Lukuaika: 3 minuuttia

Ohjaaja Hannaleena Hauru purkaa rakkauden kuvaamisen rakenteita elokuvassaan Fucking with Nobody

Huumori työkaluna. Haurun mukaan mitä kipeämpi asia on, sitä enemmän huumoria tarvitaan. Huumori auttaa myös vaikeiden asioiden välittämisessä työtovereille ja yleisölle.

Fucking with Nobody

Hannaleena Hauru

Ensi-ilta alkuvuodesta heti, kun se on koronarajoitusten puolesta mahdollista

☆☆☆☆☆

Alkuvuonna ensi-iltaan tuleva Fucking with Nobody on elokuvana hauska, älykäs ja muodoltaan parasta artsuluokkaa. Siinä autofiktiiviset ohjaaja Hannaleena ja kuvaaja Lasse lavastavat fiktiivisten kavereidensa kanssa Hannaleenalle feikkiparisuhteen sosiaaliseen mediaan. Kun pila meneekin totena läpi, tiimi päättää tehdä asiasta dokumenttielokuvan.

Projekti lähtee pian lapasesta, mikä sotkee niin sisäpiirin kuin ulkopuolisten fiktiiviset ja autofiktiiviset ihmissuhteet.

Yksi elokuvan alun repliikki avaa, miten ihmiset päätyvät rakentamaan yksittäisestä kuvasta koko tarinan, ja miten tätä voi ohjailla piilottamalla kuvaan vihjeitä. Tämä lukuohje koskee koko elokuvaa: siinä perusjuonen, sen sisällä kuvattavan mokumentin ja autofiktiivisen meta-aineksen ristikkäiset sisällöt pakottavat katsojan kerta toisensa jälkeen korjaamaan käsitystään siitä, mihin elokuvassa ollaan matkalla.

”Tarinallistaminen tapahtuu meissä sisäänrakennettuna. Jos tässä elokuvassa autofiktiiviseen kerrontaan liittyvä satiiri menee katsojalta ohi, menee silloin aika paljon muutakin koko elokuvasta”, nauraa todellinen elokuvaohjaaja Hannaleena Hauru.

”Minulle tarinan rakenteiden purkaminen tarkoittaa niiden näkyväksi tekemistä. Samalla kun haluan haastaa itseäni uudesta kulmasta, se antaa toivottavasti katsojille peiliä oman elämänsä suhteen.”

Haurulle tarinaa ohjaavat vihjeet eivät ole vain visuaalisesti koettavia.

”Haluan elokuvaani mukaan haptisen eli jonkinlaisen sormilla kosketeltavan ulottuvuuden, jossa maailma hahmottuu muidenkin kuin näköhavaintoihin ankkuroituvien mielikuvien varassa. Se tarkoittaa, että elokuvassa on viitteitä kosketukseen, hajuihin ja makuihin liittyvistä muistoista, joihin ihmiset sitten liittävät omia merkityksiään.”

Kyseessä on Haurun toinen pitkä elokuva. Kolmen vuoden takainen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset mylläsi toveruuden ja romanttisen rakkauden teemoja yhtä lailla tyylilajeja pirstaloivasti. Niiden välillä tekemässään Metatitanic-lyhytelokuvassa hän ruoti samoja parisuhteen kuvaamisen kliseitä James Cameronin siirappisen Titanicin (1997) pohjalta.

Fucking with Nobody on monella tapaa jatkoa Metatitanicin aiheelle ja tekotavalle. Siinä on samanlainen metateema, osin samaa tiimiä, sen käsikirjoitusta teimme yhdessä kuvaajaa Lasse Poserin kanssa ja esiinnymme myös rooleissa. Saattaa muutenkin olla, että parisuhteen kriisi ei aiheena ole jättänyt minua rauhaan, ja siitä on tulossa jonkinlainen pääteema”, hymähtää Hauru.

