Syyskuinen ilma Helsingin Hakaniemessä on niin kostea, että Hildá Länsmanin itse tekemän kehärummun poronnahkainen kalvo löystyy ja vire latistuu studiossa. Siksi rumpua pitää ottojen välissä puhaltaa hiustenkuivaajalla. 

Vuonna 1993 syntynyt saamelainen muusikko ja joikaaja on saapunut Norjan Kautokeinosta säveltämään ja äänittämään seuraavaa levyä äänisuunnittelija ja muusikko Tuomas Norvion kanssa. Kaksikolta on tammikuussa 2025 ilmestynyt ensimmäinen yhteinen albumi Dajan, joka yhdistää perinteistä saamelaista joikua, runoutta ja räppiä konemusiikkiin ja monenlaisiin äänimaisemiin. 

Yhteistyö alkoi vuonna 2017, kun kansainvälisen Baltic Circle -nykyteatterifestivaalin taiteellinen johtaja Hanna Parry ja teatteriohjaaja Pauliina Feodoroff pohtivat, ketkä ”kaksi crazya muusikkoa” voisi usuttaa pitämään yhteisen konsertin. ”Sain puhelun Pauliinalta, että haluatko tehdä keikan? Tuomas on tyyppi, joka soittaa mitä vaan. Se voi tehdä musiikkia vaikka paperista tai seinistä”, Länsman muistelee Pauliinan kertoneen. 

Norvion tausta on elektronisessa musiikissa, ja hän on pitkällä urallaan tehnyt musiikkia ja äänisuunnittelua installaatioihin ja esittävän taiteen teoksiin muun muassa Tero Saarinen Companylle ja työskennellyt lukuisten suomalaisten muusikoiden, kuten Tapani Rinteen ja Kimmo Pohjosen kanssa.

Kokeneet muusikot harjoittelivat yhdessä vain parisen kertaa ennen esiintymistä. ”Päätettiin, että meillä on yksi tietty elementti, mistä aloitetaan, siitä se saattoi lähteä ihan mihin vaan. Niin me vedettiin improvisoitu tunnin mittainen konsertti.”

Teatterifestivaaleilla alkaneesta yhteistyöstä on nyt syntynyt albumillinen musiikkia, jonka myötä Länsman ja Norvio ovat käyneet keikoilla Suomessa ja Norjassa, erityisesti Saamenmalla. He ovat esiintyneet myös Lontoossa, Saksan Braunschweigissä ja Slovakian Trenčínissä.

Vastarintaa sekin, ylväs lakki. 

Pohjoissaamen kielen sana dajan tarkoittaa ”minä sanon”. Levyn kannessa komeilee sarvilakki. Se on saamelaisnaisten 1700- ja 1800-luvuilla käyttämä perinteinen päähine, jonka käyttö lakkasi samoihin aikoihin, kun lestadiolaisuus levisi Saamenmaalle. Papit leimasivat korean lakin pirunsarveksi ja kielsivät sen käytön. 

Sarvilakin sijaan naiset alkoivat käyttää Saamen lakkia, joka on päänmyötäinen myssy, siveille kristityille sopiva. Länsman tosin kertoo virnistäen, että ”ajan mittaan se alkoi kasvaa korkeutta”. 

Vastarintaa sekin, ylväs lakki.  

Luonto ihmisäänessä

Utsjoella syntynyt Länsman tulee pohjoissaamenkielisestä ”poronhoito- ja musiikkiperheestä”, joikaajien suvusta. Joikaamisen taidon hän oppi äidiltään Ulla Pirttijärveltä, joka aloitti uransa 1980-luvulla Angelin tytöissä. Se oli tunnetuimpia joikuperinnettä suurelle yleisölle esitelleitä kokoonpanoja niin Suomessa kuin ulkomaillakin sitten Nils-Aslak Valkeapään ja tuttu näky Suomen televisiossa 1990-luvun alussa.

Länsmanin äiti oli siis jo valmiiksi kuuluisa muusikko, mikä vaikutti tyttären uravalintaan – lähinnä ehkäisevästi. ”14-vuotiaana, kun Gloria oli tullut haastattelemaan äitiä, multa oli kysytty, mikä musta tulee isona. Olin sanonut, että ei ainakaan muusikkoa.”

