Porilainen Mika Rättö on tehnyt kokeellista taidetta jo neljällä vuosikymmenellä musiikin, kuvataiteen, elokuvataiteen, kaunokirjallisuuden ja dramaturgian aloilla. Parhaiten Rättö tunnetaan ehkä muusikkona. Hän on vaikuttanut suomalaiseen underground-rockiin ja avantgarde-musiikkiin Circlen, Kuusumun Profeetan, Rättö & Lehtisalon ja Eleanoora Rosenholmin kaltaisten yhtyeiden riveissä. Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) avasi puolestaan uusia outoja polkuja suomalaiseen elokuvataiteeseen. Rättö myös näytteli siinä pääosan.
Rättö sai vuoden 2024 lopussa Koneen säätiöltä nelivuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn. Apurahakauteen sisältyvien projektien määrä huimaa: kaksi romaania, novellikokoelma, animaatiokäsikirjoitus, kolmetoista musiikkialbumia, nykytaideteos, animaatiosarja ja niin edelleen.
Ajatuksenvirta kuohuu ja puhe pulppuaa, kun Rättö kertoo työstään Porin sydämestä löytyvällä studiollaan. Se sijaitsee kivenheiton päässä Porin taidemuseolta, jossa avattiin helmikuun alussa Circle-yhtyeen toteuttama Piste-näyttely. Kokonaistaideteoksessa musiikki, tilallisuus ja veistoksellisuus yhdistyvät immersiiviseksi kokemukseksi, jollaisten luomisesta yhtye on tullut tunnetuksi. Kokoonpano on laajentanut kokeellisen rock-musiikin ja äänitaiteen ilmaisukeinoja 1990-luvun alusta alkaen.
Taiteen aistipitoinen kieli
Rättö tutkii taiteessaan usein todellisen ja kuvitteellisen maailman välisiä rajatiloja. Hänen intensiivistä ilmaisuaan luonnehtivat mielikuvituksellinen kerronta, leikkisyys, omintakeinen huumori sekä vakavien teemojen käsittely kepeässä rekisterissä.
Monitaiteellinen lähestymistapa oli Rätölle luonteva alusta alkaen. Hän tutkii töissään samankaltaisia teemoja eri ilmaisukeinojen ja tekniikoiden avulla.
”Sivistysyhteiskunnassa elämää luonnehtii äärimmäinen erikoistuminen”, Rättö sanoo.
”Ennen maanviljelijä teki monia eri töitä: istutti, korjasi ja myi satonsa, nikkaroi talot ja hevosrattaat. Nykyään sydänkirurgi erikoistuu vain tiettyihin leikkauksiin ja kuvataiteilija vaikkapa metalligrafiikkaan tai silkkipainoon. Työskentelyä monen eri taiteen lajin parissa pidetään omituisena.”
Rättö näkee kuitenkin taiteen alojen välillä enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Kaiken taustalla on luovan prosessin luonne.
”Luovuus on ajatusten ja tunteiden muotoilua konkreettisiksi asioiksi, joita sitten havainnoimme eri tavoin: silmällä, korvalla, makuina, liikkeinä ja niin edelleen. Taide on kieltä ja kommunikaatiota.”
Rättö havainnollistaa taiteen ruumiillisuutta viuhtomalla puhuessaan käsiään.
”Kun puhun ja liikun, jäsentelen samalla ajatuksiani, ja niin syntyy tanssi tai performanssi. Aistit ovat välineitä, joita ihmiset käyttävät kommunikoidakseen maailman kanssa. Kukin valitsee itselleen sopivat välineet. Yksi on helvetin huono soittaja mutta hyvä kirjoittaja. Toinen on surkea puhuja mutta taitava kitaristi.”
Rättö kokee, että taiteellisessa luovuudessa on pohjimmiltaan kyse tunteiden ja ajatusten liikuttamisesta useilla eri tasoilla. Hänen mukaansa taide laajentaa kielen ilmaisukeinoja sanojen tuolle puolen kaikkia aisteja hyödyntäen. Musiikki on tästä oiva esimerkki.
