Kirjailija-muusikko Niillas Holmberg ja saksofonisti-säveltäjä Pauli Lyytinen eivät tavanneet sattumalta. Heidät yhytettiin.
”Mie julkasin runokirjan Gummeruksella, ja toimitusjohtaja Anna Baijars on Paulin tuttu”, Holmberg selvittää. Baijars lahjoitti Lyytiselle Holmbergin Jalkapohja-kokoelman – pohjoissaameksi Juolgevuođđu – ja kehotuksen lukea sen, saatesanoilla ”teissä on joku samanlainen energia, teidän pitäisi tehdä jotain yhdessä”.
”Perskule. Tais se olla oikeassa”, Lyytinen totesi kirjan luettuaan ja lähetti Holmbergille mailin. Tämä tosin näki viestin vasta parin kuukauden päästä kevättalvella 2021, koska se oli livahtanut roskapostiin. Sen jälkeen yhteistyö alkoi kuitenkin suhteellisen nopeasti. Jo kesällä Holmberg pyysi Paulia esiintymään kanssaan Runokuu-kirjallisuusfestivaaleille Helsinkiin.
Seurasi improvisaatiota.
”Me tavattiin käytännössä sound checkissä ensimmäistä kertaa”, Holmberg kertoo. ”Tiesin kyllä Paulin, ja siksi uskalsin kysyä tähän hulluun juttuun. Pauli oli ilmiselvästi improvisointiin kykenevä ja taipuva ihminen. Ja mua kiinnosti se.”
”Me ei edes sovittu mitään ennen keikkaa”, Pauli sanoo ja tarkentaa vielä: ”Eikä käytännössä tehty mitään sound checkiä”.
Heittäytyvien luovien ammattilaisten ei tarvitse jännitellä lavalla.
Niillas Holmbergilta ja Pauli Lyytiseltä ilmestyi lokakuussa 2025 ensimmäinen pitkäsoitto Naarattu laulu. Samoihin aikoihin ilmestyi Holmbergin Runeberg-palkintoehdokkaaksi nimetty runoteos Naarattu, jonka tekstejä kuullaan myös levyllä ja keikoilla.
Musiikkia, runoutta, joikua ja muita ihmis- ja instrumentaaliääniä yhdistelevä kokoonpano huomioitiin tuoreeltaan BBC Radio 3:n kanavalla. Ohjelmassa he soutelevat Utsjoella, kuuntelevat luontoa ja lintuja, välillä osallistuvat itsekin.
Improvisointi on heidän tapansa tehdä musiikkia, myös levyttäessä.
”Se on improvisoitu levy käytännössä ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta”, Lyytinen sanoo. ”Ja se on osoitus siitä, että todellakin kannattaa heittäytyä siihen virtaan.”, Holmberg lisää.
Syksyllä 2025 duo esiintyi Loviisassa, Turussa ja Helsingissä, jossa konsertti pidettiin Etnosoi!-festivaaleilla Tuomiokirkon kryptassa. Levyn kappaleita ei varsinaisesti keikoilla kuulla, vaan ”aletaan seuraamaan sitä samaa polkua, mikä levylläkin on. Pysähdytään johonkin suurennuslasin kanssa ja aletaan tarkentamaan”, Holmberg kuvaa.
Teknisesti samankaltaisilla keikoilla voi olla eri ilme tai mieliala, hän kiteyttää. Myös hänen runonsa muuttavat muotoaan. ”Mie huomaan, että vaikka runokirjassa on tyylitellympää sisältöä, keikalla niissä on enemmän jutustelevaa sävyä.”
Kryptan konsertissa Lyytisellä oli instrumentteina tällä kertaa tenorisaksofoni, live-elektroniikka, kaksi kalimbaa eli peukalopianoa ja erilaisia perkussioita, joita Lyytinen rakastaa ja haalii ympäri maailmaa. Holmbergilla oli runonsa, äänensä ja kaikupedaali. Oli myös ihka oikea lehmänkello, jolle kylläkään ”ei löytynyt hetkeä”.
Joskin taiteilijoiden tekemisten ja instrumenttien erittely tuntuu hupsulta. Hämärästi valaistussa kryptassa, jonne Holmbergin ja Lyytisen kaltainen kokoonpano on kuin tehty, on vain ääntä ja tunnelmaa. Kryptassa on välillä ihmisääntä, välillä saksofonia, välillä ne kilvoittelevat keskenään vain sulautuakseen toisiinsa.
Kaikessa voi myös kuulla valaiden laulun, josta Holmberg runoissaan kirjoittaa.
Sekä Holmbergin että Lyytisen instrumenttien sävyt todella ajoittain kuulostavat valaiden laululta. Lyytisen soitto tuo esiin saksofonin monipuolisuuden: soitto voi olla pehmeää tai terävää, julistavaa tai keskustelevaa.
Lyytinen on soittanut saksofonia lapsesta saakka. ”Ei se ole mikään soitin, se on minun kehoni jatke. Niin minä olen sen aina ajatellut. Se on kutsumus.”
Myös improvisaatio, jota hän opettaa, on osa häntä.
”Mä oon tehnyt vapaata improvisaatiota niin pitkään kuin muistan. Mulla on ollut jo yli 10 vuotta improvisaatiokoulu täällä Helsingissä yhdessä Ville Vokkolaisen ja Sergio Castrillonin kanssa.”
Kumpikin toteaa, että luottamus mahdollistaa onnistuneen improvisaation. ”Tärkeintä on turvallinen ympäristö ja luottaminen. Sitten kun uskaltaa heittäytyä sataprosenttisesti, siitä tulee aina hyvää”, Lyytinen sanoo.
Se on yhteinen matka.
”Jos tästä pitäis kävellä Hakaniemeen, voi mennä suorinta tietä, mutta kun me ollaan siinä hetkessä… ’Kato, tuolla joku kukka heiluu tuulessa, mennäänkö katsomaan.’ Sitten käydään vähän tutkimassa sitä kukkaa, sitten me otetaan vähän eri polku takaisin pääreitille.”
Ja Holmberg hyppää mukaan: ”Mutta sitten kun tullaan takaisin, niin ollaan se kukkakokema mukana värittämässä vanhaa reittiä, millä ollaan oltu.”
