Kun tuottaja Frank Farian paljasti tiedotustilaisuudessa New Yorkissa marraskuussa 1990, että menestysyhtye Milli Vanillin jäsenet Fab Morvan ja Robert Pilatus eivät olleet laulaneet nuottiakaan levyllään, repesi rock-lehdistössä riemu. 

Bändi, joka oli melkeinpä liian täydellinen pop-paketti ollakseen totta, ei siis ollutkaan totta.

Luke Koremin ohjaama dokumenttielokuva Milli Vanilli – popin suurin huijaus (2023) avaa projektin taustoja ja sitä, minkälaisen inhimillisen hinnan yhtyeen nuoret esiintyjät joutuivat skandaalista maksamaan samalla kun sen suurimmat hyötyjät – levy-yhtiö ja tuottaja – selvisivät lähes kuivin jaloin.

Ranskalainen Morvan ja saksalainen Pilatus olivat tavanneet klubilla Münchenissa. Nuoret tanssijat ystävystyivät, alkoivat järjestämään suosittuja klubi-iltoja, tekivät tv-keikkoja ja kiinnittivät lopulta Saksan menestyneimmän musiikkituottaja Farianin huomion. Milli Vanillin Saksassa levytetty debyyttialbumi möi pelkästään Yhdysvalloissa kuusinkertaista platinaa, poiki kolme ykköshittiä ja toi Morvanille ja Pilatukselle himoitun Grammy-ehdokkuuden ja voiton ”vuoden tulokkaina”.

Dokumentissa pohditaan, kuinka juuri Grammy-palkinnon vastaanottaminen oli lopulta bändin lopun alku. Päiväperhoksi suunniteltu tuote oli lentänyt liian lähellä oikean rock-uskottavuuden aurinkoa.

Tanssivien pin-up-poikien putoaminen korkealta oli lehdistön juhlaa. Milli Vanillin Rob ja Fab edustivat Yhdysvalloissa moninkertaista toiseutta; ei-kotimaista, ei-valkoista, ei-erityisen heteronormatiivista. Huonosti englantia puhuvat pojat vaikuttivat haastatteluissa hukassa olevilta, jopa hieman yksinkertaisilta.

Koremin dokumentti on hieno läpileikkaus skandaalin anatomiasta. Se esittelee kaikki Milli Vanilli -projektin pääpelaajat ja muutaman alan asiantuntijan. Vahvimpana kertojaäänenä kuullaan Milli Vanillin Fab Morvania. Duon toinen jäsen Robert Pilatus menehtyi huumeisiin jo vuonna 1998, joten hän on läsnä vain arkistomateriaalissa. Kaksi muutakin olennaista hahmoa, tuottaja Frank Farian ja levymoguli Clive Davis, loistavat poissaolollaan. Farianin äänitorvena kuullaan hänen oikeaa kättään Ingrid ”Milli” Segiethiä.

Dokumentin konna on luonnollisesti bändin isä, tuottaja Farian, joka – haastateltavasta riippuen – tarjosi pojille mahdollisuuden nopeaan tienestiin tai kietoi heidät machiavellimaiseen juoneensa.

Päiväperhoksi suunniteltu tuote oli lentänyt liian lähellä oikean rock-uskottavuuden aurinkoa.

Farianin hahmon virnistelevä häpeämättömyys tuntui riitasoinnulta jo 1990-luvun ilmapiirissä. Anteeksipyyntöjen sijaan tuottaja kuittasi Milli Vanillin olankohautuksella. ”Amerikkalaiset ottavat tähtensä niin vakavasti”, hän naureskeli Los Angeles Timesin haastattelussa vuonna 1990.

Monella tapaa Milli Vanilli oli kaikessa kyynisyydessään suoraan kuin vaudevillen ajoilta; sirkuksen ja silmänkääntötemppujen maailmasta. Samasta maailmasta kuin rockin ensimmäinen supermanageri, Elvis Presleytä rautaisella otteella johtanut entinen tivolityöntekijä Tom ”Eversti” Parker, joka teki kultapojastaan kaikkien aikojen rock ’n’ roll -sirkuseläimen.

Farian (alunperin Franz Reuther) oli vaatimattomista oloista musiikkibisnekseen 1960-luvun taitteessa ponnistanut entinen kokki, joka laitettiin esittämään uransa alussa saksankielistä schlager-musiikkia. Rock ja musta rhythm and blues olivat kuitenkin Farianin todelliset rakkaudet.

