”Ollaanko me planeetan huonoimpia eläinaktivisteja, kun emme ole saaneet turkistarhausta loppumaan?” Salla Tuomivaara pohtii. 

Tuomivaaran ura eläimiä puolustavana aktivistina alkoi oikeastaan jo lapsena 1980-luvulla. 1990-luvun alkupuoliskolla poliisi kiskoi häntä pitkin asfalttia pois ostajia turkishuutokauppaan kuljettavan bussin edestä. Vuonna 1995, samoihin aikoihin kun kansa hurrasi Suomen jääkiekkomaajoukkueen ensimmäistä maailmanmestaruutta, Tuomivaara oli perustamassa Oikeutta eläimille -järjestöä eli OE:ta. Heti perään, tammikuussa 2025, hän aloitti työt järjestön historian ensimmäisenä toiminnanjohtajana.

Hän kuvailee itseään ”synnynnäisherännäiseksi”, joka luki jo lapsena kaiken käsiin saamansa materiaalin eläinten käyttäytymisestä ja kohtelusta.

”Yläasteen alkaessa menin ensimmäistä kertaa Animalian toimistolle. Tai silloin nimi oli vielä Koe-eläinten suojelu ry.”

18-vuotiaan Tuomivaaran palattua Suomeen Chilessä vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen hänen aktivisminsa muuttui määrätietoisemmaksi. Tuolloin Animalian ohella tutuksi tuli myös Luontoliiton Susiryhmä.

”Sitten minut kutsuttiin mukaan kokoukseen, jossa perustettiin uusi järjestö. Järjestön nimeksi päätettiin Oikeutta eläimille.”

Yksi keskeinen tavoite OE:lle oli turkistuotannon lopettaminen Suomessa.

Eläinten oikeudet

Olennaista OE:n perustamisessa on, että kyseessä oli Suomen ensimmäinen eläinoikeusjärjestö. Aiemmin meillä oli vain eläinsuojelujärjestöjä, ja vaikka ero määritelmissä saattaa tuntua triviaalilta, on se merkittävä. Eläinsuojelujärjestöt keskittyivät esimerkiksi koe- ja tuotantoeläinten olojen parantamiseen, mutta eläinoikeusfilosofiassa eläintuotanto nähdään lähtökohtaisesti eettisesti kestämättömänä. 

Jos oikeudet, siis myös ihmisoikeuksiin rinnastuvat eläinoikeudet, mielletään perusoikeuksiksi, on selvää, että minkäänlajista eläintä ei voi esimerkiksi vangita, tappaa tai muutoin mielivaltaisesti riistää. Eläinoikeudet ovat pois ihmisten etuoikeuksista, mikä on monista radikaali ajatus.

Tuomivaara ei kuitenkaan keskittänyt huomiotaan pelkästään eläinoikeuksiin. Vuonna 1996 hän ehti mukaan perustamaan myös kansainvälisen Friends of the Earth -ympäristöjärjestön suomalaista osastoa, Maan ystäviä. Ympäristöaktivismiin ei juurikaan liittynyt draamaa, mutta samaa ei voi sanoa eläinoikeusaktivismista.

”Suojelupoliisissakin keskitettiin tutkijoiden voimavaroja eläinten oikeuksia ajavien seuraamiseen.”

Uudenlainen ajatus eläinten oikeuksista herätti laajaa hämmennystä ja keskustelu OE:n ympärillä oli sähäkkää. Järjestön perustamiseen liittymättä, mutta samoihin aikoihin Suomessa tehtiin ensimmäiset turkiseläinten vapauttamiset tiloilta. Osa kiinni jääneistä aktivisteista oli osallistunut OE:n toimintaan. ”Terroristisen” toiminnan rakenteita ja ulkomaista rahoitusta epäilevät viranomaiset ja media kohdistivat huomionsa nuoreen järjestöön. Vaikka näitä kuviteltuja linkkejä ja kansainvälisiä rakenteita ei ollutkaan, huomion myötä syntynyt radikaalin maine on määrittänyt järjestön taivalta sittemmin.

