”Miks mä?” on kysymys, jonka toimittaja harvoin saa vastauksena haastattelupyyntöön. Näyttelijä Seidi Haarla kysyy sen ihan vilpittömästi. Hän suostuu kyllä haastatteluun, mutta kysyy sen motiiveja.

Haarlan töistä tunnetuin on Rosa Liksomin kirjan filmatisointi Hytti nro 6 (2021). Juho Kuosmasen elokuva voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon ja kahdeksan Jussi-pystiä. Lisäksi se sai muun muassa Golden Globe -ehdokkuuden. 

Haarla on nähty myös muun muassa elokuvissa Tottumiskysymys (2019) ja Je’vida (2023) sekä sivurooleissa tv-sarjoissa Estonia (2023) ja Maria Kallio (2021–2023). 

Teatterin lavalla hän on esiintynyt muun muassa Tommi Kinnusen romaaniin pohjaavassa näytelmässä Ei kertonut katuvansa, jota esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2023. Siskonsa Ruusu Haarlan kanssa hän on kirjoittanut näytelmät Traumaruumis (2014) ja Uusi lapsuus (2020), joissa hän on myös näytellyt.

Toukokuussa hänet nähdään Suomenkin valkokankailla ruotsalaiselokuvassa Nainen ja meri, ja loppuvuodesta Suomen ensi-iltansa saa Jään vangit, yliluonnollinen jännityssarja, jossa Haarlalla on yksi päärooleista yliperämies Laura Hongistona. Viimeksi Haarla on kuvannut kauhuelokuvaa Yön lapsi. 

Juuri nyt hän ei ole kuitenkaan näkyvästi esillä missään. Haastattelupyyntö ei siis koske tiettyä sarjaa tai elokuvaa. Ehkä siksi Haarla kysyy sille syytä.

”Kyllä mä päivän verran tai ainakin muutaman tunnin sen viestin jälkeen prosessoin, kuuluuko mun ottaa se tila. Että onko jollain, mitä mä sanon, mitään merkitystä muille kuin sille ihmiselle, kenen kanssa olen juuri siinä tilanteessa kontaktissa ja vuorovaikutuksessa”, Haarla kertoo varsinaisessa haastattelussa.

Hän jutteli haastattelupyynnöstä ystävänsä kanssa, joka huomautti, että haastateltavan valinta ei ole hänen murheensa.

”Jos yritän ottaa tämän vastuun, silloin toisaalta ajattelisin, että sinä et ole kykenevä tekemään sellaista ratkaisua. Ikään kuin se pyyntösi olisi jotenkin typerä”, Haarla sanoo.

”Mutta mun mielestä maailmassa on ihan hyvä punnita sitä, mille me annetaan tilaa.”

Laaja skaala

Haarla on marraskuussa tehnyt Yön lapsi -elokuvan viimeiset kuvauspäivät. Se on Pahanhautoja-kauhuleffan tehneiden ohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Bergholmin ja käsikirjoittaja Ilja Rautsin käsialaa.

Yön lapsi kertoo ennakkotietojen mukaan vanhemmuudesta. Haarla näyttelee Sagaa, joka muuttaa brittimiehensä (Rupert Grint) kanssa Suomeen maaseudulle ja saa ensimmäisen lapsensa. Jälkikasvu ei kuitenkaan ole ilon vaan pelon lähde.

Elokuva on ollut Haarlan mielessä puolentoista vuoden ajan.

”Se on ollut koko ajan mun unissa, ja käsis on ollut koko ajan jossain hollilla. Ja kun on itsekin äiti, se prosessi ei oikeastaan voi jättää rauhaan, koska se peili ikään kuin asuu sun kotona, sun mielessä.”

Haarla sanoo, ettei hän muutenkaan erota työtä ja muuta elämää tiukasti toisistaan.

”Minun ei tarvitse yrittää luoda sitä rajaa. En ole koskaan kokenut, että mulla olisi joku erillinen työminä ja sitten joku toinen minä.”

