Ilmestyessään vuoden 1992 marraskuussa Twin Peaks – Fire Walk With Me -elokuva oli tyylipuhdas kalkkuna.
Vain kaksi vuotta aiemmin lanseerattu samanniminen tv-sarja oli ollut kansainvälinen hitti ja ilmiö. Tyylitelty jännityssarja tuntui raikkaalta tavalla, joka sai muun television näyttämään väsähtäneeltä, halvalta – ja vuonna 1990 – aivan liian kasarilta. Twin Peaks oli jotain, josta kohistiin niin koulun pihalla kuin opettajainhuoneessa.
Venäläinen tuttavani kertoi, että kun hänen veljensä 90-luvun alussa lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, tuttavani ainoa tuliaistoive oli ”erikoisagentti Dale Cooperin nauhuri ja pieniä kasetteja”. Toive toteutui.
Ohjaaja David Lynchin ja käsikirjoittaja Mark Frostin luoma Twin Peaks oli hohdokas yhdistelmä flanellipaitaista americanaa, salapoliisijännäriä, surrealismia ja esoteriaa. Peyton Place, mutta paljon paljon oudompana.
Sensaationa debytoinut sarja alkoi kuitenkin menettää momentumiaan jo toisen kauden puolivälissä, kun kysymys ”kuka murhasi Laura Palmerin” sai kanavan painostuksesta vastauksen osassa 17. Loppukausi esitettiin jatkuvasti väheneville yleisömäärille.
Lynch ja Frost päättivät antaa Twin Peaksin faneille kunnialliset jäähyväiset elokuvan muodossa. Lynch on myöhemmin myöntänyt, ettei ollut vielä itsekään valmis hyvästelemään Laura Palmeria ja tämän outoa kotikaupunkia.
Kun Fire Walk With Me tuli teattereihin syksyllä 1992 paljon oli muuttunut.
Se Twin Peaks, mihin katsojat olivat rakastuneet, loisti poissaolollaan. Elokuvateatteriin eksynyt yleisö toivoi epäilemättä lisää sitä ”hemmetin hyvää kahvia” ja kirsikkapiirakkaa. Sen sijaan he saivat brutaalin ja kylmän elokuvan Laura Palmerin elämän seitsemästä viimeisestä päivästä.
Aikalaisarvostelut olivat pahimmillaan brutaalit.
Alkuperäisessä sarjassa Sheryl Leen esittämä Laura on poissaoleva päähenkilö. Tutustumme hänen elämäänsä muiden näkökulmasta. Fire Walk With Me –elokuvassa Laura saa äänen, ja hänestä tulee jotain muuta kuin vain muoviin kääritty kuollut tyttö.
Lynch itse on todennut, että elokuva kertoo ”insestin uhrin yksinäisyydestä, häpeästä, syyllisyydestä, hämmennyksestä ja tuhosta. Se käsittelee myös isän piinaa – sotaa hänen sisällään.”
Aikalaisarvostelut olivat pahimmillaan brutaalit. ”Herra Lynchin maku aivokuolleen groteskiuden suhteen on menettänyt uutuudenviehätyksensä” (The New York Times). ”Mustan huumorin fanit eivät löydä mitään naurettavaa tästä kauhistuttavasta katsauksesta Lauran viimeisiin seitsemään päivään, elleivät sitten Lynchin teennäisyyttä.” (The Washington Post). ”Synkkä ja masentava” (USA Today).
Näin elokuvan erikoisnäytöksessä Helsingissä vuonna 1997, viisi vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Muistan olleeni järkyttynyt, mutta sitä enemmän yllättynyt. Elokuvanhan piti olla huono? Oliko se huono? En osannut sanoa. Ilmeisesti se oli, koska kaikki vihasivat sitä. Huomasin kuitenkin pian suosittelevani sitä parin viinilasin jälkeen kaikille, jotka jaksoivat kuunnella.
Vuosien mittaan rakkauteni Fire Walk With Me -elokuvaa kohtaan on vain kasvanut – enkä ole ainoa.
Viimeisen reippaan kymmenen vuoden aikana The Village Voice on kutsunut elokuvaa ”David Lynchin mestariteokseksi”, The Telegraph ”laajasti väärin ymmärretyksi mestariteokseksi” ja Time Out -lehden mukaan se on ”suoraviivaisin, oudoin, surullisin ja kiistatta loistavin kaikista Lynchin elokuvista”. Vuonna 2019 elokuva valittiin British Film Instituten 1990-luvun neljänneksi parhaaksi elokuvaksi.