”Se maine on varmaan ollut sekä hyvä että huono juttu”, Tuomivaara arvioi. ”Jälkikäteen tarkasteltuna niin kutsuttujen kettutyttöjen toiminta mursi eläinkysymyksen julkisuuteen ja siitä tuli yhteiskunnallinen kysymys.”

Maine ei ole haitannut sitäkään, että OE on sittemmin kunnostautunut aktivistien ottamien tuotantotilakuvien julkaisijana. Vaikka kuvien ottamiseen on liittynyt ainakin lain rajojen koettelua, niiden arvo on julkisessa keskustelussa ollut korvaamaton. Tärkeys ei kuitenkaan tee kuvista helppoa katsottavaa.

”Videot ovat toisinaan niin julmia, että niitä on katsottava pätkissä. Mutta ei katsomisen vaikeus ole perustelu olla katsomatta. Monesti mielessä on ollut Tiia Aarnipuun kirjoittaman Animalia-historiikin nimi, Jonkun on uskallettava katsoa. Ihmisen reaktio on kääntää katse pois ikävästä ja ahdistavasta, mutta me kieltäydymme tekemästä sitä.”

Tutkimusta ja historiaa

Tuomivaaran ja Joni Purmosen tietokirja Ulos häkeistä (Tammi, 1998) valottaa suomalaisen eläinoikeusliikkeen ensihetkiä. Purmonen oli vuotta ennen kirjan ilmestymistä osallistunut Orimattilassa turkiseläinten värjäämiseen hennalla, jolloin tilallinen ampui häntä haulikolla. Teokseen sisällytetyt otteet kauhistelevista ja holhoavista pääkirjoituksista vaikuttavat tänään höpsöiltä, mutta aktivisteille itselleen ne olivat kuumottavia. Median rooli yleisen mielipiteen rakentamisessa oli suuri, ja samoihin aikoihin poliisit kiertelivät kouluissa kyselemässä henkilökunnalta, jättääkö joku koululaisista lihan syömättä. 

”Isoissakin sanomalehdissä oli tekstejä teemalla ’mistä tunnistat, että lapsesi on eläinaktivisti’. Tyyliin mistä tiedät, että joku käyttää huumeita. Veganismi oli vierasta, eikä eläinoikeusajattelua ymmärretty ollenkaan.”

Vaikka aihe jakaa yhä näkemyksiä, ihmiset hahmottavat nykyään ainakin sen, että asiasta ylipäätään keskustellaan.

Aktivismi jäi hieman tauolle, kun vuonna 1999 eduskuntaan päässyt Anni Sinnemäki pyysi Tuomivaaraa avustajakseen. Työt eduskunnassa jatkuivat viisi vuotta, ja samalla Tuomivaara teki sosiologian gradunsa valmiiksi. Sitten tarjoutuikin mahdollisuus jatkaa väitöstutkimuksen parissa.

”Kun tutkimuksen rahoitukseen tuli katkos, kuulin että Animaliaan haetaan toiminnanjohtajaa.”

Animalian toiminnanjohtajan työt puolestaan katkesivat, kun puolison työt Greenpeacella veivät Kiinaan, missä Tuomivaara palasi väitöskirjansa pariin. Suomeen palattuaan ja väiteltyään vuonna 2018 hän jatkoi tutkijan uraa Turun yliopistossa ja vaikutti Kriittisen eläintutkimuksen verkostossa.

Tammikuussa 2025 tutkijan työt vaihtuivat jälleen aktivistin rooliin. Oikeasti roolit limittyvät, eikä tutkimustyö ole jäänyt. Tuomivaara myös ohjaa omia väitöstutkimuksiaan tekeviä tohtoriopiskelijoita.