Mutta Utsjoen yläasteen musiikin- ja käsityönopettaja, Niilo Rasmus, kannusti neljää tytärtään, ja siinä sivussa muitakin, bänditouhuihin. ”Soitettiin sekä saamelaisista musiikkia että englanninkielistä poppia, kaikkea mitä haluttiin. Ja päästiin myös tekemään omia biisejä. Se oli tosi iso lahja ja varmaan se syy, minkä takia päädyin musiikkialalle.”

Bändin pojat halusivat usein soittaa Paramorea ja Red Hot Chili Peppersiä. Länsman kuunteli omintakeista islantilaista laulajaa, Björkiä. 

Jo lapsena Länsman mieltyi monipuoliseen äänen ja ilmaisun maailmaan. ”Tykkäsin kuunnella Sainho Namtšylakia, tuvalaista laulajaa, joka tekee kurkkulaulua ja kaikennäköisiä erikoisia ääniä. Se kosketti mua jo silloin kuusivuotiaana. Näin hänen esiintyvän, kun olin seitsemänvuotias.”

Keskiaasialaisen Namtšylakin musiikissa ihmisääni muuntuu virtaavaksi vedeksi, metsän pedon mörinäksi ja lintujen liverrykseksi. ”Jo pienestä asti oon halunnut, että luonnon elementit kuuluvat äänenkäytössä niin, että ne kuvastavat sitä ympäristöä. Luonto on meille niin tärkeä, elinehto meidän kulttuurille. Ja kieli tulee kulttuurista, ja niin edelleen.” 

Saamelaisissa yhteisöissä vuodenkierron ja luonnon sykli määrittää elämää vahvasti. Alkuperäiskansan ajatusmaailmassa kaikella elollisella on sielu, eikä ihminen ole erillinen osa luontoa – ei varsinkaan mikään luomakunnan kruunu. 

Joiku ei ala eikä lopu, vaan elpyy

Syntiseksi leimattua sarvilakkia on viime vuosikymmeninä otettu saamelaisyhteisöissä takaisin käyttöön. Länsman käyttää sitä säännöllisesti esiintymisissä gáktin eli saamenpuvun kanssa. 

Käsitöiden tekeminen on olennainen osa saamelaista kulttuuriperintöä ja elämäntapaa. Länsmankin on tehnyt monet näyttävistä esiintymisasuistaan itse ja esimerkiksi suunnitellut koruja. Luova tekeminen on kokonaisvaltaista. ”Tykkään yhdistellä käsitöitä, kuvataidetta ja musiikkia.”

Suurimman osan Länsmanin gákteista on kyllä tehnyt äiti. ”Äiti on aika ahkera tekemään. Ja joskus oon mennyt tekemään oman gáktin mummolaan, mummon neuvottavaksi.”

Myös rumpu syntyi omin käsin, äidin rakentamasta kehikosta ja silloin vastikään edesmenneen isän pakastimeen säilömästä poronnahasta. 

Kehärummun soittaminen ja joikaaminen olivat nekin pappien mielestä pakanallisia, ankarasti kiellettyjä riittejä. Ne rummut, joita ei poltettu tai muutoin hävitetty, vietiin museoihin pitkin Eurooppaa, missä niitä on vieläkin. Moni vanhempi ihminen kokee joikaamisen edelleen syntiseksi. 

Nyt joikuperinnettäkin elvytetään. Se on erityisesti Suomessa hiipunut. ”En tiedä Suomen puolelta niin montaa joikaajaa. Norjan puolella ihmiset tietää joikuja ja joikaa mukana konserteissa. Suomessa yhteys joikuun ei näy yhtä selkeästi.” 

Pohjoissaamelaisilla, kolttasaamelaisilla ja inarinsaamelaisilla on kullakin omat joikuperinteensä. Joiut myös heijastelevat sitä maisemaa, missä ne ovat syntyneet, Länsman kertoo. ”Tenonjokivarren joiut on enemmän sellaisia, jotka menee virran mukana, vähän lempeämmin. Lännemmässä ja Kautokeinossa on enemmän aksentteja ja mutkikkaampaa. Sitten merisaamelaiset – sen kuulee, että merellä ollaan.”

Joiku on yhteys siihen alueeseen, luontoon, sukuihin ja ihmisiin.

Joiku on kierto, jota voidaan varioida, eikä ole olennaista, missä joiku alkaa ja missä se loppuu. Joiku on. ”Periaatteessa joiun pystyy aloittamaan vaikka mistä ja lopettamaan vaikka missä kohtaa sitä kiertoa. Tietenkin yleensä ihmiset alkaa suunnilleen samasta paikasta. Filosofisesti ajateltuna siellä jossain se kierto jatkaa, ja sitten vaan hyppäät sinne mukaan siihen joiun maailmaan.”