Hittireseptinsä tuottajana Farian löysi Boney M -projektin debyyttisinglellä Baby Do You Wanna Bump, vuonna 1975. Kappale oli diskobiittiin sovitettu uudelleentulkinta jamaikalaisen Prince Busterin Al Capone -hitistä. Farian esitti itse kaikki kappaleen mies- ja ”nais”-vokaalit. Levyn kannessa oli esittäjän sijaan piirroskuva amerikanlipusta ja tanssivasta, tummaihoisesta naisesta. 

Kappaleen muodostuessa hitiksi tarvittiin sille laulaja. 35-vuotias, valkoihoinen Farian ei sopinut rooliin. Projektiin palkatut tummaihoiset esiintyjät – kolme naista ja yksi mies – huulisynkkasivat Farianin vokaalit esiintymislavoilla ja erilaisissa TV-ohjelmissa. Boney M oli syntynyt. 

Kuten niin monet muut valkoiset muusikot, Farian haki ideansa ja inspiraationsa ihailemansa afroamerikkalaisen musiikin perinteestä. Tribuutin ja ryöstön välinen raja on kuitenkin usein hiuksenhieno. 

Kun Little Richard julkaisi lokakuussa 1955 läpimurtohittinsä Tutti Frutin (jota esimerkiksi Mojo-lehti on kuvaillut  ”rock ’n’ rollin synnyinparahdukseksi”), valkoinen konservatiivikristitty poppari Pat Boone versioi kappaleen melkeinpä välittömästi. Boone nousi omalla hengettömällä versiollaan Yhdysvaltojen singlelistan sijalle 12, viisi pykälää Little Richardin alkuperäisversiota korkeammalle. Tämä oli tyypillinen toimintamalli rock ’n’ rollin alkuvuosina.

Kaupallinen koneisto populaarimusiikin ympärillä oli rakennettu palvelemaan ennen kaikkea valkoista yleisöä, rikastuttamaan levy-yhtiöiden valkoisia omistajia, ja satunnaisesti myös valkoisia artisteja.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi ”soulin kummisetä” James Brown, yksi 1900-luvun populaarimusiikin kulmakivistä, pääsi eläessään tasan kerran vaikutusvaltaisen Rolling Stone -lehden kanteen. Vertailun vuoksi: Bob Dylan on kelvannut kansitähdeksi 19 kertaa, Mick Jagger soolonakin 12 kertaa.

Mustat pioneerit kuten Little Richard, Chuck Berry, Fats Domino ja Ike Turner saivat kaikki tyytyä siihen, että valkoiset artistit General Motorsin sponsoroimasta Pat Boonesta Mick Jaggeriin veivät omat versionsa R’n’B:stä listojen kärkeen, netoten miljoonia ja alkuperäisartisteja inspiraatiosta kiitellen.   

Farianin tyylissä marssittaa mustat esiintyjät lavalle tanssimaan ja huulisynkkaamaan valkoisen eurooppalaisen miehen lauluja, voi kuulla kaikuja jopa muinaisista minstrel-esityksistä. Tässä 1800-luvun suositussa viihdemuodossa mustiksi naamansa maalanneet valkoiset tai mustat viihdyttäjät esittivät karrikoidusti mustien tansseja ja lauluja valkoisen yleisön huviksi.

Farian ei toisaalta rajoittanut kulttuuriappropriaatioaan pelkästään afroamerikkalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Rasputinin melodia hyödyntää turkkilaista Kâtibim-kansanlaulua, Ma Baker perustuu tunisialaiseen Sidi Mansour -lauluun, ja Brown Girl in the Ring oli alunperin karibialainen tuutulaulu.

Tribuutin ja ryöstön välinen raja on kuitenkin usein hiuksenhieno. 

Dokumentissa konkretisoituu, kuinka kohtuuton Fab Morvanin ja Robert Pilatuksen ympärille rakennetun huijauksen hinta lopulta oli kaksikolle. 

