”Terveyskeskuksen odotushuoneessa tai liikennevaloissa et näkisi minua. Olisin ehkä loppuun selattu naistenlehti odotushuoneessa tai tuulenvire hiuksissasi. Mutta kerron tarinani ja toivon, että sulkiessasi teatterin oven käytät valtasi viisaasti. Näyttelen roolin nimeltään minä ja teen sen sinulle, rakas katsoja, suuri tuntematon.”
Näin alkaa toukokuun alussa Teatteri Avoimissa ovissa esitetty Kuninkaat. Siitä vastaava Porttiteatteri on vuonna 2015 perustettu vankitaustaisten esiintyjien ja ammattitaiteilijoiden yhteisöteatteri. Sen teokset perustuvat omakohtaisiin tarinoihin, jotka ohjaaja Tuija Minkkisen, säveltäjä-muusikko Sanna Salmenkallion ja muiden teatteriammattilaisten tuella työstetään kulloisenkin pääteeman kautta jäsentyväksi kokonaisuudeksi.
Tällä reseptillä Suurin kaikista (2023) kertoi rakkaudesta, flamencoon nojautunut La Familia (2022) perheestä ja Ruukun sirpaleita (2022) yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Kuninkaissa vauhtia on haettu Hamletista ja sen tarinoissa pohditaan suhdetta valtaan.
”Meillä taiteilijoilla ja esiintyjillä on yhteisenä päämääränä taide. Tarkoitus ei siis ole, että jotkut hyvät ihmiset auttavat toisia ihmisiä, vaan se miten voimme olla ihmisiä yhdessä,” selittää vuodesta 2019 Porttiteatterissa dramaturgina toiminut Rosa-Maria Perä.
”En tiedä, mitä tämä antaa katsojille, mutta meitä näyttelijöitä teatterin tekeminen auttaa ymmärtämään itseämme paremmin”, täydentää Kuninkaissa näyttelevä ja rumpuja soittava Toni.
Hän kertoo empineensä toimintaan osallistumista, sillä esiintyminen tuntui alun perin tarpeeksi ahdistavalta arkielämässä.
”Menin sitten sen vankila-Tonin kanssa harjoituksiin, mutta huomasin jo ekana päivänä, kun oltiin pari tuntia oltu treeneissä, että pystyin ottamaan ihan rennosti ja lungisti. Sitä kautta pystyin pääsemään siitä roolista eroon. Se johtui varmaan siitä, että siellä kukaan ei tuominnut, osoittanut sormella, pilkannut tai tehnyt mitään sellaista, mitä vankilan hierarkiassa muuten tapahtuu.”
Erilaisia valtapelejä
Kuninkaiden kertomuksissa huumesodan veteraanit kamppailevat katkolla päihdekoukkuaan ja auktoriteettikammoaan vastaan. Lisäksi kärsitään koulussa häpeärangaistusta presidenttimuotokuvien syyttävien katseiden alla, muistellaan isoisän lempeää ymmärrystä ja samaistutaan lapsikuninkaaseen, joka taistelee väkivalloin sosiaalityöntekijöitä vastaan ja saa pian keräillä varusteitaan yksin Pohjolan poikakodin putkassa.
Esityksen musiikissa rummut paukkuvat, pellit rämisevät ja torvet törähtelevät. Kuullaan myös Hamletin laulavan punk-versiota olemassa olemisen tuskastaan: ”Miksi ahdistus, masennus ja aina paha olla? Elämän merenpohjassa olen ruosteinen jolla.”
Tonin tarinan lastenkotinuori löytää hyvän auktoriteetin sossu Rolfista, mutta uhkaa hävitä kuningas Benzodiatsepiinille niin, että ymmärtää lopulta vaihtoehtojen olevan vallankumous tai kuolema.
”Siinä käy sillä tavalla, muuten sitä ei vältsysti istuisi tässä”, hymähtää Toni. Hän kertoo samalla, ettei ajattele itseään erityisesti näyttelijänä.
”Menen vain sinne lavalle ja kerron oman tarinani. Mutta kyllä teatteri on nykyään mukana koko ajan elämässäni. Aiemmin en halunnut tulla huomatuksi missään ja ajattelin, että ihmiset arvostelevat minua hirveästi. Jos vaikka joku metrossa ryhtyi katsomaan kohti pitempään, käänsin katseen lattiaan. Nyt kaikkien näiden harjoitusten jälkeen voin katsoa muita silmiin ihan eri tavalla.”
Elokuvaa teatterista
Voiman näkemässä esityksessä Tonin ja muiden kertomuksiin oli eläytymässä myös Porttiteatterista dokumenttielokuvaa tekevä Anu Kuivalainen. Hänen mielessään esitys muistuttaa hyvin siitä, miten kenen tahansa elämässä asiat voivat mennä pieleen.
”Näytelmässä on paljon sellaistakin, joka ei liity vain vankeihin. Me muutkin käymme läpi tahoillamme, miten rakentaa menneisyyden tapahtumista huolimatta parempaa tulevaisuutta. Kysymys on siitä, kuinka itse kukin voi luoda katseen aitoon itseensä ja löytää sieltä hyvän tyypin.”
Kuivalaisen elokuvalta puuttuu vielä lopullinen rahoitus. Ajan henki ei muutenkaan ole erityisen suopea kulttuuri- ja sosiaalipuolen toimijoiden kannalta.
”Olin järkyttynyt oikeusministerin lausunnosta, että rikosten tekeminen on oma valinta. Usein rikoksen tekijä on myös rikoksen uhri ja rikollisuuteen liittyy vahvasti luokkakysymys. On aivan selvää, että tällä hetkellä tarvitaan sellaista tukea, että ihmiset selviävät ja pääsevät eteenpäin elämässä. Meidän projektissamme taide on keino löytää sellainen paikka maailmassa, missä on ok olla”, Perä tuumii.
Kuninkaiden lopussa viitataan Shakespearen Hamletissa katsojille antamiin ohjeisiin, joissa pyydetään huolehtimaan näyttelijöistä, jotka ovat ”ajan lyhyt kronikka ja yhteenveto”. Samalla hän kehottaa kohtelemaan heitä paremmin kuin ansionsa mukaan. ”Sillä jos kaikkia kohdeltaisiin ansionsa mukaan, niin kuka säästyisi ruoskalta?”
Perän mielestä tässä tiivistyy paljon porttiteatterilaisen dokumenttiteatterin tekemisen eetoksesta. Myös Toni pitää tärkeänä, että ihmisiä kannustetaan löytämään se parempi minänsä.
”Meikäläisillä tämä tulee vastaan jo arjen perusasioissa. Esimerkiksi terveyskeskuksessa ne usein katsovat sitä vanhaa minää ja lukevat sen historian sieltä ennen kuin haluavat jeesata. Toivon lisää ymmärrystä ja hyväksyntää kaikkeen tällaiseen.”
Kuninkaiden esitykset päättyivät 11.5. Syyskauden esitys on työelämästä kertova musikaali. Toni esiintyy haastattelussa vain etunimellään omasta toiveestaan. Teatterin politiikkaa -podcastista löytyy Rosa-Maria Perän ja Tonin haastattelu jaksossa Vallankumous tai kuolema. Vapautuvien vankien yhteisöteatteri kohtaa flamencon – jaksossa käsitellään esitystä La Familia ja sen vieraana ovat ohjaaja Tuija Minkkinen, koreografi Kaari Martin ja esiintyjä Ola Miettunen.