”Leonard Cohenin runo, joka kertoo eron hetkestä, voi olla ihan ok, mutta kun se yhdistyy musiikkiin, siitä tulee erityisen vaikuttava.”
Sopivan kokoinen taidekaupunki
Rättö suoritti peruskoulun jälkeen automatiikka-asentajan tutkinnon mutta ei päätynyt koskaan tekemään alan töitä. Hän ryhtyi opiskelemaan kuvataiteita aluksi Porin ja myöhemmin Kankaanpään taidekouluissa. Musisointiin hän sai alkusysäyksen rumpujen soitosta.
”Vanhempani olivat duunareita, mutta isäni soitti humppakeikoilla, ja innostuin itsekin rumpujen ja haitarin soitosta.”
”Äitini veljet, Mauri ja Markus Majaluoma, olivat kovia bluesdiggareita. Pääsin mukaan soittamaan rumpuja, kun he jammailivat saunakamarissa.”
Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja vilttitossu -sarjaa sekä muita lastenkirjoja kuvittaneen Markus-enon esimerkki herätti Rätössä oivalluksen siitä, että maailmassa voi elää monin eri tavoin. Ensimmäiset bändinsä hän perusti ystäviensä kanssa ala-asteikäisenä.
Myös Pori on vaikuttanut ratkaisevasti Rätön taiteilijuuden muotoutumiseen.
”Pori on taiteen tekemisen kannalta juuri sopivan kokoinen kaupunki”, hän sanoo. ”Se ei ole liian iso, mikä tarkoittaa, että ihmiset eivät katoa omille teilleen. Eikä se ole liian pieni, mikä tarkoittaa, että tekijöitä löytyy. Sakki vaihtoi jo nuoruudessani epämustasukkaisesti leiriä, ja monilla soittajilla oli samanaikaisesti useita bändejä. Tämä oli rikkaus, joka antoi kaikille äänille mahdollisuuden päästä kuuluviin.”
Porin taidemuseon Piste-näyttely on saanut nimensä Circlen varhaiselta kappaleelta. Se kuvastaa porilaisten taiteentekijöiden avarakatseista ja moniaalle kurottavaa asennetta.
Museon näyttelysalin keskellä on yhtyeen jäsenten itse peltilevyistä ja kehikosta rakentama säännöllinen pentakis-dodekaedri eli geometrinen kappale, jonka muodostaa 60 kolmiota. Sen ympärille on asetettu seitsemän suurta kaiutinta – yksi jokaista bändin jäsentä varten. Kaiuttimet toistavat Circlen näyttelyä varten säveltämää ja soittamaa musiikkia, jonka ilmaisuasteikko ulottuu yhtyeelle ominaisesta kraut rock -toisteisuudesta matalien bassotaajuuksien hallitsemaan drone-ambientiin.
Tilaa jakavan seinän takana on työpiste, jossa näyttelyn vierailijat voivat piirtää kynien ja viivainten avulla oman geometrisen kuvionsa – tai jotain aivan muuta.
Piste sai alkunsa noin vuosi sitten, kun Porin taidemuseo lähestyi Circlen jäseniä ja kysyi, olisiko heitä kiinnostanut rakentaa museoon näyttely. Se tuntui Circlen jäsenistä luontevalta, sillä he ovat kaikki kuvataiteellisesti suuntautuneita.
”Puusepäksi vanhoilla päivillään opiskellut kitaristi Janne Westerlund otti kopin suunnittelusta”, Rättö kertoo. ”Kitaristi Julius Jääskeläinen, joka on arkkitehti, varmisti laskelmat. Kasasimme teoksen koko bändin voimin painamalla työmaakypärät päässä pitkää päivää yhdeksästä kuuteen, lukuun ottamatta rumpali Tomi Leppästä, joka vastasi visuaalisesta taittotyöstä.”
Rättö tekee kuvataidetta kausittaisesti. Kun hän alkaa piirtää, hän tekee töitä määrätietoisesti ja niin paljon, että saa kasaan näyttelyn.
