Kaltaiseni valkoinen heteroukkeli voi halutessaan taapertaa läpi elämänsä silmät ummessa niin, että samalla jää todella paljon lähellä tapahtuvia asioita näkemättä. Useamman meistä kuitenkin soisi niitä näkevän ja asioille jotain myös tekevän. Tämä on käynyt mielessä esimerkiksi silloin, kun olen kuullut, kuinka kanssamiehet ovat perseilleet. Näissä yhteyksissä puhutaan usein patriarkaatista tai toksisesta maskuliinisuudesta. Myös raiskauskulttuuri on kuvaava termi.
Ensiavuksi voisi avoimin korvin kuunnella heitä, jotka asioita näkevät ja kokevat. Myös taide saattaa auttaa, joten kokeilen sitä.
Feministisestä ränttäyksestä tunnettu Liv Strömquist esittää Pythia puhuu -sarjakuva-albumissaan seitsemän nykyajan keskeistä elämänohjetta. Strömquist päästää ääneen perinteisten asiantuntijoiden lisäksi muita Theodor Adornosta Slavoj Žižekiin. Monet esitellyt ohjeet ovat tuttua huttua myös kaltaiselleni mieslukijalle, koska niiden teemat ovat varsin universaaleja. Päästessään kolmanteen ohjeeseen Strömquist kuitenkin ohjastaa kertomuksen hieman vieraammille vesille.
”Menetä rakkauselämäsi hallinta” -ohje avaa niin sanottujen pelimiesten ajattelua. Näiden miesten “pelit” eivät koskaan kohdistu itseni kaltaisiin, ja lukukokemus muuttuu etäännyttäväksi ja omituiseksi. Varomaton mieslukija saattaisi erehtyä loukkaantumaan, koska tässä käsitellään mieserityistä perseilyä, mutta ymmärrän, ettei kritiikki kohdistu minuun ja jatkan lukemista.
Pelimiesten ajattelussa keskeistä on kontrolli. Miehen tulee kontrolloida naista, minkä voi tehdä lukuisilla pienillä ja hieman suuremmillakin teoilla. Näitä tekoja ovat esimerkiksi kumppanin jatkuvassa epävarmuuden tilassa pitäminen, vastaamasta pidättäytyminen ja omien tunteiden kätkeminen. Olennaista on se, että tämmöinen ei näy sivullisille juuri koskaan. Tekoihin liittyvä keskustelu käydään – jos käydään – pääosin kohteiden ja/tai tekijöiden kesken, ja meidät muut pidetään määrätietoisesti etäällä. Lukiessa avautuu näkymä rinnakkaistodellisuuteen, joka sijaitsee samassa tilassa oman maailmani kanssa, mutta joka on minulle näkymätön.
Albumin erityiseksi ansioksi voi nimetä näkyväksi tekemisen ohella sen, että moninaiset ongelmat asetetaan laajempaan yhteyteen. Esimerkiksi pyrkimys hallita naisia ei lopulta poikkea siitä, kuinka me ihmiset yritämme hallita luontoa. Samat toimintalogiikat löytyvät monista sellaisistakin paikoista, joita ei ensimmäisenä osaisi toisiinsa yhdistää.
Jatkan mieslukemista Riina Tanskasen vuonna 2022 ilmestyneen Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -albumin parissa. Teos alkaa huomiolla ”Mä olen oppinut olevani tyttö. Ja se tarkoittaa, että mun keho on kaikkea muuta kuin henkilökohtainen asia”. Sarjakuva ei ole välttämättä miellyttävä lukukokemus, mutta sitä voi suositella kaikille riippumatta siitä, millaiset pissaimet omaa tai kuinka itsensä identifioi. Naislukijalle on tarjolla itseymmärrystä, ja kaltaiseni lukija voi löytää siitä ymmärrystä.
Tanskasen uudessa itsenäisessä Tympeät tytöt – Luokkakipuja -albumissa tarkastellaan naiseutta erityisesti talouden kontekstissa. Ja talous se vasta vallankäyttöä onkin. Talous on tunnetusti jaettu kahtia: ”oikeaan” talouteen ja kotitalouteen. Oikean talouden piirissä tehty työ on tuottavaa ja tuo valtaa, ja se on ollut etupäässä miesten temmellyskenttää. Naisen paikaksi on nähty keittiö ja makuukammari. Kuten länsimaisen ajattelun suurmies, Aristoteles, totesi noin vuonna 343 eaa.: ”Naiset ovat heikkoja, passiivisia ja epätäydellisiä. Sen sijaan heidän hyveensä ovat rakkaudessa ja huolenpidossa. Naisen luonnollinen paikka on koti, ja luontonsa noudattaminen tekee ihmisestä onnellisen”. Esimerkiksi vertaistukipalvelu Naisten Linja muuten kertoo, että naiset kohtaavat tyypillisimmin väkivaltaa juuri kotona.
Ei Tanskanen tietenkään unohda mainita, että vähitellen naiset on päästetty kotitalouden piiristä myös “oikean” talouden rattaiden puristuksiin. Iloa pilaa hieman se, että sorto ja tuho lisääntyvät toisaalla, jos naisetkin päätyvät tukemaan kapitalismin elonkehälle haitallisia rakenteita.
Jos strömquistit ja tanskaset tuntuvat turhalta nykyajan kotkotukselta, tarjoaa Naarassarjat – Täydellinen kokoelma muistutuksen siitä, että keskustelua on käyty ennenkin. Naarassarjat on vuosina 1992–93 ilmestynyt sarjakuvalehti, jonka tekijät ovat, no, naisia. Ysärin alussa ajatus naisista tekemässä sarjakuvia oli jopa radikaali. Vaikka sarjakuvataiteilijoiden sukupuolijakauma on sittemmin muuttunut, muutaman vuosikymmenen takaiset tarinat näyttävät, että monien nykyäänkin puhuttavien kysymysten kanssa on silloinkin väännetty.
Johanna Rojolan liikkeelle työntämän Naarassarjojen eli Nartun puhe on selvästi naisilta naisille suuntautuvaa, ja tämä saattaa joitain mieslukijoita säikäyttää. Mutta kuten sanottua, kannattaa kuunnella myös muiden kokemuksia.
Meitä kaikkia koskettavien ilmiöiden ohella listatuissa sarjakuvissa käsitellään siis asioita, jotka usein kohdistuvat muihin kuin miehiin. Myös miehet voisivat niistä kiinnostua, varsinkin kun miehet usein osallistuvat näiden asioiden tekemiseen ja mahdollistamiseen. Ennen kuin kukaan edes ehtii hihkaista, että ”Entäpä miesten ongelmat?”, niin muistutetaanpa, että usein niihinkin liittyvää valtaa käyttävät toiset miehet. Ja jos me emme puutu miesten perseilyyn, niin kenen homma se sitten muka on?
Ennen puuttumista pitää kuitenkin nähdä, mitä ympärillä tapahtuu.
Tämä juttu on julkaistu Voiman ja Le Monde diplomatiquen Kirjallisuusliitteessä, jonka löydät Voiman 7/2025 välistä.
