Alussa oli ruumis

Sotilas Muertta (Sofia­ Smeds) pukee päälleen haarniskan ja ryhtyy lahtaamaan ruusumiekallaan näyttämöllä haahuilevaa väkeä. Samalla kun yhden uhrin halkeavasta rinta­kehästä purskahtaa esiin punaisia ruusuja, korskuvan sotaratsun (­Auvo ­Vihro) korissa ruusut ovat mustia.

Taisteluparin pitäessä taukoa Muerttaa puhuttelee näyttämön reunalla tikkailla istuva käki (Joanna Haartti). Se kukkuu heidän ”kuskanneen kuolemaa peukalokyytiläisenä” niin kauan, etteivät he enää voi päästä siitä eroon. Hetken tilaansa tutkail­tuaan sotilas ja hevonen päätyvät vetäytymään ilta­nuotioille yhdessä Kuolemaksi muuttuneen ­käen kanssa.

Tämä on kohtaus Esa Kirkkopellon ohjaamasta Ruusuruoskasta. Esitys perustuu Alpo Jaakolan surrealistiseen sarjakuvakirjaan (1967) ja Mika Rätön sen pohjalta tekemään tekstiin.

”Jo nimi kuvastaa yhtaikaa mielihyvää ja ruumiillista tuskaa. Jokainen irrallinen kuva on kuin terälehti. ­Yhdessä ne saartavat ihmiselle vaikeasti tavoitettavissa olevaa keskusta, joka on kokemus omasta ruumista”, avaa ohjaaja teosten yhteisiä lähtökohtia.

Lavastus on kuin keskiaikainen linnanpiha, jonka muureissa kasvaa murattia. Ajan ja paikan etäännytystä korostaa Eero Palviaisen barokkiluutuilla loihtima musiikki. Tunnelmassa on jotain samaa ihmiselon eksisten­tiaaliseen tuskaan kohdistuvaa ilkikurista lohdullisuutta kuin Pier Paolo Pasolinin elokuvissa.

Kirkkopelto myöntää, että esitykseen on kätketty synnin ja armon teemoja.

Nauti yläbanneri

”Vaikka omalla kontolla ei olisi hirveyksiä, syyllisyyttä kertyy iän myötä kaikkien kuormaan vääjäämättä. Ei ole huono ajatus nähdä syntiä ulkoistettuna säkkinä, jota voi keventää jakamalla sen sisältöä muiden kanssa.”

Ruusuruoska on luontevaa jatkoa Kirkkopellon vuodesta 2004 Toisissa tiloissa -esitystaideryhmän kanssa työstämille ei-inhimillisen esittämisen kokeiluille. Esimerkiksi Susi­safarissa (2014) osallistujat samastuivat kaupungissa vaeltaviin susiin. ­Avalokiteshvara Superclustersin (2017) harjoitteiden tavoitteena taas oli tuottaa jaettua myötätunnon kokemusta maailmankaikkeuden kaikkia elollisia ja ei-elollisia osia kohtaan.

Kirkkopellon estetiikan juuria voi hakea kauempaakin – ei vähiten teatterikorkeakoulun aikoina perustettusta Jumalan teatterista ja yhdessä Atro Kahiluodon kanssa toteutetusta ­Elvytyksestä. Edellinen oli Antonin Artaudista ja Georges Bataillen kaltaisista kehofilosofeista innoittunut avantgarderyhmä, jälkimmäinen taas yleisön ja esittäjien rajan häivyttämistä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä tutkineiden harjoitteiden kokoelma.

Urakaareen kuuluu myös perinteisempää draamateatteria. Ylioppilas­teatterissa 1992 ensi-iltaan tulleet Pontikkatehdas ja Mahnovitsina kuvasivat Kronstadtin kapinaa ja Ukrainan talonpoikaista kansannousua. Näiden bolsevismia vastustaneiden anarkististen liikkeiden käsittely resonoi vahvasti Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä ilmapiirissä.

Poliittisen liikehdinnän toisenlaisia mahdollisuuksia taas pöyhi yhden näyttelijän ja tanssiryhmän esittämä Yrjö Kallisen valaistuminen (1995).

”Kyllähän niistä jutuista vanhat vasurit saattoivat saada balsamia haavoihin, mutta itseäni kiinnosti erityisesti yhteisöllisyyden tutkiminen sekä aiheena että yhteisten fyysisten harjoitteiden kautta tapahtuvana työprosessina”, muistelee teatterintekijä.

Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmänä toteutetun Kostamus-sinfonian (1996) jälkeen Kirkkopelto jätti teatterin vuosiksi keskittyen Strasbourgin yliopistossa vuonna 2003 hyväksytyn väitöskirjansa tekemiseen.

”Koin, että näissä esityksissä avaamani yhteiskunnallisen pohdinnan suoni ehtyi. Sen jälkeen olen pystynyt lähestymään alkuperäisiä ruumiin näyttämöllistämiseen ja kollektiiviseen työskentelyyn liittyviä teemojani tutkimuksen, kokeilevamman ­esitystaiteen ja pedagogisen työn kautta.”

Tähän liittyvät sekä Ruusuruoska että marraskuussa Baltic Circlessä nähtävä poikkitaiteellisen työryhmän Studies in Non-Human Acting.

Vaikka Kirkkopellolla on paljon poliittisia näkemyksiä, hän vierastaa taiteessaan avointa poliittisuutta.

”On totta, etten ole esityksissäni vuosiin käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita tai ongelmia. Pidän kiinni taiteellisen kokemuksen erityslaadusta. Se avaa uusia yhteiskunnallisen yhdessäolon näkökulmia sellaisenaan.”

Samalla hän muistuttaa virheistä, joita on tehty aikaisemmin kun teatterin yhteisöllisyyttä on valjastettu poliittisen manipulaation välineeksi.

”Teatteri ei minusta niinkään kuvaa teatterisalin ulkopuolella olevaa maailmaa, vaan se on pikemminkin keino kohdata yhdessä maailmattomuus ilman kaikkia yhteiskuntaan sisäänrakennettuja valtarakenteita”.

Siksi on nurinkurista ajatella, että yhteiskunta pitäisi ujuttaa taiteeseen. Sen sijaan teatterin mahdollistamia tuoreita ajatuksia todellisuuden yhteisöllisestä kohtaamisesta kannattaisi soveltaa yhteiskunnan puolella.

”Se politiikka, mikä minua puhuttelee, on siinä mielessä anarkistista, että se tapahtuu suoraan ihmisten välillä ja paikallisella tasolla. Juuri tällaiseen teatteri on erityisen sopiva muoto.”

Alpo Jaakola, Esa Kirkkopelto, Mika Rättö & työryhmä: Ruusuruoska

Teatteri Takomossa 30.11. asti ja Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 6.2.–16.5.2020

Posthuman Theatre: Studies in Non-Human Acting Baltic Circle -festivaaleilla 15 & 16.11.

Kommentoi Facebookissa

Seitankunkku
Tuomas Rantanen