Mitä kansakunnan kellarista löytyy? Perunoita, Mannerheimin kipsipatsas, metsämaisemia ja missi saamelaispuvun jäljitelmässä.

Hannaleena Haurun ja Katja Gauriloffin ohjaama Parvet vie kirjaimellisesti rakenteisiin. Fiktioelokuvassa seurataan useiden päähenkilöiden tarinaa. Yksi heistä seikkailee kallion sisään kaivetuissa kellarikäytävissä, jonka putkistoissa kaikuvat poliitikkojen äänet.

Kellarikäytävät ovat ahtaita ja pimeitä. Niiden voi nähdä edustavat yhteiskunnallisia rakenteita, kuten lainsäädäntöä, jotka valtavirtaisuudessaan usein syrjivät vähemmistöön kuuluvia ihmisiä.

Myös elokuvatuotantoa voisi pitää vastaavanlaisena rakenteena, ja Parvet pyrkiikin valaisemaan erityisesti omaa kellariaan. 

Hauru halusi kokeilla elokuvassa kollektiivista työtapaa, joka antaisi vähemmistöjen edustajille tilaa niin sisällössä kuin työtavoissa. Teoksen aihe oli väljä: suomalainen kansallisidentiteetti osana koloniaalista historiaa ja perintöä. Sen mainittiin hakuilmoituksessa, jossa elokuvaan haettiin työryhmää. Vastauksia tuli yli 300, joista projektiin valittiin noin 70 henkilöä. Heidän joukossaan on eri sukupuoli-identiteettejä edustavia tekijöitä, ruskeita ja valkoisia suomalaisia ja saamelaisia, niin teknistä henkilökuntaa kuin näyttelijöitä.

Haurun kanssa työryhmän jäseniä valitsi tuottaja Emilia Haukka Elokuvayhtiö Aamusta.

”Minusta tuntuu, ettei kenellekään muulle tuottajalle olisi ollut edes mahdollista tarjota tällaista konseptia. Se on jo lähtökohtaisesti niin poikkeuksellinen. Vaatii todella vahvan luottamussuhteen lähteä rakentamaan mitään tällaista”, Hauru sanoo.

Haukka ja Hauru ovat tunteneet vuodesta 2012. He ovat työskennelleet yhdessä ruohonjuuritason elokuvayhteisö Euphoria Borealisissa. Haukka on toiminut tuottajana myös Haurun edellisessä pitkässä elokuvassa Fucking With Nobody (2020) ja tuotantopäällikkönä Haurun esikoisessa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017).

Aiemmissakin yhteistöissä mukana ollut yhteisöllisyys vietiin tällä kertaa entistä pidemmälle. Työryhmällä oli valtaa niin käsikirjoituksen, puvustuksen kuin toimintatapojen suhteen. Elokuva rakentui keskustelujen ja työpajatyöskentelyn kautta.

”Itselleni haastavin reflektio heti alussa oli se, että en toisi projektiin omia oletuksiani ja odotuksiani. Olin kuitenkin tehnyt alalla töitä jo seitsemän vuotta, kun tämä startattiin, eli semmoinen aika klassinen elokuvantekemisen rakenne oli jo juurtunut omaankin selkäytimeen”, Haukka kertoo. 

”Tämän leffan paradoksi on se, että minä ja Emilia valkoisina suomalaisina kuitenkin käytetään ylintä valtaa. Siitä ei päästä ohi”, Hauru jatkaa.

Valtaa kuitenkin myös jaettiin. Työryhmän ensimmäisissä keskusteluissa kävi Haurun mukaan selväksi, että jos projektissa haluttaisiin käsitellä koloniaalisuutta Suomessa, mukaan tarvittaisiin enemmän saamelaisia tekijöitä. Haurun rinnalle pestattiin muun muassa kiitetystä Je’vida-elokuvastaan (2023) tunnettu saamelaisohjaaja Katja Gauriloff. 

”Vaikka alkuperäinen konsepti oli, että käytän ohjaajana ylintä taiteellista valtaa, tajusin, että tämä on tosiaan se kohta yksi: Minun täytyy luopua osasta valtaani. Jotta tämän teoksen arvot toteutuisivat, tässä tulee olla kaksi ohjaajaa”, Hauru kertoo.