Eläinten vallankumous

Kotimaiseen eläinoikeusaktivismiin liittyvässä toiminnassa näyttää tapahtuneen loikkauksia noin vuosikymmenen välein. 1990-luvun puolivälissä aktivistit saivat huomiota suoralla toiminnalla ja Oikeutta eläimille -järjestö perustettiin. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2007 OE julkaisi ensi kertaa tuotantotiloilla kuvattua aineistoa. Vuosikymmen myöhemmin käynnissä oli vegebuumi.

”Ihmiset jonottivat Stockalla Nyhtistä”, Tuomivaara tiivistää ilmiöstä jotain olennaista.

Vuonna 2013 OE aloitti Vegaanihaasteen, jossa kannustetaan ihmisiä ryhtymään kuukaudeksi vegaaniruokavaliolle. Vuosittain tammikuussa toistuvan kampanjan yhteydessä jaetaan reseptejä ja annetaan neuvoja osallistujille. 

Vuonna 2017 Helsingissä järjestettiin ensimmäiset Vegemessut, ja suuret elintarvikealan yritykset kilvoittelivat messujen esittelypaikoista, jos eivät verisesti, niin vimmaisesti kuitenkin. Messuja järjestävä Vegefirma piti viime vuoteen saakka toimistoa samassa osoitteessa kuin OE.

Nyt vegebuumin starttaamisesta on vierähtänyt reilu vuosikymmen ja aika saattaisi olla kypsä seuraavalle siirtymälle. Mikä se voisi olla?

”Olisin varmaan aikamoinen guru, jos sen seuraavan ison käänteen näkisin ennalta. Ja näin sosiologina voin sanoa, että ei hetkessä pysty näkemään samaan aikaan tapahtuvaa isoa muutosta.”

Vaikka isoa muutosta ei sen keskeltä näkisikään, Tuomivaara uskaltautuu esittämään että esimerkiksi taidekentällä eläinkysymykset ovat nousemassa valtavirtaan. Tällä esityskaudella Kansallisteatterin ohjelmistossa on käsitelty aihetta kolmessa teoksessa ja Kansallisoopperassa esitettiin juuri Eläinten vallankumouksen ensi-ilta. Viime vuonna Helsingin kaupungin HAM-museon Kuka on eläin? -näyttelyssä nähtiin myös What Kind of Animal Are you? -esitys, jossa tanssija Matilda Aaltonen tutki ihmisen kehollisuutta ja tuon kehollisuuden eläimyyttä. Esitys sisälsi Tuomivaaran kirjoittaman luentomaisen osuuden. 

Omalla kohdallaan Tuomivaara nostaa yhden teoksen yli muiden. 

”Ala-asteikäisenä löysin kirjahyllystä George Orwellin Eläinten vallankumouksen. Ymmärsin sen kertovan mitä esimerkiksi valtaan pääsy usein ihmisille aiheuttaa, mutta tulkitsin teoksen kertovan myös, että eläimetkin osaavat ajatella.”

Siitä lähtien Eläinten vallankumous (1945, WSOY 1969) on pysynyt Tuomivaaran ajatuksissa. Vuonna 1954 valmistuneen animaatiosovituksen hän on nähnyt ”miljoona kertaa”, viimeksi joulukuussa helsinkiläisessä Kino Regina -elokuvateatterissa. ”Meillä on kavereiden kanssa projekti, jossa kävimme ensin katsomassa animaation, sen jälkeen Kansallisteatterin esityksen. Seuraavaksi sitten oopperaan.”

Vaikka Orwellin teksti on symbolinen tarina ihmisten välisestä sorrosta, eläinkysymys ei ole pelkästään sen pintaa. 

