Millä sanoilla sinä kuvaisit suomalaista peruskoulua tai millaisena haluaisit sen tulevaisuudessa nähdä? Kurin, kilpailun vai yhteistyön kouluna? Näillä kolmella eri tavalla professori Juha Suoranta kuvasi teoksessaan Kasvatus mediakulttuurissa. Mitä kasvattajien tulee tietää (Vastapaino, 2003) suomalaista koulutodellisuutta 2000-luvun alussa.
Kurin koulua luonnehtivat opettajajohtoisuus sekä selkeät säännöt ja tavat. Kilpailun koulussa puolestaan yksilöllisyys sekä yksilön menestys ja oppiminen ovat tärkeitä. Yhteistyön koulua leimaa yhteistoiminnallisyys ja yhteisöllisyys.
Koska koulutodellisuuksien välillä on varsin paljon ristiriitoja, niiden välillä käytiin tuolloin ja käydään edelleen kamppailua siitä, mikä on peruskoulun ydintä. Siinä missä tavoitteet ovat siirtyneet kurin koulusta kohti yhteistyön koulua, peruskoulu nojaa käytännössä edelleen paljon yksilön oppimiseen ja oppimisen tukemiseen.
Suomalaista koulua koskeva keskustelu on kiihtynyt aina 50–60 vuoden välein erityisen kuumaksi, kun paine koulun muutokselle on kasvanut. Näin oli 1850- ja 1860-lukujen taitteessa, 1910-luvulla ja 1960-ja 1970-luvuilla. Nyt koulun tulevaisuuden suunnasta käytävä keskustelu on jälleen kiihtynyt. Toiveet kurin koulun suuntaan ovat saaneet viime aikoina selvästi enemmän ääntä keskustelussa, ja sen vastavoimana yhteistyön koulua on haluttu vahvistaa muun muassa osana demokratian vahvistamista yhteiskunnassa.
Äänten vahvistuminen ei ole ihme, sillä peruskouluun suuntautuvia tärkeitä päätöksiä tullaan tekemään lähitulevaisuudessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Peruskoulun tulevaisuustyön neuvottelukunta rakentaa visiota tulevaisuuden peruskoulusta, johon liittyen valtioneuvosto ja eduskunta tulevat tekemään koulun suuntaan vaikuttavia poliittisia päätöksiä. Näiden pohjalta Opetushallitus tulee myöhemmin rakentamaan uuden perusopetuksen opetussuunnitelman, jota koulut lähtevät toteuttamaan.
Tulevaisuuden koulun ja koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta kyse on merkittävistä päätöksistä. On tärkeää, että koulun rakentamiseen liittyvän prosessin aikana mahdollisimman erilaiset näkemykset tulevat ilmi. Keskustelu on kuitenkin saanut entistä voimakkaampia populistisia sävyjä ja tämän myötä myös polarisoivia piirteitä. Viimeaikaiselle koulukeskustelulle on syyllisten etsimisten lisäksi leimallista nostalgisoiva ajattelu.
Vastakkainasettelun monet ulottuvuudet
Populismi ja polarisaatio ovat perinteisesti olleet ilmiöitä, joita kasvatus ja koulutus ovat pyrkineet nujertamaan korostamalla asioiden ja ilmiöiden moniulotteisuutta niiden yksinkertaistamisen ja kärjistämisen sijaan. Kyse on demokraattisen yhteiskunnan perusajatuksesta, jossa keskeistä on edistää ihmisten välisten suhteiden hyviä puolia, kuten kykyä ymmärtää erilaisessa tilanteessa olevien ihmisten olosuhteita ja pyrkiä kehittämään yhteiskuntaan niin, että se tähtää kaikkien hyvään. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita samanmielisyyttä tai yhdenmukaisuutta, vaan erilaisten näkökantojen, käytännön kokeilujen ja ratkaisuehdotusten esiin tuominen on tärkeää. Kyse on pikemminkin siitä, kuinka asiat esitetään ja kunnioittavatko ne yhtäältä muita ihmisiä ja toisaalta käsiteltävien ilmiöiden kompleksista luonnetta.
