Kuubalainen taidemaalari Wifredo Lam (1902-1982) oli José Lezama Liman aikalainen, joka sekoitti taiteessaan afrokuubalaisia vaikutteita kubismiin ja surrealismiin. Lamin maalaus Le Sombre Malembo, Dieu du carrefour vuodelta 1943. Kuva: el rico el magnifico / Flickr / CC BY-SA 2.0
Runous auttoi minua kotiutumaan Suomeen. Saapuessani tänne olin jo aikuinen ja minulla oli kiire työllistyä ja pärjätä. Minulla oli myös kiire ymmärtää todellisuutta, jossa väentungos tuntui olevan harvassa ja metsä kaikkialla. Huolimatta tuttavien ohjeistuksesta Helsingin katukuva ja ilmapiiri jäi osittain vaikeaselkoiseksi, epäselväksi. Kun etsin vastauksia neuvottomuuteeni aloitin suomen kielen opiskelun ja yritin lukea runoutta ennen kuin osasin edes kaikkia sijamuotoja.
Jonain kesäiltana vuonna 2021 tapasin runoilija Sini Silverin. Olin vaivalloisesti lukenut hänen Titaanidiskonsa, jossa aistin minulle entuudestaan tuttuja nykyrunouden piirteitä. Uskalsin esittää Silverille puutteellisella suomellani idean kirjan kääntämisestä. Olin tuskin vasta saavuttanut B2.1-kielitaitotason, mutta avarakatseisuuttaan Silveri hyväksyi ehdotuksen.
Tutkaillessani Suomen kirjallisuuskenttää Silverin välityksellä tajusin, että hän itse oli osa laajaa piiriä lahjakkaita ja innovatiivisia nykyrunoilijoita, joista ei oltu kuultukaan espanjan kielialueella. Tilanne ei ollut kovin paljon parempi englanniksi. Samalla havaitsin, että käänteinenkin ilmiö oli olemassa: runoutta käännetään hyvin vähän suomeksi (vähemmän kuin 0,3 prosenttia vuoden nimekkeistä Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan) ja vielä harvemmin espanjasta, jolla on kuitenkin mandariinikiinan jälkeen toiseksi eniten äidinkielisiä puhujia maailmassa. Johtuuko se silkasta kulttuurisesta etäisyydestä? Yhteensopimattomuudesta?
Kirjalliset yhteydet Suomen ja Espanjan (saati Latinalaisen Amerikan) välillä ovat olleet historiallisesti heikkoja, ja esteettiset eroavaisuudet kouriintuntuvia. Viime vuosisadalla latinalaisamerikkalaiset suosivat ranskalaista surrealismia (houre, liiallisuus) oman modernisminsa rakenteissa, kun taas suomenkieliseen moderniin lyriikkaan vaikutti eniten anglosaksinen (erityisesti Ezra Poundin) modernismi. Metamodernismi-teoksen esipuheessa (SKS 2024, toim. Salli Anttonen et al.) tätä luonnehditaan ”puhtaaksiviljellyksi ja pelkistettyä minimalismia suosiva[ksi] modernismin versio[ksi]”. Kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kutsuu tätä ilmiötä bonsaimodernismiksi.
Minäkin olen tunnistanut luennassani tätä lyhytkatkoista runojen hengitystä, mutta sen lisäksi olen törmännyt runoilijoihin, joiden poetiikka, aivan kuten Silverin, puhutteli minua kuin vanha ystävä. Löysin muun muassa Pauliina Haasjoen planetaariset vertauskuvat ja järkeilevän houreen, Juha Raution hilpeän katastrofismin, Tiina Lehikoisen rakeiset, unenomaiset mielikuvat ja Antti Salmisen teräväpiirteiset maailmanlopun maisemat. Näiden ja muiden runoilijoiden poetiikat lähenevät espanjankielisen ilmaisun ylenpalttisuutta, ja kääntäessäni runoja espanjaksi tuntui siltä, että ne elivät mukavasti uudessa ihossaan. Mielessäni alkoi kehkeytyä ajatus suomen- ja espanjankielisen nykyrunouden yhteensopivuudesta, jopa hengenheimolaisuudesta.