Joiku on siis paljon enemmän kuin vokaaleilla ryyditettyä a capella -laulua. Ihmisiä, eläimiä, asioita tai vaikka paikkoja voi joikata. ”Joiku on kuin toinen nimi tai kuvastin sille asialle, mitä joikaat. Se ei ole sitä, että nyt kerrotaan tästä asiasta, vaan se on se asia”, Länsman kuvaa. ”Se on vähän erilainen tapa ajatella. Se on yhteys siihen alueeseen, luontoon, sukuihin ja ihmisiin.”

Kaikkien oma saamelaisten perinnemusiikki

Koska osa joiuista voi olla vahvasti sidoksissa tiettyyn alueeseen tai sukuun, Hildá Länsman pitää hyvänä tarkistaa, että joikuja voi varmasti esittää. ”Siis kysyy lupaa siltä ihmiseltä tai suvun tai alueen edustajalta, että onko tämä okei.”

Tästä voi myös päätellä, että täysin ulkopuolisten ei pidä kajota alkuperäiskansan perinteisiin. Länsman sanoo, että pienen kulttuurin perinteiden esittäjällä on iso vastuu. ”Näillä alueilla ollaan vähän herkässä tilassa. Yhteisössä on paljon kielen ja kulttuurin menettäneitä, ja me halutaan ottaa ne takaisin ja hoitaa sitä traumaa. Sen takia on tärkeää, että saamelaisilla on turvallinen paikka, missä lähteä elvyttämään ja työstämään sitä puolta meistä.”

Etenkin taloudellisen hyödyn tai huomion tavoittelu muiden kulttuurisella omaisuudella on kirjaesimerkki kulttuurisesta omimisesta.

Joiut voivat olla todella henkilökohtaisia ja myös tapa muistella jo eteenpäin siirtyneitä. Dajan-levyllä on variaatio eräästä tunnetusta perinteisestä joiusta, joka on Länsmanin isoisoisoisän Čálkko Niillaksen oma joiku. ”Melodiakulku voi kuvastaa sitä, millainen ihmisen elekieli tai luonne on ollut. Perinteisten joikujen kautta saa käsitystä omista esivanhemmista.” 

Länsmanin ja Norvion versio yhdistää 1800-luvulla syntyneen esi-isän joiun energiseen toisen vuosituhannen elektroniseen tanssimusiikkiin. Musiikki yhdistää. ”Jälkipolvia Čálkko Niillaksella on paljon. Sitä on kiva Saamenmaallakin esittää, omalle klaanille.”

Mutta perinteisten joikujen esittäminen on hieman mutkikas juttu, kertoo Länsman. Niiden katsotaan perinnemusiikkina kuuluvan teknisesti kaikkien suomalaisten yhteiseen kansanperinteeseen, jolloin niiden esittämisestä kertyvä rahakin on kaikkien yhteistä. ”Teosto ottaa tuotosta noin 50 prosenttia. Raha menee kokonaiseen pottiin eikä käänny takaisin meille saamelaisille tekijöille ja Saamenmaalle. Tietenkin haluan esittää perinteisiä joikuja, mutta samaan aikaan mietin, että ehkä mä vähän odottelen.”

Länsman toivoo, että perinteisten saamelaisten joikujen omistusoikeus siirtyisi saamelaisille, jolloin tuotot voisi kanavoida takaisin joikaajille. 

Asia saattaisi edetä, mikäli Suomi saattaisi voimaan vuonna 1989 allekirjoittamansa YK:n Kansainvälisen työjärjestön ILO 169 -sopimuksen. Se vahvistaisi alkuperäiskansojen oikeuksia omaan kieleen, kulttuuriin ja elinympäristöön. Valtioista, joiden alueella Euroopan ainoa alkuperäiskansa saamelaiset asuvat, ainoastaan Norja on ratifioinut sopimuksen jo vuonna 1990. Ruotsi, Suomi ja Venäjä vetkuttelevat. 