1990-luvun alussa Fire Walk With Me oli oudolla tavalla sekä edellä että jäljessä ajastaan. Tämän vuosituhannen puolella sen ahdistavuus tuntuu jo luontevalta.
Internet-ajassa Twin Peaksin kulttisuosio on muutenkin ottanut uusia kierroksia. Sarjan mysteeri on innoittanut loputtomiin spekulaatioihin ja uusiin tulkintoihin.
Joidenkin faniteorioiden mukaan Twin Peaksin spirituaalinen taso esimerkiksi on sekoitus sarjan luoneiden Lynchin ja Frostin yhteisiä ja henkilökohtaisia uskomuksia. Ainakin mustan ja valkoisen killan konseptit on helposti jäljitettävissä Frostin teosofia-kiinnostukseen ja teosofian äidin H. P. Blavatskyn kirjoituksiin.
Teosofian mukaan kaikkien uskontojen taustalla on esoteerinen oppi, joka on muinoin levinnyt ympäri maailman. Nykyisin se on löydettävissä täydellisenä vain muutamista salaisista kirjastoista, jotka ovat ”henkisen veljeskunnan” hallinnassa. Tätä veljeskuntaa on kutsuttu valkoiseksi killaksi (White Lodge), ja Blavatskyn mukaan sen juuret ovat pääosin Tiibetissä.
Monet teosofian opeista juontavat juurensa hindulaisiin pyhiin Veda-kirjoihin ja buddhalaisuuden perusajatuksiin. Lynchin oma linkki molempiin syntyi jo vuonna 1973, jolloin hän aloitti päivittäiset transsendenttisen meditaation (TM) harjoituksensa. TM:n kehitti intialainen joogaguru Maharishi Mahesh Yogi, joka tunnetaan länsimaissa esimerkiksi The Beatles -yhtyeen hengellisenä opettajana. Maharishin teesit perustuvat pitkältä hindulaisen Vedanta-filosofian opetuksiin.
Näillä opeilla on linkki myös Lynchin paljon lainaamaan lempielokuvaan Ihmemaa Oziin (1939). Alkuperäisen teoksen kirjoittanut L. Frank Baum oli nimittäin niin ikään teosofi. Erään teorian mukaan Baum käytti kirjassaan tarkoituksella symboliikkaa, joka välitti teosofian ja buddhalaisuuden keskeisiä käsitteitä lukijoille. Täten tulkittuna Ihmemaa Ozin päähenkilöiden kokemukset voi nähdä myös allegoriana sielun matkalle kohti valaistumista.
Ehkä Twin Peaks oli David Lynchin yritys luoda jotain vastaavaa? Lynch otti ainakin meditaation äärimmäisen vakavasti. Hän muun muassa kiersi 16 eri maassa promotoimassa perustamaansa David Lynch Foundationia. Järjestön päätehtävä on rahoittaa transsendenttisen meditaation harjoituksia julkisissa kouluissa.
”Olemme kuin nukkuja, joka näkee unta ja elää sitten unessa.”
Fire Walk With Me -elokuvan alkupuolella agentti Phillip Jeffries (David Bowie) materialisoituu FBI:n alueelliseen päämajaan Philadelphiassa ja kertoo kiihtyneenä agentti Cooperille (Kyle MacLachlan) ja tämän pomolle Gordon Colelle (Lynch), kuinka ”me elämme unen sisällä”.
Sama ajatus, ”olemme kuin nukkuja, joka näkee unta ja elää sitten unessa”, toistuu myös Twin Peaksin vuonna 2017 esitetyllä kolmannella kaudella.
Repliikki on suora lainaus hindulaisista Veda-kirjoista ja kuuluu kokonaisuudessaan näin: ”Olemme kuin hämähäkki. Kudomme elämämme ja kuljemme sen varassa. Olemme kuin nukkuja, joka näkee unta ja elää sitten unessa. Tämä pätee koko maailmankaikkeuteen.”