”Minulla oli vuonna 2022 näyttely Porin taidemuseon Poriginal Galleriassa. Päätin, että teen näyttelyyn 45–50 työtä, joiden parissa sitten työskentelin päivittäin. Sama pätee kirjoittamiseeni. Jos alan kirjoittaa, kirjoitan kirjan alusta loppuun.”
Rättö pitää piirtämistä itselleen luonteenomaisimpana kuvataiteellisena ilmaisukeinona.
”Käytän tussia ja siveltimen hiuskärkeä kuten Tove Jansson. Piirrän usein pikkutarkkaa ja puolikokeellista viivaa. Lisäksi olen käyttänyt liituja ja akvarelleja. Öljyväreillä on vaikea maalata kerrostalokämpässä, koska ne haisevat helvetillisesti.”
Suden hetkellä
Kaunokirjallista luovuuttaan Rättö on toteuttanut bändeille kirjoittamiensa sanoitusten ohella romaanituotannossaan. Teos-kustantamo on julkaissut häneltä neljä kirjaa: Tihkuluodon kuiskaajat (2009), Mysterius Viisikulma-avain (2013), Se jokin – ”kuule härkäpapusi rapisevan” (2018) ja Totuus (2021). Rätön viides romaani Muistoja visiotehtaan kellarissa julkaistaan lähiaikoina, ja hän on jo aloittanut kirjoittamaan kuudetta romaaniaan Kansalaisia ikuisen yön kaupungissa. Kaunokirjallista ilmaisua luonnehtivat samat piirteet kuin hänen taidettaan ylipäänsä: populaari törmää hämärään, ja vakavimmillaankin tekstissä on aina humoristinen vire.
Rätön viimeisimmässä romaanissa Totuus haavoittunut ritari hakeutuu syrjäiseen linnaan vanhan emännän hoidettavaksi. Tilittäessään emännälle elämäänsä ja julistaessaan tälle korkeita arvojaan ritari tuijottaa auttajansa sijaan omantuntonsa peiliä, joka provosoi esiin piilotettuja ja torjuttuja mielensisältöjä. Lopulta valheet karisevat, eikä ritari voi enää paeta totuutta.
”Kaikki, mitä ritari on kertonut elämästään, paljastuu sepitteeksi”, Rättö sanoo. ”Hän käy yön aikana läpi elämänsä helvetin ja kohtaa suden hetken. Hän tiedostaa olevansa täysi paska ja elävänsä valheessa. Olennainen kysymys on se, mitä tapahtuu, kun hän jatkaa matkaansa. Usein nimittäin unohdamme kohtaamamme totuudet ja tekemämme lupaukset ja jatkamme kekkereitä samaan tapaan kuin ennenkin.”
Se jokin – ”kuule härkäpapusi rapisevan” -romaanissa hierarkkisen puutarhalaitoksen salaiseen rituaaliin eksyneet päähenkilöt pakenevat takaa-ajajiaan maan uumeniin. Luolan syvyyksissä karkulaiset ajautuvat niin fyysiseen kuin henkiseenkin umpikujaan ja tunnustavat toisilleen pimeät salaisuutensa. Tunnustus tuntuukin toimivan Rätön kaunokirjallisuudessa eräänlaisena katarttisena välineenä. Suomansa armon ja vapautuksen vuoksi se tuo mieleen kristillisen synninpäästön ajatuksen.
”Ihmisen psyyke ja fysiikka hikoavat ulos sisään padottuja tunteita”, Rättö sanoo. ”Kun ihminen on nieleskellyt tarpeeksi, palomuurit sortuvat ja kaikki rysähtää kerralla ulos. Silloin tuherretaan itkua ja hoetaan, että ei jumalauta, tästä ei enää toivuta! Mutta kun itkee tarpeeksi, niin kas kummaa, aurinko alkaa taas nousta.”
”Ihmisen psyyke ja fysiikka hikoavat ulos sisään padottuja tunteita.”