Morvania ja Pilatusta yhdistivät ulkopuolisuuden tunne ja varhaiset kokemukset siitä, miltä tuntui kasvaa tummaihoisena valkoisessa maailmassa. Pilatus oli viettänyt neljä ensimmäistä ikävuottaan orpokodissa saksalaisessa pikkukaupungissa, kunnes hänet adoptoitiin keskiluokkaiseen perheeseen Müncheniin. Pariisissa syntynyt Morvan taas muutti Saksaan 18-vuotiaana, kielitaidottomana tanssijana.

Farian bongasi Pilatuksessa ja Morvanissa silmiinpistävän visuaalisen tyylin ja tanssitaidon, duon laulutaito ei sen sijaan tehnyt häneen vaikutusta. Morvanin mukaan Farian paljasti heille vasta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, että heidän roolinsa olisi toimia pelkästään projektin kasvoina. Sopimuksen rikkominen olisi tarkoittanut jo maksettujen ja tuhlattujen ennakkomaksujen palautusta, joka oli mahdoton tehtävä rutiköyhälle kaksikolle. Farian rauhoitteli heitä muistuttamalla, että kyse oli vain videosta ja lyhyestä promokiertueesta. Kukaan ei olettanut, että Girl You Know It’s True –debyyttisinglestä muodostuisi mitään paikallista tanssihittiä kummempaa. Toisin kävi.

Matka Münchenin lähiöistä Grammy-palkituksi ykköstähdeksi Los Angelesissa kesti pari vuotta, mutta romahdus oli välitön. 

Skandaalin puhjettua Clive Davis ja bändin levy-yhtiö Arista teeskentelivät  yllättynyttä, ja pesivät kätensä projektista samana päivänä. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että Aristalla tiedettiin totuus viimeistään puoli vuotta ennen Grammy-gaalaa. Mutta Davis, musiikkimoguli, jolla oli ollut sormensa Bruce Springsteenin ja Patti Smithin levytyksissä, halusi sekä aitojen artistien mukaansa tuoman glorian että Milli Vanillin generoimat sadat miljoonat dollarit.

Robille ja Fabille kohu oli armoton. Dokumentti kuvaa Robert Pilatuksen syöksykierrettä ja lopulta hautajaisia vuonna 1998. Fab Morvan selvisi hengissä, mutta tapahtumista toipuminen on kestänyt pitkään. 

Se, mitä dokumentti ei juurikaan käsittele, on kuinka tavanomaista bisnestä tämän kaltaiset silmänkääntötemput ovat olleet pop-musiikin historiassa.  

Esimerkiksi rockin ensimmäinen supertuottaja Phil Spector ei ollut erityisen tarkka siitä, kuka hänen tuotannoissaan lauloi, kunhan se kuulosti hyvältä. Spectorin tuottamalla The Crystalsin jenkkiykkösellä He’s a Rebel –sinkulla (1962) ei kuulla yhtäkään yhtyeen jäsenistä. Myös The Monkeesin ensimmäiset albumit ovat melkein tyystin sessiomuusikoiden esittämät. Ja edelleen kiistellään siitä, kuinka monella The Beatlesin kappaleella kuullaan rummuissa jotakuta muuta kuin Ringo Starria.

Musiikkiteollisuus ei myöskään oppinut mitään Milli Vanillista. 1990-luvun alkupuolisko oli eurodancen suurta juhlaa. Technotronicin Pump Up the Jam, Black Boxin Ride on Time, Coronan Rhythm of the Night ja Real McCoyn Another Night olivat kaikki valtavia hittejä ja jokaisella niistä oli levyn kannessa ja videolla esiintyjä, joka ei ollut todellisuudessa laulanut kappaletta.

Frank Farian sai kohusta tahran maineeseensa, mutta yleisön muisti oli lyhyt. 1990-luvun puolivälissä hän palasi listoille uusilla luomuksillaan: eurodance-duo La Bouchella ja latinosoundia hyödyntävällä No Mercyllä. 

Musiikillisessa maastossa Milli Vanilli -skandaali osui taitekohtaan. Vuosia jatkunut kirkkaan, kaupallisen teinipopin valtakausi oli tulossa tiensä päähän Yhdysvalloissa. Vajaa vuosi Milli Vanilli -skandaalista kiipesi listoilla jo Nirvanan Nevermind -albumi.

Milli Vanilli – popin suurin huijaus -dokumenttielokuva (2023), Yle Teema & Fem to 23.10.2025 klo 21.00, Yle Areena 31.7.2027 saakka.