ei tietäisi Talaskankaasta mitään ilman tuota biisiä. Sen kautta asia aukesi myös suurelle yleisölle. Tiedonvälityksellä saatiin kerättyä ihmisiä yhteen ja koottiin voimia. Tärkeä asia saatiin esille starojen kautta. Silloinhan kuvittelimme muuttavamme maailmaa”, Njassa tiivistää.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla. Luonto-Liitto on Voimaa julkaisevan Voima Kustannus Oy:n osakas.
