”Metsän reunassa humisee. Takapihan liukumäki on kasteesta märkä. Minulla on pinkit kumisaappaat ja kurahousut. Ilma värisee, kun hengitän. Vesi ropisee alas. Nousen turvaistuimeeni ja lähdemme päiväkodille. Siellä on lämmintä. Menemme lähimetsään. Maalaamme mustikoilla, litistelemme lätäköissä. Minulla on tuore olo.”
IC98-taiteilijaryhmän tekemä Yhteinen metsä -videoteos sijaitsee Järvenpään yhteiskoulussa uudisrakennuksen toisessa kerroksessa, ja siitä voi seurata metsäpaloaluetta Kalajoella. Paloalue sijaitsee Suomen suurimmassa tuulivoimapuistossa. Metsää kuvaava kamera on keskellä puistoa, ja videoteoksen avulla on mahdollista seurata palaneen metsän hiljattaista uudistumista.
Vein kahdeksasluokkalaiset videoteoksen äärelle heti kun se koulun seinällä paljastettiin marraskuussa 2023. Nopeutettujen TikTok-otosten ja muutaman minuutin mittaan tiivistettyjen videoiden keskellä on hyvä havaita, miten hitaasti kaikki käy: syksy kääntyy talveksi vaivihkaa ja horsmat valtaavat videon etualan vähitellen. Kahdessa minuutissa ei oikeassa luonnossa tapahdu oikeasti oikeastaan mitään. Tarkastelimme teosta kuva-analyysin keinoin: vastailimme kysymyksiin sekä harjoittelimme omien mielipiteiden perustelemista ja havaintojen esittämistä.
Muutamaa kuukautta myöhemmin istuimme kirkkaasti valaistussa luokkatilassa. Koetin kaivella luovaa kirjoittajaa esiin kahdeksasluokkalaisista oppilaista: heidän kyvystään pukea lapsuusmuistoja ja metsäisiä mielikuvia sanojen muotoon. Kynät suhisivat. Osa metsämuistoista päätyi kuunnelmaksi Järvenpään taidemuseon koulujen taidetta ja taidekasvatustyötä käsitelleeseen näyttelyyn.
”Metsässä oli ruska. Puut näyttivät kauniilta ja niiden lehdet olivat tippuneet osin maahan. Olimme perheeni kanssa kävelyllä. Lehdet rätisivät jalkojen alla ja tuuli ujelsi syysillassa. Olimme poistumassa metsästä. Silloin näimme ilveksen. Se katosi.”
”Olimme tulleet metsään aarteenetsintää varten. Kartan lukeminen oli hankalaa. Kaikkialla oli keltaista ja kosteaa. Menimme etsimään ison kiven luota. Pelkäsin, että tulisi käärme. Lopulta löysimme aarteen. Ne olivat tikkareita, jotka päiväkotiohjaajamme olivat piilottaneet. Makuna oli sitruuna.”
Metsä pitää tuoda luoksemme esimerkiksi taiteen keinoin.
Kahdeksasluokkalaisten kirjoittamista teksteistä näkee, että suomalainen metsäsuhde muovautuu lapsuudesta lähtien. Se rakentuu vielä vanhuudessakin. Onpa suomalainen metsäsuhde lisätty myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon . Metsä näkyy suomalaisessa kulttuurissa monin tavoin. Arvostamme puurakentamista ja puuta raaka-aineena. Meillä on paljon metsään liittyviä paikan- ja sukunimiä ja sanontoja. Metsäläinen – sellainen vähän tuoreimmista tuulahduksista tietämätön ja hitaasti uudelle lämpenevä. Metsäsielu siirtyy sukupolvelta toiselle.
”Kun olin lapsi ja oli syksy, niin käytiin mummuni ja pikkusiskoni kanssa metsässä. Olin ehkä 9- tai 10-vuotias, en muista tarkkaan, mutta aina kun olimme mummulla yötä pikkusiskoni kanssa, kävimme metsässä. Silloin taisi olla syysloma, koska poimimme syksyisestä metsästä sieniä.”