Tämä yhteenkuuluvaisuus pysynee laajalti hypoteettisena, sillä harva voi todistaa sitä. Tietääkseni kukaan espanjankielinen runoilija ei puhu suomea, eivätkä suomalaiset väitä osaavansa espanjaa runouden lukemisen tasolla. Tämä onkin ollut syynä ajatustenvaihdon historialliseen harvinaisuuteen. Valtaosan työstä ovat tehneet suomalaiset kääntäjät usein kääntäen runoutta molempiin suuntiin. Matti Rossi laati samalla vuosikymmenellä Näin ihminen vastaa -valikoiman Latinalaisen Amerikan runoutta yhdessä Anselm Hollon kanssa (Tajo, 1964) ja ensimmäisen Suomen runouden antologian espanjaksi Doce poetas de Finlandia (Losada, Buenos Aires, 1969).
Viime vuosikymmeneen saakka, aina kun espanjankielisellä alueella ilmestyi suomenkielisen lyriikan kokoelma tai valikoima, kuviossa oli mukana joku suomalainen valikoimassa tekstejä ja värväämässä paikallisia runoilijoita yhteistyökumppaneikseen. Matti Rossin kaksisuuntaisen käännöstoiminnan jalanjäljissä Tarja Roinila ja Jukka Koskelainen käänsivät sekä Aavistuksia rituaalipuvussa – runoutta Latinalaisesta Amerikasta (WSOY, 2000) että Habla la luz con voz de corneja: antología de poesía finlandesa actual (Conaculta, Mexico City, 2003). Viimeksi mainitussa hankkeessa meksikolaisrunoilijat Coral Bracho ja David Huerta viimeistelivät suomalaisten käännöksiä. Ursula Ojanen käänsi Kalevalan (Alianza, Madrid, 2004) Joaquín Fernándezin avustuksella. Näissä käännöstöissä Brachon, Huertan ja Fernándezin rooli rajoittui runoluonnosten (kieltämättä taitavaan) hiomiseen. Eli tuohon asti suomalaiset kääntäjät olivat ainoita, jotka osasivat molemmat kielet. Suomen ja espanjan hengenheimolaisuuden sampo oli heidän käsissään.
Vasta 2020-luvulla espanjaa äidinkielenään puhuvia Suomessa asuvia runoilijoita alkoi ensimmäistä kertaa kääntää runoutta suoraan suomesta oikealla kielen tuntemuksella. Niin syntyivät esimerkiksi Zoila Forssin ja Leena KellosalonHologrammi-runoantologia (Rosetta Versos, Kerava, 2022) ja Sivuvalo Platform ry:n kuratoima Saaristo. Arabian-, suomen-, espanjan- ja venäjänkielisen nykyrunouden verkkoantologia (Pitzilein Books/Sivuvalo, 2023; sivuvalo.com/antologia/).
Minun silmissäni runoudellisinta viimeaikaista kohtaamista suomen- ja espanjankielisen alueen välillä edustaa Taneli Viljasen Queerneobarokki (Humahdus, Helsinki, 2024).
Barokki-nimike viittaa alun perin 1600-luvun estetiikkaan, joka ymmärretään laajalti reaktiona luterilaisen reformaation pelkistyneisyyttä vastaan ja jonka tunnetuin espanjalainen kirjalija on Luis de Góngora (1561–1627). Kuubalainen José Lezama Lima (1910–1976) vaistosi Góngoran unohdukseen langenneen estetiikan potentiaalin ja kierrätti sen uuteen käyttöön. Sekalaisista aineksista – Euroopan, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen vaikutteista – Lezama Lima ja hänen aikalaisensa loivat latinalaisamerikkalaisen kulttuurin barokin.