Kun katsotaan viimeisen kymmenen vuoden julkista keskustelua Suomessa, kasvatusta ja koulua koskeva keskustelu on kärjistynyt monella tasolla. Näkemykset peruskoulusta ovat jakaneet poliitikkoja, ammattilaisia ja kansalaisia yhä enenevässä määrin kahteen ryhmään, joilla on erilaiset näkemykset ja joissa vastapuoli edustaa ”vihollista” omalle näkemykselle.
Keskustelun polarisoitumista ja populististen näkemysten yleistymistä ovat kiihdyttäneet muiden muassa politiikan puhetodellisuuden ja koulua koskevien näkemysten kärjistyminen, PISA-tulosten lasku, uusiin oppimisympäristöihin liittyvät kysymykset, sukupuoli- ja seksuaalikasvatuksen kysymykset sekä digitaalisten laitteiden käyttö koulussa. Usein vastakkainasettelussa korostuu ajallinen ulottuvuus, jossa toinen ryhmä kaipaa menneisyyden parempiin aikoihin, ja toinen ryhmä puolestaan parempaan tulevaisuuteen.
Populismille on tyypillistä kaipuu tavallisuuteen, jossa asiat ovat ennakoitavia ja selkeitä. Syyllisiä ovat kaikki ne, jotka ovat murskanneet tämän tilan. Koulun osalta syyllisiä ovat muun muassa opetussuunnitelma, erilaiset hankkeet ja projektit, uudet oppimisympäristöt sekä digitaaliset laitteet. Tälle vastakkaisessa mielikuvassa, jossa jokaisella oppilaalla on selkeä paikka ja opettajalla vahva johtaja-auktoriteetti, kaikki on hyvin. Mielikuvat ovat politiikan polttoainetta ja koulukeskustelussakin kärkäs retoriikka pyrkii luomaan niitä.
Koulukeskustelun kärkäs retoriikka
Politiikassa perussuomalaiset käyvät peruskoulua uudistavien kimppuun esittämällä vuoden 2025 kuntavaaliohjelmassaan oman näkemyksensä peruskoulun tulevaisuudesta seuraavasti: ”Perusasiat kunniaan peruskoulussa – valistusta, ei pervoilua, kasvava lapsi tarvitsee muutakin kuin tofua.” Perussuomalaisten ulostulo saikin nopeasti niin Suomen opettajaksi opiskelevien liiton kuin monet opettajat kuvaamaan perussuomalaisten vaaliheittoja halventavaksi puheeksi ja väärän tiedon levittämiseksi. Populistisen retoriikan kannalta tilanne on juuri se, mitä sen käyttäjät toivovat: keskustelu kärjistyy ja tyrehtyy siihen, että populistien kohteet joutuvat korjailemaan populistien heittoja.
Perussuomalaisten koulutuspoliittisten linjausten lisäksi ongelma ulottuu kuitenkin laajemmalle. Populismi elää vahvana myös muissa koulua koskevissa mielipiteissä ja kannanotoissa. Viimeisimpinä keskusteluun on sukupuolen näkökulmasta tarttunut opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Arno Kotro helmikuussa 2025 Opettaja-lehden kolumnissa. Kotron mukaan poikia tulee puolustaa kasvatuskeskustelussa sekä sukupuolia vinoutuneesti tarkastelevissa opetusmateriaalissa.
Vaikka Kotro pyrkii kolumnissaan olemaan “kaikkien puolella”, hän toteuttaa populistisen retoriikan perinteistä vastakkainasettelua. Kolumnissaan Kotro kuvaa vastakkainasettelun tilaa ilman käsiteltävien asioiden riittävää taustoitusta ja kontekstualisointia. Kotro käyttää keinoinaan populisteille tyypillistä tapaa kohdistaa epäluuloja oppikirjailijoiden, tutkijoiden ja tasa-arvotyötä tekevien lisäksi myös esimerkiksi lastenoikeusjärjestö Plania kohtaan.