Vastikään läpi meni kauan leivottu ja kiistelty saamelaiskäräjälaki, joka vahvistaa saamelaisten mahdollisuuksia päättää omista asioistaan. Mutta sitä mukaa kun saamelaisten asema ottaa askelia eteenpäin, valtion tason syrjintä muuttaa muotoaan. Esimerkiksi monet maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyvät kysymykset ovat kiistanalaisia. ”Ja on aina eri syy, minkä takia saamelaisten oikeuksia estetään, haastetaan tai rajoitetaan”, Länsman toteaa.

Tie toisten luo

Länsman muutti vuonna 2016 Utsjoelta Helsinkiin opiskelemaan Sibelius-Akatemian globaalin musiikin ohjelmassa. Siellä hän pääsi tutustumaan eri musiikkiperinteisiin ja selvittämään, millainen artisti haluaa olla. ”Olen saanut ja oppinut tosi paljon mun äidiltä. Mutta oli hyvä tulla tänne etsimään omaa ääntä ja ilmaisua. Sain vähän enemmän tilaa pohtia, mikä se mun juttu on.”

Musiikin kautta oon voinut kohdata ihmisiä.

Musiikki on aina ollut Hildá Länsmanin tie toisten ihmisten luo. ”Olin lapsena tosi ujo. Musiikin kautta oon voinut kohdata ihmisiä ja saada kavereita. Voin kohdata muiden muusikoiden kanssa, ja myös yleisön kanssa.”

Globaalin musiikin ohjelmassa Länsman opetteli tuvalaista kurkkulaulua. Opettajan mukaan joikutausta selkeästi auttoi laulutekniikan omaksumisessa. Kurkkulaulu on kehollisesti kokonaisvaltaista, aivan kuin joikaaminen. ”Klassisessa laulussa ollaan tosi ylhäällä kehossa. Joikatessa elekieli on myös täällä lantiossa, ja se tulee eri tavalla kehosta. Siinä on intuitiota ja luonnonmukaisuutta. Klassinen puoli on järjellistä ja organisoitua”, Länsman pohtii.

Länsmanin mielestä globaalin musiikin linja oli hänelle juuri oikea paikka. ”Joitain muiden maailman seutujen musiikkeja oli helpompi lähestyä kuin vaikka suomalaista folkmusiikkia. Kyllähän Suomessa on folk-puolella karjalaista ja inkeriläistä tyyliä, jotka on myös samaistuttavia. Länsi-Afrikan malilainen musiikki on helpompaa lähestyä. Siinä poljennossa ja vapaudessa on jotain.”

Parikymppisenä Länsman teki musiikkia, pääsi kansainvälisille soittolistoille, keikoille ja palkinnoille monenlaisissa kokoonpanoissa: Vildássa harmonikkataiteilija Viivi-Maria Saarenkylän kanssa, nelihenkisessä progressiivista rockia soittavassa Gájanasissa ja Soljussa äitinsä Ulla Pirttijärven kanssa. Duo osallistui Uuden musiikin kilpailuun vuonna 2015. 

Lopulta pandemia vei Länsmanin takaisin kotiseuduille. ”Oli hirveä veto takaisin pohjoiseen.” 

Lempeyttä ja kurjuusbingoa

Nyt Länsman katsoo rikasta bändiaikaa jonkinlaisena etsikkoaikana. ”Vieläkin rakastan haastaa itseäni ja kokeilla monenlaista, mutta nyt mun sisäinen matka tulee selkeämmin esille musiikillisessa tekemisessäni.”

Musiikin tekeminen Tuomas Norvion kanssa on oma uusi syklinsä. Kaksikolla alkaa olla kasassa uusi levyllinen musiikkia. Sen teemaksi on nousemassa esiäidit. ”Yhdessä kappaleessa laulan itselleni ja muille, että kyllä meillä on voimaa ja pystytään tähän, ja meidän esiäidit on mukana. Kyllä me saadaan nämä meidän joukot kasaan.”

Länsman haluaa viestiä omalla musiikillaan niin itselleen kuin muillekin. Hänestä on tärkeää olla lempeä itselleen, puhua itselleen kauniisti ja olla ylpeä itsestään. ”Sitä saattaa aika ilkeästi puhua itselleen, ja vähemmistöä edustavana saamelaisena on voinut periytyäkin sellaisia rasistisia käsityksiä itsestänsä.”

Vuosisatojen ajan ylläpidetyt nurjat asenteet ja mielikuvat saamelaisista läpäisevät yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Hildá Länsmanin äidinäiti oli vielä sitä sukupolvea, joka vietiin sotien jälkeen kauas kotoa koulujen asuntoloihin oppimaan suomalaisiksi. Saamelaislasten annettiin ymmärtää joko suoraan tai epäsuoraan, että nämä olivat huonompia kuin muut. Omaa äidinkieltä ei saanut puhua, ja kotiin pääsi vain lomilla. Järjestelyä kesti 1970-luvulle saakka. 

