Kun Chappell Roan pokkasi tammikuussa Grammy-gaalassa parhaan uuden artistin palkinnon, hän sinetöi lopullisesti hitaan nousunsa pop-musiikin uudeksi it-girliksi. Roan suomi palkintopuheessaan levy-yhtiöiden välinpitämättömyyttä ja puolusti punaisella matolla intohimoisesti transyhteisöä.
Omasta lesboudestaan avoimesti puhuneen Roanin menestys on jatkumoa Lil Nas X:n vuonna 2019 aloittamalle trendille, jossa artistin queer-identiteetti on näkyvä ja tunnustettu osa tämän imagoa. Billie Eilish, Troye Sivan, Boygenius ja moni muu on vahvistanut striimausluvuillaan, että 2020-luvulla on mahdollista olla avoimesti homoseksuaali artisti – ja menestyä.
Queerius ei ole pop-piireissä kuitenkaan uusi ilmiö, päinvastoin. Meikattu Little Richard kiljumassa ja kikattamassa, Elvis joka oli melkeinpä liian kaunis mieheksi, pitkätukkaiset beatlesit ja toismaailmallinen David Bowie todistavat kaikki sitä, kuinka populaarimusiikki on ollut aina seksuaalisesti monimuotoista ja epäselvää.
Ensimmäisiä rockin superhittejä oli Little Richardin vuonna 1955 julkaisema Tutti Frutti. Elvis Presleynkin levyttämää kappaletta pidetään edelleen yhtenä genren kulmakivistä. Esimerkiksi Mojo-lehti sijoitti sen vuonna 2007 kärkipaikalle ”100 levytystä, jotka muuttivat maailman” -listallaan kuvaillen laulua ”rock’n’rollin synnyinparahdukseksi”.
Legendan mukaan Tutti Frutti oli alunperin pikkutuhma oodi anaaliseksille.
Kulttuurihistorioitsija Marybeth Hamilton on kirjoittanut, kuinka Little Richard tuli artistina ”mustasta homomaailmasta ja mustan dragin perinteestä, joka oli olennainen osa rhythm and blues -kulttuuria”. Ennen läpimurtoaan Little Richard oli hionut aktiaan esiintymällä muun muassa bluesia laulavana drag-kuningattarena Princess LaVonnena erilaisilla vaudeville-kiertueilla, hähmäisissä pikkubaareissa ja homokuppiloissa.
Kaikesta alhaisuudestaan huolimatta myös homoseksuaalit kelpasivat kuluttajina.
Nuoren artistin tyyliin vaikutti ratkaisevasti kaksi vanhempaa homomuusikkoa. Hakkaavan soittotyylinsä Richard kopioi riikinkukkomaiselta Esqueritalta. R’n’b-laulaja Billy Wright taas opetti Richardia käyttämään erityisen voimakasta ”pannukakkumeikkiä” sekä taivaita hipovaa pompadour-kampausta.
Esikuvia oli muitakin. Little Richardin fanittamat blues- ja gospel-laulajat Sister Rosetta Tharpe ja Big Mama Thornton olivat 1930–40-luvuilla ensimmäisten joukossa sekoittamassa sähkökitaravetoista nopeaa bluesia ja gospelia rytmeiksi, jotka 50-luvulle tultaessa olivat muovautuneet rock’n’rolliksi. Molemmat heistä olivat musiikillisia pioneereja, mustia naisia, jotka elivät elämänsä ajan ahtaista sukupuolirooleista välittämättä.
Uusia kuluttajasegmenttejä
Alkuperäinen rock’n’roll oli monella tavalla toiseuden musiikkia: ei valkoista, ei keskiluokkaista, ei hyväksyttyä. Musiikkijournalisti Jon Savage esittää mielenkiintoisen teorian homomiesten ja populaarimusiikin erityisestä yhteydestä viime vuonna julkaistussa The Secret Public -kirjassaan.
Savage taustoittaa teoksessaan, kuinka sodanjälkeisessä 1950-luvun maailmassa miehen malli oli erittäin ahdas ja perinteiset sukupuoliroolit sementtiin valettuja. Kaikenlaisesta ”seksuaalisesta poikkeavuudesta” luotiin mediassa kuva syöpänä, jota täytyi tarkkailla jatkuvasti sekä itsessä että muissa.