”Väitän, että Orwell ei olisi kirjoittanut tekstiä sellaiseksi kuin kirjoitti, ellei hän olisi havainnut ongelmia siinä, kuinka me ihmiset kohtelemme muita eläimiä. Häneltä on myös jäänyt tekstin pätkiä, jotka viittaavat siihen, että hän tunnisti ihmisten tyrannimaiset taipumukset eläimiä kohtaan.”

Orwell kertoo Eläinten vallankumouksen vuonna 1947 julkaistussa ukrainankielisessä painoksessa, kuinka isoa hevosta kotikylän raitilla piiskaava poika sai hänet pohtimaan marxilaista teoriaa eläinten näkökulmasta. Muutama vuosi teoksen julkaisun jälkeen menehtynyt kirjailija toteaakin lopullisen vastakkainasettelun löytyvän ihmisten ja eläinten väliltä, sillä aina tarpeen noustessa ihmiset yhdistävät voimansa eläimiä vastaan.

Jännitteisiä suhteita kentällä

Ei ole poikkeuksellista, että aktivisteilla on erilaisia huolen aiheita, ja toisinaan on lähinnä sattumasta kiinni, mihin suuntaan kunkin polku lähtee. Tuomivaaran tekemiset aktivismin parissa ovat jakautuneet eläinoikeus- ja ympäristöjärjestöjen välillä. Toisin kuin tänä päivänä saattaisi kuvitella, eläinoikeus- ja ympäristöjärjestöissä ei ole aina nähty maailmaa samalla tavalla.

”Kun eläinoikeusaktivismi nousi 90-luvulla, meitä kohtaan hyökättiin kovaakin perinteisempien ympäristötoimijoiden suunnalta. Koettiin, että Koijärvellä oltiin niin rakentavia ja avoimia, mutta eläinoikeusaktivismi oli ihan hirveetä. Ehkä silloin ei myöskään ymmärretty eläinaktivismin ekologista arvoa.”

Osasyylliseksi kyräilyyn Tuomivaara arvioi myös tuolloin vallalla olleen, nykyistä idealisoituneemman kuvan eläintuotannosta. Sitä vasten eläinoikeusaktivistien ajatukset ovat voineet tuntua radikaaleilta. Turhan optimistisesti todellisuuteen suhtautuneita löytyi myös eläinoikeusaktivistien joukosta: valmistautuessaan 2000-luvun puolivälin tietämillä ensimmäisiin kuvauskeikkoihin eläintiloilla osa aktivisteista arveli, että tuskin sieltä paljastuu mitään yhtä hirveää kuin mitä maailmalla oli nähty. Pian todellisuus paljastui arvattua hirveämmäksi. 

”Vähitellen eläin- ja ympäristöaktivistien suhteet ovat parantuneet. Olen ollut huomaavinani, että Pohjois-Amerikassa ympäristöliikkeen piirissä herättiin aikaisemmin siihen, että ruokavaliomme ei ole kestävä ympäristön puolesta. Meillä tarvittiin aika monta vuotta ilmastonmuutoskeskustelua, ennen kuin alettiin hahmottaa, että ruoantuotanto on ympäristöongelma. Vihreissäkin havahtuminen tapahtui hitaasti, ja pitkään siellä ei edes ollut montaakaan kasvissyöjää.”

Eläin on eläin

Ajatus, että ihminen ei ole eläin, on sosiologian tutkija Tuomivaaran mukaan yhteiskuntamme perusrakenteissa. Ei-eläimellisenä olentona ihmisellä nähdään erityisarvo, mikä näkyy niin kulttuurissa, ihmisten ajatuksissa kuin lainsäädännössäkin. Ajatuksen haastaminen herättää usein vastaväitteitä. Miten tätä erottelua ylläpidetään, ja ennen kaikkea, miksi se koetaan niin tärkeäksi, ovat Tuomivaaran tutkimustyön keskeisiä kysymyksiä.

”Meidän kulttuurissa on tehty paljon töitä, jotta on saatu pidettyä kiinni siitä, että olisi joku selvä ero ihmisen ja muiden eläinten välillä.”