Kun elokuvasta uutisoitiin viime elokuussa, ohjaaja Bergholm kertoi muun muassa Iltalehdelle, että Haarla oli hänen ja Rautsin mielessä jo elokuvaa käsikirjoittaessa.

Kun Haarlalta kysyy, miten hän päätyi mukaan projektiin, vastaus kestää hetken.

”Mua hävettää tai nolottaa sanoa, että ohjaaja pyysi minut siihen. Mutta niin se meni.”

On päivänselvää, että joillain on töitä ja joillain ei.

Mikä siinä hävettää?

”Pelkään, että jotkut kokisivat siitä kateutta ja ajattelisivat, etteivät prosessit saisi mennä noin.”

Suurin osa suomalaisista näyttelijöistä on freelancereita. Tulot ovat epäsäännöllisiä, työt tiukassa ja ainakin elokuva-alalla uuvutaan keskimääräistä useammin. Näyttelijän työn luonne on sellainen, että osalle ammattilaisista riittää koko ajan kysyntää, osalle vähemmän.

”Mutta en oikeastaan osaa sanoa tuollaiseen asiaan mitään, kun mielestäni on päivänselvää, että joillain on töitä ja joillain ei. Jostain syystä minäkin tykkään jostain ihmisestä ja sitten taas en tykkää jostain toisesta”, Haarla sanoo.

Bergholm kommentoi Iltalehdelle elokuussa, että ”Seidissä on sellaista erityistä herkkyyttä, mitä tähän haluttiin. Seidi osaa totisesti näytellä tunteiden koko kirjon.”

Jään vangit -sarjan luoja ja tuottaja Mia Ylönen puolestaan sanoo, että Haarla ”sopi erinomaisesti pinnalta viileän mutta sisäisesti hauraan Lauran rooliin”.

Hytti nro 6 teki Haarlan skaalan selväksi kansainvälisellä tasolla. Elokuva keskittyy kahden ihmisen kohtaamiseen, ja näyttelijät saivat tekemiselleen paljon tilaa. Haarla sai roolistaan parhaan naispääosanäyttelijän Jussin ja Shooting Stars -palkinnon yhtenä Euroopan lupaavimmista elokuvanäyttelijöistä.

”Jos mulla olisi aina ollut tosi helppoa ja olisin saanut tosi paljon palkintoja, apua, tukea ja rahaa, ja jos mulla olisi aina ollut sopivasti rutiineja ja turvallinen koti ja rakenteita, olisi kohtuuttoman epäreilua, että saisin lisää töitä ja resursseja. Mutta mulla ei ollut sellaista.”

Autofiktiiviset näytelmät Traumaruumis ja Uusi lapsuus käsittelivät siskosten traumaattista lapsuutta, johon liittyi väkivaltaa. Nuorena aikuisena Haarla muutti Pietariin opiskelemaan näyttelijäksi, mutta uusien olosuhteiden turvattomuus ja lapsuuden taakat saivat hänet turvautumaan alkoholiin. Samaan aikaan hän kärsi bulimiasta.

Palattuaan Suomeen Haarla pääsi kolmannella yrittämällä sisään Teatterikorkeakouluun. Toipuminen on ollut asteittaista.  

”Luulen, että mulle on tehty hyvää se, että olen saanut jonkin verran tunnustusta ja mahdollisuuksia. Se on varmaan kompensoinut mun arvottomuuden tunnetta jonkin verran”, Haarla aloittaa. 

”Voihan se olla, että minusta on tullut sietämättömämpi joidenkin ihmisten näkökulmasta”, hän jatkaa ja nauraa.

Traumatyöstä on hyötyä

Haastattelutilanteessa Haarlan ”sietämättömyydestä” ei näy piiruakaan. Hänestä piirtyy kuva turhankin vaatimattomana tekijänä. Eikö näyttelijän omilla päätöksillä ole kuitenkin oma osansa maineen ja palkintojen kasautumisessa? Haarla myöntää, että asia on myös näin.