Transsendenttisen meditaation kivijalkana toimivaan Vedanta-filosofiaan kuuluu perusajatus nondualismista. Nondualistiset uskonnot opettavat, että perimmäinen todellisuus on yhtenäinen, jakamaton kokonaisuus ja että kaikki ilmeiset erot välillämme ovat vain illuusioita.
Puhuessaan aiheesta Lynch itse käytti usein (pseudo)tieteellisiä termejä kuten ”yhtenäinen kenttä” (unified field). Hänen mukaansa kentän piiriin pääsi transsendenttisen meditaation avulla.
Toinen elokuva, jonka vaikutus näkyy Lynchin filmeissä, on kokeellisen elokuvan mestarin Maya Derenin Meshes of the Afternoon (1943). Myös Maya Deren tunsi hindulaisen filosofian ja vaihtoi nimensäkin hindujen ”illuusion jumalattaren” innoittamana.
Hindufilosofiassa Maya on ”voimakas voima, joka luo kosmisen illuusion siitä, että kokemamme maailma on todellinen”. Pohjimmiltaan Maya on tiedon puutetta todellisesta luonteestamme, ja kuten mikä tahansa tietämättömyyden muoto, se lakkaa olemasta kun tiedämme paremmin.
Lynch näki ihmiset, itsensä mukaan lukien, ”salapoliiseina” maailmassa, joka on täynnä merkkejä ja vihjeitä, joita yritämme ymmärtää. Mark Frost on vahvistanut, että agentti Dale Cooperin hahmo perustuikin monella tapaa Lynchiin itseensä, puhetapaa myöten.
”Vihjeitä on kaikkialla, kaikkialla ympärillämme. Mutta palapelintekijä on fiksu. Vaikka vihjeet ympäröivätkin meitä, ne sekoitetaan jotenkin johonkin muuhun. Ja tätä jotain muuta, vihjeiden väärää tulkintaa, me kutsumme maailmaksemme. Meidän maailmamme on maaginen savuverho”, pohdiskeli Pölkkyrouva Twin Peaksin uusintoihin lisätyssä, Lynchin kirjoittamassa introssa vuonna 1993.
Lynch oli itsekin vain entinen partiolainen ja wannabe-hippi hyvin istuvassa puvussa.
Fire Walk With Men äärimmäisen väkivaltaista loppukohtausta seuraavassa epilogissa Laura Palmer ja agentti Cooper ovat kaksistaan punaisessa huoneessa. Yhtäkkiä Laura näkee aiemmin kadonneeksi luulemansa enkelin. Loppukuvassa hän nauraa ja itkee helpottuneena. Katsoja ei tiedä miksi. Ehkä syynä on todentuntuinen uni – painajainen – josta hän on hetki aiemmin herännyt? Tai kaiken kattava kosminen vitsi, jonka hän tajuaa juuri kokeneensa.
Ei tarvitse olla uskontotieteilijä kyetäkseen arvostamaan Lynchin ja Frostin luomaa rikasta maailmaa Tiibetiläisine kuolleiden kirjoineen ja muinaisine uskomuksineen. Loppujen lopuksi Lynch oli itsekin vain entinen partiolainen ja wannabe-hippi hyvin istuvassa puvussa.
1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvalloissa nuoruutensa eläneet olivat ”etsijöiden sukupolvi”, joka hylkäsi monia vanhempiensa uskomuksia ja arvoja. Vuonna 1946 syntynyt Lynch oli teknisesti ottaen ”boomer”, eikä hänen polkunsa henkisen kehityksen ja uususkontojen maailmaan ollut erityisen poikkeuksellinen.
Puhuessaan elämästään Lynch nosti esiin aina idyllisen taianomaisen lapsuuden ja myöhemmät opiskeluvuotensa Philadelphiassa. Kaupungin pahoinvointi, pelko, viha ja rasismi jättivät pysyvän jäljen taiteilijaan. Tämä kontrastien Amerikka – valo ja varjo, viattomuus ja korruptio – on Lynchin taiteen universaalia ydintä.
Vaikka joskus saattoi tuntua siltä, Lynch ei yrittänyt hämmentää katsojaa, päinvastoin. Lynchin elokuvat ovat yritys paljastaa taikurin temppu: raottaa verhoa ja esittää ne abstraktit, salaperäiset voimat, jotka – hänen mukaansa – ohjaavat tietämättämme elämiämme.