Queerneobarokissa Viljanen tutkailee neobarrocon käyttömahdollisuuksia vieraassa (eli suomenkielisessä) ajattelumaisemassa. Teos on mielestäni runoudellisin kohtaaminen espanjan ja suomen kielen välillä siksi, että uudelleentulkinnallaan Viljanen sanallisti näkemyksen, jonka ilmaiseminen vakuuttavasti suomeksi oli ollut minulle tähän asti mahdotonta: ”En puhu nyt ajasta vaan tilasta: barokkiarkkitehtuurista: miten kompleksisen rakennettu toimii spirituaalisen ekstaasin mahdollistajana, ekstaasin tila ennakoimattomien kosketusten mahdollistajana, mahdollisuuksien monistuminen mahdottoman koskettamisen mahdollistajana” (s. 15).
Queerneobarokki käsittää tilan ”eroottis-ekstaattis-spirituaalisen kosketuksen näyttämönä”. Tämä totaalisuuden halu muistuttaa monia latinalaisamerikkalaisia kirjoituksia, kuten Oswald de Andraden Manifesto Antropófagoa (1928). Viljanen suhtautuu nautinnon ongelmaan toisin (päinvastoin, vastakarvaan) kuin perinteinen suomalainen kirjallinen asketismi, jonka Eila Kivikk’aho kiteyttää yhdessä runossaan Välihuuto: ”Pelkkää kauneuttako kulutat? / Aarteeseenko kaivat asuntosi / niin kuin ruoste / ja syöt sen rikki?” (Niityltä pois, 1951).
Esseessään Viljanen käsittelee neobarrocon ja queerneobarokin välistä etäisyyttä: ”Yksi tämän esseen aika- ja paikkajänteistä: 1600-luvun Eurooppa (ja Latinalainen Amerikka), 1950–70-lukujen Latinalainen Amerikka (ja Eurooppa), 2020-luvun Suomi (ja Latinalainen Amerikka), vielä näkymätön tulevaisuus: millaisia merkityksiä tähän liittyy?”
Suomi ja Latinalainen Amerikka. Näkymätön tulevaisuus. Historiallisesti ja parhaimmillaan suomentajat hoitavat omaa tonttiaan, useimmiten vieden suomenkielistä runoutta ulkomaillekin. Toisaalta näkemykset pätevyydestä (ei saa aloittaa ennen kuin tietää kaiken) lannistavat kiinnostuneita ja koulutusmahdollisuudet ovat harvoja jopa akateemisen viitekehyksen sisällä. Joten aktiivisia kääntäjiä on aina vähän ja siten on mahdotonta kuroa umpeen ikuinen suomennosviive. Entä ammattilaiset runouden espanjantajat? Tähän asti alan ammattilaiset ovat olleet itseoppineita, ja heidän kehityskulkunsa on ollut sattumanvaraista. Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa mahdollisuudet ryhtyä suomen kääntäjäksi ovat lähes olemattomia. Siksi toiminta Suomesta käsin on ratkaisevaa suomalaisen kirjallisuuden viennissä.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asuu 11 253 espanjankielistä. Vuonna 2023 espanja oli kolmanneksi opiskelluin (13,5 prosenttia, 15 042 opiskelijaa) kieli lukioissamme saksan edellä. Espanja on tarjolla pää- tai sivuaineeksi kuudessa eri yliopistossa Suomessa.
Potentiaalisia espanjantajia ja muita kääntäjiä riittää. Täytyy vain luoda tiloja yhtäjaksoiseen vuorovaikutukseen kääntämisestä kiinnostuneiden ja kokeneiden toimijoiden välillä. Tiloja, joissa kirjailijoita, opiskelijoita ja kielestä kiinnostuneita ihmisiä kokoontuu tutkailemaan runouden rinnakkaisuuksia eri kielissä ja oppimaan hitaasti ja nauttimaan käännösraakileiden tekemisestä. Käännöskulttuuria uudistetaan sujuvammaksi madaltamalla kynnystä.
Halutessamme voisimme asua jättimäisessä käännöslaboratoriossa.
Kirjoittaja on Pohjois-Meksikossa syntynyt ja Suomessa asuva runoilija ja espanjantaja. Tämä juttu on julkaistu Voiman ja Le Monde diplomatiquen Kirjallisuusliitteessä, jonka löydät Voiman 7/2025 välistä.