”Se on vähän sama kuin jos olisin torpannut sun haastattelupyynnön ja sanonut, että ei mua kannata haastatella, kun ei mulla ole mitään sanottavaa. Se on tavallaan ihan yhtä haavainen paikka kuin se, että mulle kuuluvat kaikki palkinnot, koska olen niin hyvä”, Haarla sanoo.

Läpi haastattelun Haarla harkitsee vastauksiaan huolellisesti. Hän miettii niitä usein pitkään, joskus silmät kiinni. Välillä vastattuaan hän saattaa kommentoida vastaustaan. ”Melkein tuli tuossa suojareaktiot päälle” tai ”vähän lipsahdin kuuntelemaan itseäni ulkopuolelta”.

Henkilökuvat ovat aina osatotuuksia. Nauhalle päätyy vain osa haastateltavan ja haastattelijan välisestä kommunikaatiosta, ja lehteen päätyy vielä vähemmän.

”Se asettaa pienen paineen siitä, pitääkö mun erityisesti miettiä sanojani – voivatko ne tulla ymmärretyksi tavalla, jota en tarkoita. Mutta toisaalta jos mietin, millainen vaikutelma joistain sanoistani tai lauseistani tulee, menen vähän hakoteille.”

Haarla on opetellut kuuntelemaan tuntemuksiaan, vetämään tarvittaessa rajoja. Se on olennainen taito kenelle tahansa näyttelijälle, joka joutuu harjoituksissa tai kuvauksissa heittäytymään rajuun tilanteeseen joskus 15 kertaa peräkkäin. 

Haarla kerää tietoa itsestään pystyäkseen näyttelemään, ja toisaalta hän näyttelee kerätäkseen itsestään tietoa.

”Minua on auttanut se, mitä enemmän olen tutustunut omiin suurimpiin pelkoihin tai toisaalta iloihin tai merkittäviin muistoihin – mitä enemmän olen siis tavallaan kerännyt tietoa elämästäni. Silloin huomaan, mihin ärsykkeet tai tieto, joita tulee käsikirjoituksesta, toiselta näyttelijältä, jostain tilanteesta tai vaikka seinistä, resonoi minussa”, Haarla kertoo. 

”Kyllä traumatyöstä on tosi paljon hyötyä, koska silloin ei voi huomaamattaan tai ainakaan yhtä paljon huomaamattaan triggeröityä tai vaikuttua jostain: vaikka punaisesta tuolista tai tietyn pituisesta naisesta. Silloin tiedän, että ’ahaa, toi kolahtaa minussa siihen ja siihen juttuun’.”

Haarla kerää tietoa itsestään pystyäkseen näyttelemään, ja toisaalta hän näyttelee kerätäkseen itsestään tietoa. Aina yhtälö ei ole ollut ongelmaton.

”Nuorempana esimerkiksi suuttuminen on ollut vaan liian pelottavaa. Mulla on ollut siitä liikaa kokemuksia ja ehkä kokemuksia, jotka ovat tavallaan olleet joskus liiallisia ja joista on aiheutunut joku rikko. Ja silloin en tavallaan ole voinut ottaa sitä tunnetta käyttööni voimavaraksi”, Haarla sanoo.

Näyttelijän työhön kuuluva leikki ei silloin hänen mukaansa onnistu. 

Kun Seidi Haarla sai Jussi-patsaan pääosastaan elokuvassa Hytti nro 6, hän esitti itselleen kiitospuheessa kysymyksen ”Mitä näytteleminen on?”. Hänen vastauksensa kuului silloin ”elämän paljastamista ja jonkin asettamista alttiksi”. 

Kun häneltä nyt kysyy, mitä näyttelijän pitää asettaa alttiiksi, hän vastaa, ettei siinä tavallaan ole mitään rajaa.

”Kaiken sen, minkä pitää. Se tarkoittaa, että uskaltaa olla sen kanssa, mitä on.”

Vertaisuus ei enää pelota

Seidi Haarla on freelancer omasta halustaan, vaikka siihen liittyy joidenkin näkökulmasta ”ilmiselvää turvattomuutta”. Hänelle asema tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden jatkuviin projektien ja yhteisöjen vaihdoksiin ja seikkailuun. 