Miessukupuolta koskevaan ongelmaan Kotro tarjoaa ratkaisuiksi tavallisten miehien rekrytoimista kouluun: ”Sekään ei olisi pahitteeksi, että kouluihin rekrytoitaisiin lisää niitä ihan tavallisia miehiä, joita kasvatuskentästä puuttuu – samastumismalliksi, esikuvaksi, rohkaisijaksi.” Epäselväksi kuitenkin jää, mitä Kotro tarkoittaa tavanomaisuudella. Ovatko kouluissa nykyisin työskentelevät miehet jotenkin epätavanomaisia, kuten edellisestä sitaatista voidaan tulkita? Vai kenties naiset kykenemättömiä samaistumismalleiksi tai poikien esikuviksi?
Kontekstualisoinnin puutteen ja argumentaatiovirheiden lisäksi yleisilmeeltään kärkkään retoriikan ongelma kulminoituu kysymykseksi siitä, miten asiat esitetään ja millainen mielikuva koulukeskusteluun kuuluvista asioista, kuten sukupuolesta ja tasa-arvosta syntyy. Sukupuolen, seksuaalikasvatuksen ja ruokailutottumusten kaltaisissa kysymyksissä koulukeskustelussa ilmeneekin laajemmalti kaipuu menneeseen.
Koulu ja kaipuu menneeseen
Koulua koskeva kamppailu ja myös oikeutettu kritiikki hakeekin tällä hetkellä vahvasti voimaa menneistä ajoista. Tämä ei näy pelkästään keskustelussa, vaan myös toiminnassa. Suomessa yksityiskoulujen määrä on hyvin pieni. Niiden joukossa on kuitenkin yksi ryhmä, joka kasvattaa suosiotaan: kristilliset koulut, joissa opiskelee lähes 3000 peruskoululaista. Kristillisten koulujen suosio perustuu paitsi kristilliseen perustaan, myös ajatukseen perinteisestä koulusta, jonka vanhemmat tunnistavat puitteiltaan samoiksi kuin omansa, tutuksi ja turvalliseksi, jossa ratkaisut ovat selkeitä. Selkeys kuitenkin synnyttää lukuisia ristiriitoja perusopetuksen opetussuunnitelman lähtökohtaan nähden muun muassa sukupuolten, maailman synnyn tai historiallisen kehityskulun osalta.
Helsingin Sanomat puolestaan uutisoi maaliskuussa 2025 oppimisen tuesta. Uudistuksen kritiikin lisäksi kiinnostavaa on kuvaukset opettajakunnasta:
“Nyt osa opettajista kaipailee 2000-luvun alkupuolen koulua, jossa heidän mielestään mikään ei ollut vielä rikki ja Suomi paistatteli Pisan kärkimaana. Vaikka taloudellisia ja henkilöresursseja osassa kunnista riittäisikin, ongelmien ennaltaehkäiseminen inkluusiomallia ja ennakoivaa, ryhmäkohtaista tukea hyödyntäen tulee viemään vuosia. Ei siis ehkä kannata odotella, että koulujen tilanne ihan heti alkaisi näyttää valoisammalta.”
Sosiologi Zygmunt Bauman on teoksessaan Retropia (2017) kuvannut retrotopian käsitteellä, miten ihmisten utooppinen impulssi on lähiaikoina kääntynyt tulevaisuudesta menneisyyteen. Retrotopia rakentuu valikoivan muistamisen ja valikoivan unohtamisen välisessä vuorovaikutuksessa, jossa menneisyydestä muodostetaan idealisaatio, johon pyritään takaisin, mutta jota ei koskaan ole todellisuudessa ollut olemassakaan. Menneisyydestä halutaan valikoida vain hyvät asiat.