Oman kulttuurin tukahduttamisen ja assimilaation jäljet näkyvät ylipäätään saamelaisten kielten ja kulttuurin uhanalaisuudessa, mutta myös yhteisöjen ja yksilöiden tasolla. ”Monet näistä asuntola-ajan tyypeistä on alkoholisteja. Ja se perintö on sitten jäänyt mun äidin tai sitten mun sukupolven käsiteltäväksi.”

Saamelaisissa elokuvissa on vähän sellainen kurjuusbingo.

Myös itsemurhat ovat yhteisössä tilastollisesti yleisempiä kuin valtaväestössä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat tyypillisiä rakenteellista väkivaltaa kohdanneiden alkuperäiskansojen yhteisöissä ympäri maailman. Saamelaiset eivät ole poikkeus.

Ongelmia riittää perattavaksi, mutta traumojen purkamisen ja toisintamisen välillä on joskus vain hiuksenhieno ero. ”Saamelaisissa elokuvissa on vähän sellainen kurjuusbingo. Itsemurhat, porotalouden ongelmat ja traumat. Tietenkin meidän pitää päästä kertomaan meidän tarinoita, ja ehkä nää vaikeimmat tarinat pitää kertoa ensin. Mutta toivon, että niiden teemojen kanssa vähän chillattaisiin.”

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn yhteydessä on rahoitettu Uvjaa, joka tarjoaa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita saameksi ja suomeksi. Se on ollut yhteisölle äärimmäisen tärkeä palvelu, jonka rahoitus on turvattu vielä ainakin ensi vuodeksi. 

Isoäidin joiku

Kehon omien, välillä vahvojenkin viestien kautta Länsman on oppinut kuuntelemaan itseään tarkemmin ja tulemaan sinuiksi omien henkisten ja fyysisten rajojensa kanssa. Häpeäkin voi viedä pimeisiin paikkoihin, jos asioista ei puhu, hän toteaa. ”On ollut helppoa piiloutua oman artistipersoonan taakse, mutta se on ollut joinakin aikoina tosi yksinäistä. Nyt haluaisin taas suuntautua ulospäin.” 

Se koskee myös uraa. Länsman jatkaa joikuperinteen viemistä maailmalle myös soolokappaleissa.

Yhteisöltään, joka on Länsmanin tärkein kriitikko, hän on saanut vahvistusta tekemiselleen, vaikka on rohkeastikin uudistanut saamelaista musiikki- ja joikuperinnettä. ”On ollut tosi hienoa saada saamelaisyhteisöjen edustajilta semmoista positiivista palautetta, että muistutan vähän joikaaja-vainaa Inga Juusoa, joka oli aikansa Queen of Joik. Että jatkan sen perinnettä – se on minulle isoin kehu, mitä voi kuullakaan.”

Länsman kertoo, kuinka hänen nyt jo edesmennyt isänäitinsä oli vanhoilla päivillään toivonut, että Hildá tekisi tälle oman joiun. ”Hänen isällään on joiku, hänen siskollaan on joiku, mutta hänellä ei ollut. Sitten mä tein hänelle joiun, ja hän vähän ohjeisti mua lyriikoissa.” 

Vanhainkodissa Hildá joikasi isoäidille ensin tämän isän joiun, sitten tämän oman joiun. Isoäiti kuunteli hyväntuulisesti, mutta samalla hihitellen hyssytteli lapsenlastaan hiljaisemmaksi, ”kuin oltais nuoria tyttöjä vähän tekemässä jotain pahuutta”.

Isoäiti halusi ottaa huomioon vanhainkodin muut asukkaat. Joku saattoi yhä pitää joikaamista syntinä. 

Hildá teki joiun myös isälleen, mutta tämä ehti kuolla kuulematta sitä. Runoilija ja muusikko Niillas Holmberg joikasi sen isän hautajaisissa Utsjoen kirkossa. “Se saattoi olla ensimmäinen kerta, kun Venäjän vallan aikana Mantojärven rannalle rakennetussa kirkossa kaikui joiku.”

Nykyisin, aina kun haluaa muistella, Hildá Länsman joikaa isänsä.