Vaikka suomalaiset ovat kauan eläneet metsässä ja metsästä, tätä nykyä asumme enimmäkseen kaupungeissa, ratojen varsilla ja kerrostaloissa. Sammalmättäiden tilalla ovat istutetut tuijarivit, luontaisesti muodostuneen metsäpolun kohdalla asvaltoidut reitit ja katuvalot. Kun elämme arkista elämäämme, metsä on entistä harvemmalle koko ajan ympärillä. Sen luokse päästäksemme tarvitsemme autoja, junia ja polkupyöriä. Metsä pitää tuoda luoksemme esimerkiksi taiteen keinoin.
”Olin semmoisessa kiipeilypaikassa syksyllä. Se oli ulkokiipeilypaikka, ja ne kiipeilyjutut oli puissa. Siellä oli aika kivaa kiipeillä. Siinä oli kaikkia kiipeilyratoja. Sitten sen jälkeen mentiin metsään ja katseltiin sieniä. Me ei kerätty niitä sieniä, koska ei ollut mukana mitään, mihin kerätä.”
”Mä muistan yhden päivän, ku olin pienempi. Oli vähän kylmempi ku oli jo lokakuu. Me mentiin Lemmenlaaksoon ja otettiin meidän koira mukaan. Me mentiin sinne illalla, jotta siellä olis pimeetä. Me otettiin sinne mukaan otsalamppuja ja filkkareita [taskulamppuja]. Siellä oli pelottavaa, mut me ei silti lähdetty pois. Kun me päästiin sinne nuotiopaikalle, me alettiin paistaa makkaraa ja vaahtokarkkeja ja juomaan mehua. Meiltä jäi vähäsen makkaroita yli, joten me syötettiin ne meijän koiralle. Sitte mä käveltiin takaisin autolle ja mentiin kotiin.”
”Muut keräsivät sieniä. Me emme halunneet. Menimme alueelle, jossa puita oli harvakseen. Rupesimme keräämään keppejä ja kokoamaan niitä majan muotoon. Kun maja oli valmis, menimme sen sisälle. Märkä sammal kasteli housumme. Oli pakko lähteä, kun vanhempien äänet kantautuivat jostain kaukaa. Maja jäi kuitenkin sinne.”
Tunnistan metsäretkien lumon. Kun kerään mustikoita, puolukoita, sieniä ja kuusenkerkkiä, tunnen olevani jonkinlaisella maallisella kaidalla tiellä – poissa pahanteosta ja turmeluksesta. En edistä ilmaston lämpenemistä enkä kannata lapsityövoimaa. En jouduta tuhoa enkä liputa kulutuskulttuurille. Olen verkkainen ja jokseenkin hyödytön, silti oikealla asialla ja sukupolvien ketjussa. Kun suppilovahverot kuivuvat syksyisin keittiössäni pöydällä, ikkunalaudoilla ja kylpyhuoneen lattialämmityksen päällä, tunnen jonkinlaista alkukantaista yhteyttä menneisiin keräilijäsukupolviin.
Metsää ei pääse pakoon, se hengittää meissä.
”Lähdimme isolta metsäpolulta pienemmälle, vaikeakulkuisemmalle polulle. Siskoni juoksi edelläni, ja märät puista pudonneet lehdet pyörivät jalkojemme alla. Pieni polku oli kasvanut melkein umpeen, mutta tarvoimme sen läpi silti hurjaa vauhtia. Sadevaatteet kahisivat varpuja ja puita vasten juostessamme eteenpäin. Sitten saavuimme perille: metsän suurimmalle kivelle, jonka luona kävimme aina kahdestaan.”
Metsää ei pääse pakoon, se hengittää meissä. Joskus luonnossa käveleskellessään voi tuntua, miten maisema ottaa sisäänsä ja itsestä tulee maiseman osa. On sään armoilla ja ympäristön osa, ei maiseman hallitsija ja kaiken kontrolloija. Kallionkoloissa lymyilevät kyyt, heinikoissa piilevät punkit ja jossain voi samoilla karhu, suomalaisista otuksista väkevin. Metsästä olet sinä löytyvä, metsään olet sinä palaava. Siellä meidän sielumme on: metsän siimeksessä. Aino samoilee metsässä Väinämöistä paossa, Marjatta tulee raskaaksi puolukasta ja Kullervo lempii vahingossa siskoaan. Metsäisiin järviin hukuttautuvat immet ja keskellä honkain surmaa itsensä epäonninen mies. Siellä jossain Tuonelan joen varrella haravoi poikansa palasia kokoon Lemminkäisen äiti, ja taustalla väijyvät korpit ja märkähattuiset karjapaimenet. Impivaaran piilometsiin rakentavat puolestaan veljekset pirttinsä, jonne eivät sivistyksen koleat kaiut kanna ja arvostelun armottomuus yllä.