Baumanin mukaan uusliberaalin kapitalismin mukanaan tuomat individualismi ja epävarmuus ovat tuoneet menneisyyden kaipuun nykypäivän politiikan keskeiseksi piirteeksi. Tulevaisuuden pelot saavat kaipaamaan epämääräisesti muistettuja ja menetettyjä hyviä aikoja. Retrotopian käsite valottaakin, kuinka menneisyyteen vedotessa kaivetaan esiin sellaisia asioita, kuin patriarkaatti, lihansyönti, kuri ja auktoriteetti, järjestys ja hierarkiat, joiden oletetaan tuovan turvaa muuttuvassa ja kaoottiseksi käyneessä, kiihtyvässä maailmassa.
Menneiden vuosien koulusta muodostuu edellisten esimerkkien kautta eräänlainen retrotopia, josta muistetaan vain korkeat Pisa-tulokset, sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin moniulotteisena kokonaisuutena, joka ei ole täysin hyvä, muttei täysin huonokaan. Onko tosiaan niin, että mennyt koulu olisi kaikin tavoin nykyistä parempi, vai voisiko näissä puheenvuoroissa olla mukana vahva annos menneisyyden romantisointia? Menneisyyteen vetoamisessa ei sinällään ole mitään väärää, mutta menneisyyden idealisaatioon vetoaminen näyttäytyy kyseenalaisena ja älyllisesti laiskana.
On syytä olla huolissaan
Vahvistuvan populistisen retoriikan taustalla on valtakamppailu koulun tulevaisuudesta. Siihen turvautuvat ne, jotka kaipaavat aikaan, jolloin koulun tila ja tieto kuuluivat opettajan auktoriteetin ja järjestyksen alle. Niitä symboloivat pulpettirivit ja pitkät käytävät sekä tallentavan opetuksen kulttuuri, jossa oikea tieto, joka pääasiassa oli aineperustaista, oli opettajalla. Toisaalta populistiseen kynään tarttuvat myös ne, jotka näkevät sokeasti vastakohdan vuosisataiselle kouluperinteelle tuovan paremman tulevaisuuden.
Koulua koskeva nykyinen kamppailu onkin luonteeltaan erilaista kuin aiemmin. 1900-luvun koulutaisteluille oli luonteenomaista poliittisen tason ja poliitikkojen välinen kamppailu yhteiskunnan suunnasta, jossa koulun asema oli merkittävä. Viimeisten vuosikymmenien aikana poliittisten puolueiden välillä on vallinnut laajasti hyväksytty kompromissi koulun statuksesta. Vastakkainasettelu on painottunut asiantuntijakeskusteluun, samalla kun kouluja koskeva kokeilukulttuuri on kasvanut menetelmien, tilojen ja opetuksessa käytettävien laitteiden suhteen.
Koulu on elänyt erityisesti 2010-luvun alusta muutosta, jossa koululle asetetuille tavoitteille on pyritty luomaan niitä vastaavia puitteita. Tämä koulun muutos ei tapahdu hetkessä, ja murros sisältää ratkaisuja, jotka eivät toimi, mutta myös ratkaisuja, jotka toimivat. Uuden rakentaminen on kuitenkin mahdollista vain, jos koko koulun ekosysteemi rakentaa sitä perusteltujen kokeilujen sekä kriittisen keskustelun ja tutkimuksen yhteistyönä. Tulevaisuuden koulua ja aitoa utopiaa ei rakenneta populistien yksinkertaisiin ratkaisuihin turvautuen eikä viholliskuvia luomalla.
Sari Hietamäki on YTM, demokratiakasvatuksen väitöskirjatutkija.
Ville Mäki on YTK, filosofian maisteriopiskelija.
Matti Rautiainen on KT, historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen dosentti.