Yhdysvalloissa kylmä sota loi pohjaa vainoharhaiselle ilmapiirille. Senaattori Joseph McCarthyn lanseeraama kommunistipaniikki levisi nopeasti koskemaan myös homoseksuaaleja, jotka nähtiin uhkana amerikkalaiselle elämäntavalle.
Ajan raju talouskasvu ja kiihtyvä konsumerismi tarkoittivat kuitenkin sitä, että kaikesta alhaisuudestaan huolimatta myös homoseksuaalit kelpasivat kuluttajina. Syntyi ”pinkkejä dollareita” hamuava puolisalainen, alati kasvava pienteollisuus lehtineen ja levyineen.
Samaan aikaan toisen uuden kuluttajasegmentin, teinien, kasvanut vapaa-aika ja taskurahat tekivät heistä markkinamiesten märän unelman. Tämä synnytti kaupallisen nuorisokulttuurin siinä muodossa, jossa sen edelleen tunnemme.
Molemmat ryhmät, halveksitut homomiehet ja markkinamiesten jahtaamat teini-ikäiset, hakivat identiteettiään kuluttamisen kautta. Muotivaatteet, elokuvat, lehdet, savukkeet ja ennen kaikkea musiikki muodostivat uuden elämäntavan puitteet.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä nuoria yhdisti ulkopuolisuuden tunne ja hämmennys ympäröivästä vihamielisestä maailmasta. Homomies ei ollut tervetullut yhteiskuntaan omana itsenään, ja teini-ikäinen tunsi itsensä muukalaiseksi heräävän seksuaalisuuden ja tiukkojen sosiaalisten normien puristuksissa.
Homomiehellä ei ollut tulevaisuutta, ei ainakaan omana itsenään. Moni keskittyi elämään vain tässä hetkessä, hakien välitöntä mielihyvää sieltä, mistä sen sai. Teinitkin elivät jatkuvassa nykyhetkessä hauskanpitoa hamuten. Kumpikin oli täydellinen kohderyhmä uudelle pop-kulttuurille.
Hyväksytyn ja vaietun jännite
Elviksen jälkeen suurin rysäys pop-musiikissa oli 1960-luvun alkupuolen ”brittiläinen invaasio” ja The Beatles. Darryl W. Bullock avaa kirjassaan The Velvet Mafia, kuinka olennaista osaa erityisesti homomiehet (ja muutamat naiset) näyttelivät brittiläisen musiikkiteollisuuden kultakautena.
Ensimmäinen merkittävä englantilainen rock-manageri, 50-luvun lopun ja 60-luvun alun tähtientekijä Larry Parnes oli homomies. Niin olivat myös The Beatlesiä maailmanmaineeseen manageroinut ”viides beatle” Brian Epstein, The Yardbirdsia (ja myöhemmin Whamia) manageroinut Simon Napier-Bell, The Who -yhtyettä manageroinut Kit Lambert sekä Creamia ja The Bee Geesia manageroinut Robert Stigwood. Myös The Rolling Stonesin managerina tunnettu Andrew Loog Oldham identifioitui seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kulttuuriin liikkumalla Lontoon homopiireissä, joissa kertomansa mukaan oppi kaiken mahdollisen bisneksestä Joe Meekin kaltaisilta aikansa supertuottajilta.
Pop-musiikin maailmassa kaikenlaista normista poikkeavaa katsottiin paljon suopeammin kuin vaikkapa tilitoimistossa tai rakennustyömaalla.
Vaikutusvaltaista Ready Steady Go! -ohjelmaa buukkasi Vicki Wickman, lesbonainen, joka manageroi myös ajan suurinta naistähteä Dusty Springfieldiä.
Springfieldin oma lesbous oli vielä 1960-luvulla julkinen salaisuus, kuten niin monen muunkin. Tähti puhui ympäripyöreästi “biseksuaalisuudestaan” Evening Standard -lehdelle jo vuonna 1970, mutta englantilainen lehdistö sivuutti asian kiusaantuneen hienotunteisesti. Asiasta ei juuri kyselty edes Dustyn palatessa listojen kärkeen 1980-luvun lopulla. Paluu tapahtui kuitenkin kultaisen 60-luvun tyyliin kahden homomiehen – Pet Shop Boysin Neil Tennantin ja Chris Lowen – avustamana.
Mikä sitten oli homomanagereiden suosion salaisuus?