Termi ”eläin” ymmärretään oikeastaan niin, että se tarkoittaa kaikkia muita kuin ihmisiä, minkä myötä ihmisen lähimmät sukulaisetkin voidaan lokeroida samaan kaatoluokkaan koirien, varpusten ja meduusojen kanssa. Tuomivaara tosin varoittaa yleistämästä: länsimainen maailmankuva ei ole universaali, ja monissa kulttuureissa ihmiset on nähty osana ympäröivää luontoa. Tämä haastattelu on tehty länsimaisen oikeusajattelun kontekstissa.

Ihmisen eläimistä erottamisen määritelmät ja rajanvedot ovat vaihtuneet vuosien mittaan, ja niiden luettelemisen sijaan Tuomivaara tyytyy näyttämään ahkerassa käytössä ollutta luentomateriaaliaan. Muun muassa seuraavien asioiden on kerrottu erottavan ihmisen eläimistä:

Vain ihmisellä on kyky tuntea ja kyky huijata, järki, kieli sekä kuolematon sielu. Ihmisen on myös esitetty olevan luomakunnassa ainoana uskonnollinen, kulttuuria ja toimintatapoja sukupolvelta toiselle siirtävä, todella sosiaalinen sekä Martti Lutherin ja paavi Leo XIII:n mukaan ainoa yksityisomaisuuden tunteva.

”Aina kun tutkitaan muita eläinlajeja, löytyy käyttäytymismalleja, joiden piti olla ihmisen ainutlaatuiseksi tekeviä. Ja aina kun on listattu ihmisyyden määrittäviä ominaisuuksia, niitä ei kaikilta ihmisiltä löydy. Emmehän oikeasti ajattele, että ihmisarvo syntyisi esimerkiksi älykkyydestä, koska silloin meillä ei olisi tarvetta kohdella vaikkapa vauvoja, syvästi vammaisia tai dementikkoja ihmisinä eli arvokkaina.”

Tuomivaaran mukaan viime vuosikymmeninä erottelulle on yritetty rakentaa monisanaisempaa selitystä, mutta edelleen todistelu on heikkoa. Hän kohdistaa kritiikkiä myös omaa tutkimusalaansa kohtaan. Ihmisen käyttäytymistä tutkivana tieteenä sosiologian piirissä ei aina olla perillä muita lajeja koskevasta tutkimustiedosta.

”On haluttu pitää tiukasti kiinni siitä rajasta ja katsottu, että ihmisen sosiaalinen käyttäytyminen on täysin erilaista kuin muiden lajien, koska mihin sosiologia tieteenalana muuten perustuisi? Mutta jos ei tunneta niitä muita lajeja, niin selostukset ihmisten erilaisuudesta ovat vähän höttöä.”

Ihmisen ja muiden eläinten välisen rajan hämärtyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen arvoa sinänsä väheksyttäisiin. Aiheen käsittelyä kuitenkin vaikeuttaa se, että kautta aikojen vihollisia tai ei-toivotuksi julistettuja ihmisiä on väheksytty eläimellistämällä heitä. 

”Meillähän on tuore esimerkki siitä, kuinka Israelissa jopa ministeritasolla on selitetty, että nuo palestiinalaiset ovat elukoita, ihmiseläimiä ja sen myötä arvottomia. Monet näkevätkin ihmisen tarkastelun eläimenä uhkana ihmisoikeuksille, ja vahvasti ihmisoikeusajatteluun sitoutuneena olen halunnut miettiä tätä kunnolla. Itse näen, että suurempi uhka ihmisoikeuksille on se, että kiistämme oikeudet mielellisiltä ja tuntevilta olennoilta.”

Ehkä pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä tämän erottelun katsotaan oikeuttavan. 

”Eläin on määritelmällisesti luokiteltu vähempiarvoiseksi, hyödynnettäväksi ja hyväksikäytettäväksi.”