Rättö on käsitellyt taiteen terapeuttista ulottuvuutta myös porilaisen Moderni kanuuna -työryhmän toteuttamassa Kansalaisia ikuisen yön kaupungissa -näytelmässä, jonka hän on käsikirjoittanut ja ohjannut. Sisäisestä ja ulkoisesta pimeydestä kertova näytelmä sijoittuu kaupunkiin, jossa ei ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sähköä.
Rättö käsittelee taiteessaan ihanteita ja niiden pettämistä niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Monet hänen henkilöhahmoistaan haluavat olla rohkeita, vahvoja ja yleviä, mutta samalla he ovat pyrkimyksissään epätäydellisiä, hapuilevia ja joskus vilpillisiäkin.
Antisankarit kiehtovat Rättöä.
”Vahvojen, kauniiden ja voitokkaiden sankarihahmojen rakentaminen tuntuisi valheelliselta ja vieraalta. Luulen, että ajattelen henkilöhahmoja luodessani omaa naurettavuuttani, pienuuttani ja olemattomuuttani. Rikkinäisyydestä kirjoittaminen on ainakin itselleni kiinnostavampaa kuin täydellisyyden kuvaaminen.”
Pää edellä pallomereen
Rätön taiteellinen ilmaisu – oli sitten kyse musiikista, näytelmistä, elokuvista, kaunokirjallisuudesta tai kuvataiteesta – on intensiivistä. Hän työntää sen kokijaa usein suoraan kohti kärsimyksen ydintä.
”Rauhallinen ilmaisu on minulle vierasta”, hän toteaa. ”En osaa olla normaalisti aloillani. Kun teen taidetta, teen sitä täysillä ja hakkaan päätäni seinään. Keikoilla minulla on perkele hiki päällä ensimmäisestä biisistä alkaen. Silmät sumenevat ja taju lähtee. Taiteeni syntyy jännitteestä.”
Sekä yhtyeet, joissa Rättö on mukana, että hänen oma taiteensa luovat vahvasti ritualistisia ja transsinomaisia kokemuksia. Rättö vertaa taidekokemusta yhtäältä uskonnolliseen kokemukseen, joka sytyttää ihmisen sielun liekkiin, ja toisaalta urheiluun, jossa on kyse keskittymisestä.
”Kun jalkapalloilija astuu kentälle, hän ei mieti, mitä tapahtuu, jos mokaa. Hän keskittyy peliin sata lasissa. Ajattelulla on oma arvonsa, mutta jatkuva yliälyllistäminen on huono lähtökohta kommunikaatiolle. On paljon hauskempaa hypätä pallomereen pää edellä ja katsoa, miten käy.”
Omaleimaisetkin ideat syntyvät dialogissa. Taiteessa ja keskustelemisessa ei ole Rätön mukaan kyse siitä, että kuulija pitäisi pyrkiä vakuuttamaan jostain etukäteen valmistellusta argumentista.
”Kun menen baariin ja otan ystäväni kanssa pilsnerit, alan mouhuta, minkä jälkeen hän mouhuaa minulle takaisin, ja sitten mouhuan vielä kovemmin vastaan. Ja kun seuraavana päivänä kaiken mouhuamisen jälkeen alan miettiä, mitä oikeastaan tapahtui, tajuan, että ystäväni esitti oikeastaan helvetin hyvän puheenvuoron, joka käänsi ajatteluni kokonaan uusille raiteille.”
Tällainen ravisteleva ja ravitseva dialogi edellyttää Rätön mukaan ennen kaikkea kykyä heittäytyä. Hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että on saanut tehdä taidetta ihmisten kanssa, jotka eivät pelkää häpäistä itseään.
”Emme tehneet Circlessä tietoista päätöstä siitä, että vedämme sukkahousut jalkaan ja niittiä ylle ja kaadamme vissyä päähän. Esiintymisemme ovat spontaanisti muotoutuneet sellaisiksi kuin ne ovat. Olemme yksinkertaisesti luottaneet siihen, että tekemisissämme on joku pointti. Kaikkein hienointa on luoda hurmoksellisia ja häpeämättömiä ryhmäkokemuksia ja jakaa niitä lavalla muille.”