”Lapsena tykkäsin olla paljon ulkona kavereiden kanssa lähimetsässä. Leikittiin eläimiä, joilla oli omat alueet ja piti yrittää hyökätä. Aina epäonnistuin. Olin aina jänis tai karhu. Minulla oli iso alue, mutta halusin isomman. Jos halusi ison alueen, piti taistella kepeillä.”
Metsien keskellä on kansantarinat kerrottu ja kokoon kursittu, metsästä ammennetulle paperille painettu sille metsäiselle kansalle, joka kerran ryhtyi suomeksi sanailemaan ja joka nyt taipuu personal trainerien, beauty blenderien ja thai bowlien edessä. Suomi-kuva on kuitenkin vahvasti kansallisromantiikalle rakentunut, jo Helsinki-Vantaan lentokentällä Suomeen saapunutta ovat vastassa luontoa imitoivat eriöt. Tietoista suomalaisen metsäsuhteen rakentamista näkyy muutenkin matkailumarkkinoinnissa.
Metsä ei kuulu kenellekään ja kuuluu kaikille. Metsiin kätketään ruumiita, autoja, jääkaappeja, sohvia, suruja ja päihteitä. Metsissä koulutetaan taistelijoita, partiolaisia ja koiria. Jokaisenoikeuksien nojalla metsissä saa temmeltää monin tavoin. Sisustamme kotejamme metsänvihreällä ja tuomme elonpesiimme luonnonelementtejä: käpyjä, kiviä, havuja. Löylyveteen tipautamme kuusentuoksuista eteeristä öljyä. Luonnossa oleskelulla on monenlaisia terveyshyötyjä, ja jo puiden näkemisellä on potilaille parantavia vaikutuksia. Biofilia tarkoittaakin ihmiselle ominaista kiintymystä luontoon.
Toinen puolemme on menneessä metsässä, toinen tämän päivän. Nykyään on kaupunkimetsiä, metsäeskareita ja metsäjoogaa. Metsissä järjestetään teknobileitä, meditaatioita ja kylpyjä. Metsistä ammennetaan kosmetiikkaan, lautaselle ja laseihin. Talvisin metsissä voi villasukkajuosta ja lumikenkäkävellä.
”Kosteat lehdet polulla litisivät kumisaappaideni alla. Juoksi kaverieni luokse ison kiven päälle. Heitimme keihästä eli risuja kiveltä alas. Voittaja sai päättää, mitä tehdään seuraavaksi.”
”Metsäsipsi”, opetin siskoni 6-vuotiaalle pojalle ketunleipien popsimisen muutama vuosi sitten. Kun lapset tulivat ulkoa sisälle, he tuoksuivat ulolta, ulkona olleilta. Tuoksu ei ole paha eikä hyvä. Se on ulkoilma. Jos hyvin käy, tulee uusi kevät: kuusenkerkät, ketunleivät, aavistus syksyn sienirihmastosta. Kumisaappaassa sykkyrään mykertyvät sukat, hirvikärpästen parvi ympärillä, selästä hikinen t-paita. Yhäkö kuuluu metsästä sihinä ja suhina, lompsahtavat väsähtäneet pitkospuut suon syliin ja yrittää hilla punertua poimijalleen?
”Olin mun serkun ka avaa metsäs. Koitettii rakentaa majaa sinne. Siel oli just satanu vettä. Semmonen kiva fresh olo tuli. Ei ikinä saatu majaa valmiiksi. Btw lehdet oli oransseja.”
Kirjoittaja on peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Järvenpäässä.
Kursiivilla merkityt sitaatit ovat Järvenpään yhteiskoulun 8A-luokan oppilaiden luovan kirjoittamisen harjoitustehtävistä kevättalvelta 2024.
Esseetä kirjoitettaessa on hyödynnetty Anu Vallinkosken verkkoartikkelia Metsä ja me (Loimu-verkkolehti 2/2022).
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