Yksi syy saattaa löytyä homoseksuaalin managerin ja nuoren miesartistin suhteen symbioottisuudesta. Manageri muokkasi ja stailasi artistin tuotteeksi, jonka haluaisi itse ostaa. Nuori menestysartisti taas takasi managerille ympäristön, jossa olla ”eksentrinen”. Pop-musiikin maailmassa kaikenlaista normista poikkeavaa katsottiin paljon suopeammin kuin vaikkapa tilitoimistossa tai rakennustyömaalla.
Kapinallisuutta ja ulkopuolisuutta teineille myyvä nuori artisti sai ”lainsuojattoman” homomanagerin kautta myös tirkistysreiän maailmaan, joka oli kaukana nuoren valkoisen (hetero-)miehen arkitodellisuudesta. Juuri tämä jännite hyväksytyn ja vaietun välillä antoi pop-musiikille sen tarvitseman kipinän.
Musiikki muutti mieskuvaa
Eräs pop-kulttuurin suurimmista vaikutuksista viimeisen 70 vuoden aikana lienee kohdistunut mieskuvaamme. Jo ensimmäiset rokkarit, Elvikset ja Johnnie Rayt, herättivät raivoa poikkeamalla siitä ulkonäöstä ja käytöksestä, jota miehiltä odotettiin julkisuudessa. Heidät nähtiin feminisoituina miehinä.
Pop-teollisuus oli riippuvainen juuri nuorten naisten fanituksesta. Miespuolinen pop-artisti oli objekti, halun kohde. Tämä tuntui rikkovan sovittua maailmanjärjestystä.
Teinitytöt halusivat pop-unelmiinsa erilaisia miehiä kuin isänsä, veljensä tai finnisen luokkatoverinsa. Miehissä Elviksen eroottisuus herätti raivoa, koska miehen ei kuulunut olla ”kaunis poika” eikä liikkua lavalla stripparin tai burleskitanssijan tavoin. Mutta kirkuvat tytöt ostivat levyt, ja lopulta vain myydyillä levyillä oli merkitystä musiikkibisneksessä.
Mieskuvan laajeneminen on tietenkin ollut lahja juuri miehille itselleen.
Kun David Bowie julkaisi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -levyn ja puhui biseksuaalisuudestaan Melody Maker -lehdelle vuonna 1972, saattoi kyynisempi kysyä, oliko performatiivinen biseksuaalisuus vain Bowien tapa rummuttaa hypeä albumilleen? Laajemmassa kuvassa asialla ei ole juuri väliä. Stonewallin mellakoiden jälkeen suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin oli muuttunut, mutta vain hiukan. Laittaessaan itsensä tulilinjalle, oli motiivi mikä tahansa, Bowie onnistui laajentamaan suuren yleisön käsitystä seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.
Donald Trumpin ja Elon Muskin järkyttävä transyhteisön vastainen kampanja on ollut kuin toisinto homomiesten demonisoinnista 50-luvulla.
Lopulta fanit päättivät itse, ketä he halusivat seurata ja kuunnella. Ziggy Stardust teki Bowiesta supertähden ja muutti samalla yhden sukupolven käsityksen siitä, mitä kaikkea pop-tähti voi olla.
Tasan kymmenen vuotta myöhemmin yksi Bowien nuorista faneista, Boy George, nousi Culture Club -yhtyeineen brittilistan ykköseksi Do You Really Want To Hurt Me -kappaleella. Culture Club saavutti maailmanlaajuisen menestyksen voittaen muun muassa parhaan uuden artistin Grammy-palkinnon kuten Chappell Roan 41 vuotta myöhemmin.
Se, että meikkaavasta ja hameisiin pukeutuvasta Boy Georgesta tuli 80-luvun alun supertähti, tuntuu edelleen kuumeunelta tai hallusinaatiolta. Samalla se osoittaa, kuinka paljon asenteet voivat muuttua muutamassa sukupolvessa.
Vaikka Chappell Roanin ja muiden queer-tähtien menestys luo toivoa, maailma voi kulkea myös taaksepäin. Donald Trumpin ja Elon Muskin järkyttävä transyhteisön vastainen kampanja on ollut kuin toisinto homomiesten demonisoinnista 50-luvulla. Se on karu muistutus siitä, että tarvitsemme muutakin kuin juhlapuheita.
Juttua päivitetty 17.4.2025 klo 13.20. Korjattu Chappell Roanin nimen kirjoitusasu.