Elokuvassa käsitellään myös faktan ja fiktion lomittumista sekä sosiaalisen median ja elokuvan mahdollisuuksia toisten manipuloimiseen.

”Ihmisillä on nykyään medialukutaitoa ymmärtää, että reality on suurimmalta osin käsikirjoitettua. Some on lisännyt tätä hahmotusta. Esimerkiksi TikTok, Instragram  ja YouTube ovat täynnä tutoriaaleja, joissa käyttäjät neuvovat toisiaan siitä, millä kikoilla videoista ja kuvista saa parempia. Se on jotain vastaavaa kuin joku videokerho ysärillä.”

Toisaalta jos elokuva on hyvä, Haurulle on toissijaista onko se dokumenttia vai fiktiota.

”Siksi haluan demonstroida sitä, että älkää uskoko mitä näette. Kaikki on liikkuvassa kuvassa on propagandaa. Siihen nähden on kyllä aika outoa, miten vähän meillä Taikin elokuvalinjalla opetettiin propagandaelokuvan historiaa.”

Joukko makaa lattialla, keskellä läppäri ja kamera.

Fucking with Nobody on tuotettu kokonaan ilman suomalaista elokuvarahaa. Elokuvasäätiö myönsi sille myönnettiin vain markkinointitukea. Tällaisen järjestelyn on mahdollistanut venetsialainen Biennale Collage -ohjelma, joka tukee ensimmäisen tai toisen pitkän elokuvan tekijöitä.

Tiettävästi sen kautta ei ole saatu tai edes haettu tukea muille suomalaisille elokuville.

”Haluan toivoa että meillä Suomessa olisi enemmän niitä sabluunoita, joissa elokuvia voi tehdä. Nykyään Elokuvasäätiön rahoituksen voi saada yksi tai ehkä kaksi meikäläisen kaltaista tekijää vuodessa”, huokaa Hauru.

Kaupallisista rakenteista se ei aina johdu. Kliseisten kerronnan rakenteiden murtumista voi nähdä esimerkiksi suoratoistolevittäjien tuotantojen puolella. Hauru mainitsee sellaisista Netflixissä esillä olevan Charlie Kaufmanin tuoreen elokuvan I´m Thinking of Ending Things ja HBO:n The Watchmen -sarjan.

”Niissä pelataan taitavasti ajalla ja hahmoilla ja sukelletaan ihmismieleen myös rakenteen kautta. Suomalaisen taidescenen puolella samaa on esimerkiksi siinä, miten Anna Eriksson käsittelee M:ssä naisen kehoa ja sitä miten sitä katsotaan.”

Hauru nimeää yhdeksi suomalaisen elokuvatuotannon ongelmaksi ylikäsikirjoittamisen.

”Joskus 2000-luvun alussa huomattiin että käsikirjoittamisen tasoa pitää nostaa. Ehkä syystä, mutta rahoittajat eivät ole aina ymmärtäneet, että siinä vaiheessa, kun tekijöiden osaaminen ja kyvyt toteuttaa niitä tulevat vastaan, lopputulos alkaa taas huonontua. Etenkin nuorille tekijöille pitäisi mieluummin antaa rahat käteen ja päästää heidät kehittymään tekemällä, sen sijaan, että heitä kituutetaan loputtomissa kehittelyprosesseissa.”

Oma pulmansa liittyy siihen, että rahoituksen saaminen kestää niin kauan, että alkuperäinen aihe menettää ajankohtaisuutensa.

”Esimerkiksi Metatitanic tehtiin talkoilla ilman apurahoja, koska se piti saada ulos, kun aihe oli vielä tuore. Jos ei nyt oltaisi saatu Venetsian rahaa, en tosiaan tiedä mistä sitä olisi saatu, mutta uskon että Fucking with Nobody olisi silti jossain muodossa jo valmis.”

Kommentoi Facebookissa
  • 10.12.2020
  • Kirjoittanut Tuomas Rantanen
  • Kuvat Jan-Niclas Jansson, Lasse Poser, Emilia Haukka