”Se ei oikeastaan liity siihen, että mulla olisi tosi hyvät tulot tai miten paljon mulla on valinnan mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja töiden suhteen. Se liittyy vain siihen, että kaipaan vaihdosta.”

Toisaalta se on tarkoittanut näyttelijänä usein myös yksinäisyyttä. Ehkä siksikin yksi viime syksyn iloisimpia tapahtumia hänelle oli ystävystyminen kollegan kanssa. 

”Vertaisuus ja kaltaisuus ovat edustaneet mulle nuorempana jonkinlaista uhkaa.”

”Olen ollut tosi iloinen siitä, miten monin tavoin voimme puhua. Voimme puhua myös näyttelijäntyöstä, miettiä yhdessä, mitä se tarkoittaa suhteessa kaikkiin muihin elämänalueisiin.”

Haarlalle on uutta löytää vertaisuudesta turvaa. Hän kertoo Teatterikorkeakoulussa olleensa liian ”pieni ja pelokas” uskaltaakseen sanoa ääneen omia haparoivia ajatuksiaan näyttelijäntyöstä.

”Ja olen pelännyt vertaisuutta. Koska vertaisuus ja kaltaisuus ovat edustaneet mulle nuorempana jonkinlaista uhkaa. Olen ollut altis vertailulle ja vertailemaan itseäni, että se mun oma positio on aina ollut tosi alapuolella tai tosi yläpuolella eri tilanteissa ja ihmissuhteissa.”

Ystävykset suunnittelevat yhteistä näyttämöprojektia. Suunnittelu on alkutekijöissään, eikä Haarla halua puhua siitä sen enempää. Projektiin liittyy kuitenkin uudenlaisten vastuiden ottamista ja freelance-näyttelijälle uudenlaista johtajuuden kokeilemista.

”Yleensä olen tavallaan sen armoilla, kuka minuun ihastuu ja haluaa minut johonkin työhön, ryhmään tai rooliin. Tähän uuden ystävän kanssa ideointiin liittyy se, että se lähtee meidän yhteisestä halusta ja nimenomaan siitä halusta, että haluamme näytellä yhdessä.”

Haarlan mukaan sillekin on toisaalta määränsä, kuinka paljon näyttelemisestä ja omasta tekemisestään kannattaa puhua. Hän jättää mielellään jotain siitä ”tuntemattoman palveluun”: osa työstä syntyy vasta tekemisen hetkellä. 

Näyttelijä on kuitenkin vastuussa myös omasta intuitiostaan.

”Jos taiteilijat eivät kuuntele intuitiotaan, kuka sitten? Ehkä voisin antaa itselleni siihen vielä enemmän lupaa. Se tarkoittaa, että luotan itseeni ihmisenä. Että minun ei tarvitse kysellä itseltäni, olenko ihan pimeä tai mitä, jos olen psykopaatti.”

Haarla asettaa kesken haastattelun nikotiinipussin huuleensa. Hän sanoo olevansa riippuvainen nikotiinista ja kahvista. Ja myös älypuhelimesta, vaikka onkin jossain naistenlehdessä joskus väittänyt lopettaneensa somen käytön. Haarlan paheet ovat nykyään arkipäiväisiä.

Haarla tosin kertoo, että hän on tosi reaktiivinen ja että hänen on tavallisesti vaikea nukahtaa. Siinä mielessä hänen paheensa tosiaan ovat paheita.

Ilo kertoo turvasta 

Saulo Haarla ja Helena Salonius, Seidi Haarlan isovanhemmat isän puolelta, olivat molemmat näyttelijöitä. Seidi Haarla tiesi ammatista jo lapsena. Hänen molemmat vanhempansa olivat puolestaan taiteilijoita.

Haastattelussa Haarla kiemurtelee vähän, kun häneen viitataan taiteilijana. Samalla hän kuitenkin myöntää, että taiteilijuus on osa hänen itseymmärrystään. Taiteilijuus on kuulunut siihen ehkä aina, tai viimeistään siitä asti, kun hän 19-vuotiaana ensimmäistä kertaa liittyi Ylioppilasteatterin näyttelijäryhmään.