Miten meni noin niinku?

Vuonna 1998 Tuomivaara kirjoitti, että ”kokonaisuudessaan eläinten asema huononee kiihtyvällä vauhdilla”. Mitä vuosikymmenten puurtamisen päälle voi tästä sanoa?

”Numeerisesti tilanne edelleen heikkenee, ja tämä on aika väistämätöntä vielä jonkin aikaa. Edelleen lähes kaikkialla on nähtävissä, että bruttokansantuotteen kasvu lisää eläinperäisten tuotteiden kulutusta. Mutta on tapahtunut myös historiallisia käänteitä, kuten se, että ensimmäistä kertaa osassa länsimaista – Suomessakin – lihan kulutus on kääntynyt laskuun. Siitä pitäisi jaksaa iloita.”

Suomessa lihan kulutusta kuvaavissa tilastoissa näkyy myös selvä ero sukupolvien välillä, eikä aika tee töitä eläinteollisuuden eduksi. Luonnollinen poistuma on elämän puolella.

”Tyytyväinen pitäisi olla siitäkin, että ihmiset heräävät ympäristökriisiin. Siihen reagoiminen edellyttää myös ruokajärjestelmän muuttamista ja minimissään nykyisenkaltaisen eläinteollisuuden lopettamista. Myös se, miten mediassa puhutaan muunlajisista eläimistä ja heidän kohtelustaan on koko suomalaisen yhteiskunnan mukana muuttunut.”

Paljon on vielä työtä jäljellä. Samalla viikolla, kun teimme haastattelua, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd.) esitti, että viime vuonna säädetyssä uudessa eläinlaissa siirtymäajan jälkeen kiellettävä porsaiden kirurginen kastraatio – siis kivesten irtirepiminen pihdein – pitäisi sittenkin sallia. Näin säästyisi muutama euro jokaisen porsaan kohdalla, ja nuo eurot ovat tärkeitä huonosti kannattavalle alalle. 

Samoin eduskunnassa on jo kolmatta kertaa kaatumassa turkistarhauksen kieltoa vaatinut kansalaisaloite. Turkistarhaus on viheliäinen ala, kenties myös symbolisesti kokoaan suurempi.

”Olen ollut suomalaisessa eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeessä mukana lähes koko elämäni. Olen myös kysynyt itseltäni, että mikä tässä meidän maassa on vialla. Haluammeko oikeasti olla suunnilleen viimeinen länsimaa, joka harjoittaa turkistuotantoa? Vielä valtion tukemana. Minulta on myös kyselty kansainvälisissä konferensseissa, että ’mikä tämä Suomen turkistarhausjuttu oikein on? Tehän olette niin edistyneitä’.”

Kovinkaan järkevää selitystä suomalaisten erityiselle turkissuhteelle Tuomivaara ei ole keksinyt. Ehkä turkistarhauksen kaltaisen auringonlaskun alan puolustamisesta on muodostunut kaupungistuvassa ja muuttuvassa yhteiskunnassa identiteettipolitiikan työkalu, joka symboloi kuviteltua kultaista menneisyyttä, johon palaaminen toisi onnea ja autuutta. 

Turhautumisenkin keskellä on kuitenkin hyvä huomata, että jokseenkin olemattomilla resursseilla aloittaneet aktivistit ovat onnistuneet nostamaan osaksi yleistä keskustelua tyystin uudenlaisen tavan hahmottaa ympäröivää maailmaa. Siinä ohessa kansan enemmistökin on tutkimusten mukaan kääntynyt vastustamaan turkistarhausta. 

Suunta on siis oikea, ”vaikka muutosten vauhti ei riitäkään”, Tuomivaara arvioi. 

Maan ystävät on Voimaa julkaisevan Voima Kustannus Oy:n osakas. 

Kansallisoopperan Eläinten vallankumouksen arvio täällä.