Rätön taide avaa outouttavan linssinsä lävitse näkymiä todellisuuden tuntemattomiin ulottuvuuksiin. Hänen luomansa kuvitteelliset maailmat, rikkinäiset henkilöhahmot ja yllättäviä käänteitä sisältävät juonet muuttavat tutun vieraaksi ja vieraan tutuksi.
”Raaputan jatkuvasti seinän takaa esiin omaa sisäistä pikku satuani”, Rättö sanoo. ”Rakastan tarinoita. Kaipaan muutakin kuin vain sitä, että kukka on kukka ja ihminen ihminen. Satujen kertominen on minulle ominainen tapa olla olemassa.”
Rättö ei innostu pelkästä realistisesta kerronnasta tai teoreettisesta pohdinnasta.
“Niissä ei ole tarvitsemaani ruutia ja sytytyslankaa. Kaipaan inspiroituakseni pelilautaa, jonkinlaista kokeellista mielenmaisemaa tai mielikuvitusta kutkuttavaa ympäristöä, joka tukee sisällöllistä pyrkimystäni kertoa asioita. Tämä yhdistelmä on minulle nitroglyseriiniä, ja se sytyttää luovuuteni liekkiin.”
Rättö käsittelee taiteessaan usein ihmiskunnan suuria kysymyksiä – totuutta, moraalia, vallankäyttöä ja eriarvoisuutta – mutta aina pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa.
”En osaa kirjoittaa liian vakavasti”, hän sanoo. ”Ihmettelen välillä, miksi suuria ja ajankohtaisia aiheita pitää aina käsitellä kärsimyksessä rypien. Leikkisämpi ilmaisu voi itse asiassa antaa maailmasta realistisemman kuvan kuin tappovakava käsittely.”
Huumori voi olla myös kokeellista.
”Esimerkiksi Rättö ja Lehtisalon Valonnopeus-biisissä keräsimme yhteen kaikki rock-kliseet – hei hei come on, hei hei shalalalallala – ja lopputulos oli aika avantgardistinen.”
,
Tekemisen ja tekemättömyyden puolesta
Rättö voi Koneen säätiöltä saamansa apurahan turvin keskittyä seuraavat vuodet taiteen tekemiseen ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta. Neljän vuoden työskentelyyn myönnetty 129 600 euroa kuulostaa suurelta summalta. Käytännössä apuraha tarkoittaa kuitenkin sitä, että taiteilija saa muutaman vuoden ajan keskituloisen suomalaisen kuukausipalkan, itse asiassa alle sen.
Vaikka Rätön ei tarvitse hetkeen miettiä toimeentuloaan, taiteilijoiden taloudellinen asema ja kulttuuriin tehdyt leikkaukset vaivaavat häntä.
”Yhteiskuntamme on rakennettu niin, että ihminen ei voi elää laillisesti ilman rahaa. On pakko maksaa vuokra, lämmitys, ruokakaupan kulut, eläkevakuutukset, sosiaalimaksut ja muut. Kun keskellä kylmintä talvea miettii päivästä toiseen, kuinka selviän seuraavan kuukauden, stressi on järjetön.”
Taiteesta ja elämästä loputtomasti puhetta assosioivan Rätön energia ja into ovat tarttuvaa sorttia. Miehen rakkaus luovaa työtä kohtaan on ilmeistä mutta herättää samalla kysymyksen siitä, mitä hän tekee välttyäkseen loppuunpalamiselta.
”Vastaus on se, että olen pohjimmiltani laiska ihminen”, Rättö tunnustaa. ”Luojan kiitos en ole työnarkomaani, sillä silloin minun kävisi huonosti. Laiskuus on pelastukseni.”
Rättö kertoo joskus yksinkertaisesti olevansa tekemättä yhtään mitään, eikä hän pode siitä huonoa omaatuntoa.
”Parin päivän päästä minussa herää tunne, että ei saatana, nyt on pakko ryhtyä toimeen. Ja sitten minulla onkin taas täysi fokus päällä. En keittele kahvia tai soittele vaan tykitän, kunnes voimat ja ajatukset ovat ehtyneet ja voin todeta, että päivä oli sitten siinä.”