”Olen välillä miettinyt, olisiko kiva mennä johonkin kouluun ja opiskella vaikka psykoterapeutiksi, mutta se ymmärrys ei silti poistu. En tavallaan edes pyörittele kysymystä taiteilijuudesta. Se tuntuu niin helpolta, vaikka siinä ei ole käytännön tai toiminnan tasolla mitään helppoa. Siinä on ehkä joku tunnistamisen elementti, että tässä on tämmöinen itsestään selvä ja tosi kokemus.”

Nyt hänellä on itselläänkin lapsi. Miltä äidin taiteilijuus mahtaa näyttää lapsen silmin?

”Se näyttäytyy varmaan paljon siinä, kuinka paljon olen kotona ja en ole kotona. Sen perusteella lapsi on voinut verrata työtä kaveriensa vanhempien työhön”, Haarla sanoo. Hän kertoo kuulleensa yhdeksänvuotiaaltaan aiemmin ”miksei sulla voisi olla jotain tavallista työtä” -kysymyksiä.

”Toisaalta nyt se on muuttunut niin, että ’on tosi kiva, että sä oot näyttelijä, koska sit oot aina niin pitkään kotona’.”

Kuuluisiko näyttelijän kokea mahdollisimman paljon?

Haarla sanoo pyrkivänsä avoimuuteen siinä, miksi työ vie välillä parin kuukauden kuvausreissulle: onko kyse siitä, että raha tulee tarpeeseen, tai siitä, että hän välttämättä haluaa tehdä jonkun projektin.

Kulunut tokaisu kuuluu, että kirjailijan tulisi elää kirjailijan elämä. Kuuluisiko näyttelijän kokea mahdollisimman paljon? Pitäisikö hänen elää monipuolinen elämä, jotta voisi työssään heijastella erilaisia tunteita?

”Ei tarvitse. Saa kuolla vaikka heti, jos haluaa”, Haarla sanoo ja nauraa. Hän ei halua määritellä, kuka sopii alalle ja kuka ei.

”Niin paljon kuin pystyy valitsemaan ja kykenee valitsemaan uteliaisuuden, se on varmaan parempi. Mitään muuta elämänohjetta mulla ei ole kenellekään antaa.”

Haarla kertoo löytäneensä turvaa itsensä sisältä. Satunnainen traumojen aktivoituminenkaan ei ole enää tuntunut sietämättömältä. Näyttelijän työn tekemistä helpottaa se, että muutkin työryhmässä kokevat turvaa.

”Toivon, että kohtaan elämässäni enemmän niitä ihmisiä, jotka kokevat itsensä sisällä turvaa, kuin niitä, jotka ovat täysin turvattomuutensa vietävissä. Se lisää luovan tilan määrää.”

Taiteelle halutaan sysätä monenlaista tehtävää.

Taidekin voi luoda turvaa. Mutta yhtä hyvin taiteella on kyky rikkoa turvallisuuden tunnetta. 

Etenkin kulttuurileikkausten aikana taiteelle halutaan sysätä monenlaista tehtävää. Toisten mielestä sen pitäisin luoda työpaikkoja, hyvinvointia ja rahaa. Joidenkin mielestä tukea turvallisuutta tai esittää kriittisiä ääniä.

Haarla pitää ajatusta taiteen merkityksen tiivistämisestä yhteen tehtävään vähän jopa ällöttävänä.

”Meitä on kahdeksan miljardia ihmistä. Miten meidän kaikkien pitäisi suhtautua taiteeseen, tai miten meidän pitäisi ajatella taiteesta?”

Tai turvasta.

”Ehkä jollekin se turvan kuva on tosi jykevistä aineksista rakennettu talo, jossa on tosi korkea aita ympärillä. Mutta sehän tarkoittaa, että siellä ollaan aika yksin eikä ihan hirveästi altistuta ympäristölle.”

”Minulle turvan kieltä puhuu se, että elämässäni on ollut menneen puolen vuoden aikana tosi paljon iloa.”