Gauriloff vastasi saamelaisen aktivistin Piera Niillasin (Ritni Ráste Pieski) tarinasta. 

Elokuvassa on neljä muutakin päähenkilöä: Valeriasta (Yolanda Correa) rakennetaan jalkapallojoukkueen kasvoja, onhan hän valmentajan sanojen mukaan ”international tyyppi”. Selma (Adela Ogunbor) jää jumiin kellariin keskellä kansallisidentiteettien karnevaalia. Nora (Senna Vodzogbe) epäilee valkoisen ihastuksensa tarkoitusperiä, kun taas sukupuoleltaan ei-binäärinen Aurora (Stella Massa) haluaa tulla nähdyksi omana itsenään.

Osittain risteävättarinat kertovat vähemmistöä edustavien ihmisten kokemasta näkymättömyydestä ja syrjinnästä. Siitä, kuinka ihmiset eivät anna bussissa tilaa ja siitä, että saamelaisia koskevaa lainsäädäntöä laaditaan heitä kuulematta.

Parvet on osa Hannaleena Haurun opinnäytetyötä Helsingin Taideyliopistoon ja Frankfurtin Goethe-yliopistoon. Hän valmistui oppilaitosten Vertaileva dramaturgia ja esitystutkimus -maisteriohjelmasta viime vuonna. 

Opinnäytetyönsä kirjallisessa osassa Hauru kertoo, että yksi Parvet-elokuvan keskeisiä löytöjä elokuvatuotantojen kannalta oli psykososiaalinen tuki. Parven lopputeksteistä löytääkin nimikkeitä kuten psykologi ja yhteisösuunnittelija sekä vastuualueita kuten antirasistinen koulutus. 

Tuottaja Emilia Haukka kertoo, että osa tekijöistä löytyi jo avoimessa haussa. 

”Olin kuullut, että Britanniassa elokuvatuotannoissa oli jo tunnistettu työroolina jonkinlainen henkisen tuen vastaava. Minulla on ollut kiinnostusta tutkia tätä, etenkin työskentelyssä sellaisten aiheiden ja teemojen parissa, jotka voivat koskettaa ihmisten oikeata elämää, usein liittyen juuri vähemmistöstressiin”, hän sanoo. 

Pyrkimyksenä oli tarjota työryhmälle keskusteluapua ja ihmisiä, jotka pystyisivät tarvittaessa asettamaan tekemiselle rajoja.

”Se on ollut oppimisprosessi, mutta tuen tarjoaminen on eväs, jonka tulen tästä ottamaan mukaani”, Haukka sanoo.

Parvet-elokuvassa oli alusta lähtien mukana myös esiyleisö, joka katsoi ja kommentoi teosta matkan varrella. ”Se porukka oli täyttä luksusta”, Hauru sanoo. Hänelle oli apua katsojista, joka ei ollut harmaa massa vaan koostui ”oikeista, ajattelevista ihmisistä”. Suurin osa esiyleisöstä myös tiesi elokuvan aiheista jotain jo ennakkoon.

”Se muistutti, ettei pidä aliarvioida omaa yleisöään. Ja se kyllä johdatti tätä tekemistä”, Hauru sanoo.

Läpi haastattelun Hauru ja Haukka puhuvat kokeilemisesta, kitkasta ja oppimisesta. Vaikka he ovat työryhmän kanssa hahmottaneet uusia tekemisen tapoja ja työkaluja, he eivät kuvittele työn olevan valmis.

”Ei mun lähtökohta opinnäytteessä ole ollut siinä, että tekisin jotain malleja, että ’kopsatkaa tämä ja tehkää leffa näin’. Lähtökohta on laajemmin se, että ’neuvottele työryhmäsi kanssa’”, Hauru sanoo.

Neuvotteleminen, toisten hyvinvoinnista huolehtiminen ja omien oletusten purkaminen oli työlästä, mutta ”toisaalta elämä on vaivannäköä”, kuten Hauru sanoo.

”Ja elokuvan tekeminen on mun intohimo juuri siksi, että voin haastaa rakenteita, voin haastaa kerrontatapoja ja tuotantomuotoja.”