”Ei kuulkaa, tuo on köyhää, nuori mies, ja ilmaisukin kovin löyhää!”

Anna Kontula lukee eduskunnan kahviossa kantavalla äänellä kohtausta Edmund Rostandin Cyrano de Bergerac -näytelmästä (WSOY 1993, suomentanut Pekka Lintu). 

Cyrano on osaava, rohkea ja kaikin puolin lahjakas kadetti, jolla on todella suuri nenä. Cyrano joutuu sanaharkkaan, mutta kiistakumppanin loukkaus on varsin lattea: nenänne on kovin suuri. 

”Siinä kaikki?”, kysyy Cyrano, ja antaa pitkän monologin verran esimerkkejä eri sävyisistä ja toinen toistaan kekseliäämmistä tavoista pilkata hänen nenäänsä.

”Voi Luoja! Kun vaikka mitä voisi laukaista ja – esimerkiksi – näin pelin aukaista: Hyökkäävästi: ’Jos tuo nenä minun oisi, niin oitis omistajansa sen amputoisi!’ Ystävällisesti: ’Tässä viiniruukku, ja siinä nenällekin aivan oma luukku!’ Kuvaillen: ’Vuorenhuippu, niemennokka, ei – kokonainen niemimaa tai laivan kokka!’”

Kontula on aiemmin sanonut – Cyrano de Bergeracin hengessä –, että ”parhaimmillaan loukkaus voi olla taideteos, joka loistaa laatijansa älyä ja hyvää makua”. 

Kontula on ollut julkisuudessa tutkija-ajoiltaan saakka, ja on tottunut vastaanottamaan vihaista palautetta. Mutta harvat hänen saamistaan viesteistä ovat valitettavasti yhtä korkeatasoisia kuin de Bergeracin monologin loukkaukset.

Kontulan väitöskirja Punainen eksodus – Tutkimus seksityöstä Suomessa herätti runsaasti julkista keskustelua – ja vihaa. Ylioppilaslehden vuoden 2010 jutussa ”Valtakunnanärsyttäjä Anna Kontula” kerrottiin, että muun muassa naisjärjestöjä ärsyttänyt tutkimus toi Kontulalle jopa tappouhkauksia.

Hän jos kuka tietää, millaista on julkisuuden henkilöihin kohdistuva vihapuhe.

Vihapuheesta tekoihin

Kaikki poliitikkojen saama palaute, vihainen tai ilkeäkään, ei ole vihapuhetta. 

Yhdenvertaisuusvaltuutettu määrittelee vihapuheen viestinnäksi, joka lietsoo vihaa yhtä ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. Usein kyse voi olla etnisestä vihasta ja suvaitsemattomuudesta, mutta esimerkiksi poliitikoihin kohdistuvalla vihapuheella voidaan haluta vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. 

Vihapuhe nousi Suomessa laajaan julkiseen keskusteluun vuonna 2011 Norjan Utøyan terrori-iskun jälkeen. Iskun tekijä oli manifestista päätellen ollut aktiivinen vihapuhetta viljelevillä nettialustoilla ja mainitsi nimeltä muun muassa Jussi Halla-ahon.

Tapahtuman myötä pohdittiin netissä leviävän vihapuheen yhteyttä reaalimaailman väkivaltaan. Aihetta on vaikea tutkia, sillä todennäköisesti verkossa ja sen ulkopuolella tapahtuvat asiat vaikuttavat molemmat toisiinsa. Syy-seuraussuhteen osoittaminen on vaikeaa: lisääkö vihapuhe väkivaltaa vai jokin kolmas tekijä – kuten polarisaatio – molempia?

Jotkut tutkimukset viittaavat yhteyteen vihapuheen ja väkivallan välillä. Yhdessä tutkittavat jaettiin satunnaisesti kahteen ryhmään, joille näytettiin poliittisia mainoksia. Toisen ryhmän mainokset sisälsivät lievästi väkivaltaisia metaforia ja toiset eivät. Aggressiivisuuteen taipuvaiset ihmiset olivat väkivaltametaforien jälkeen valmiimpia hyväksymään poliittisen väkivallan.

Toinen tutkimus löysi yhteyden Saksan äärioikeistopuolueen pakolaisvastaisten Facebook-julkaisujen ja alueella tapahtuvan väkivallan välillä. Väkivalta väheni aikoina, jolloin internetissä tai Facebookissa oli katkoksia ja oli yleisesti vähäisempää muuten samankaltaisissa kunnissa, joissa pakolaisvastaista Facebook-sisältöä julkaistiin vähemmän. 

Tutkimukset ovat havainneet vihapuheen kohdistuvan eniten naisiin ja vähemmistöihin. Siis ryhmiin, jotka ovat usein jo valmiiksi korkeammassa riskissä joutua väkivallan uhreiksi. 

Vanha ilmiö

Oikeastaan Kontula ei haluaisi puhua saamistaan vihaviesteistä. 

”Haluan tehdä selväksi, että olen jyrkästi eri mieltä siitä, että tää olis joku uus ilmiö.”

Kontula tarjoaa kaksi selitystä sille, miksi julkisuuden henkilöihin kohdistuvasta vihasta puhutaan nykyään paljon. 

Ensimmäinen on, että tunteista puhuminen on hyväksyttävämpää. Toinen liittyy siihen, että nykyajan ihmiset ovat kasvaneet rauhan ja turvan ympäröiminä. Kun kasvaa sellaiseen, saattaa pitää uhkina asioita, jotka ennen olisivat tuntuneet vähäpätöisiltä. Kuten vihaviestit. 

Poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat aina saaneet kielteistä palautetta. Kontula kertoo, että hänen isoisänsä, sosiaalidemokraattisessa liikkeessä mukana ollut Arvi Kontula, pahoinpideltiin useita kertoja agitaatioreissuilla. Meidän aikamme on tuohon verrattuna oikeastaan hyvin rauhallista ja suojattua.

”Mä olen ollut vähän nihkeä tähän vihapuhekeskusteluun. Se saa liian suuren suosion moniin muihin yhteiskunnallisiin aiheisiin verrattuna, koska se kohdistuu ihmisiin, joilla on ääni tässä yhteiskunnassa”, Kontula sanoo. 

Kontula kertoo, että häntä kysytään merkittävästi useammin keskustelemaan vihapuheesta kuin vaikkapa köyhyydestä. 

”Mä nyt irtisanoudun siitä minun mielestäni liian montaa julkkista vaivaavasta uhriutumisesta tämän vihapuheen takia”, hän sanoo. 

Kontula ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että huoli vihapuheesta yleisesti ottaen olisi turhaa. Hän sanoo, että olisi kiinnostavampaa keskustella siitä, miksi jotkut ihmiset eivät uskalla kulkea ratikalla rasismin tai muun ulkonäköön perustuvan syrjinnän takia. 

Mutta julkisuudessa esiintyvien ihmisten valitukselle hänellä ei oikein riitä kärsivällisyyttä. Julkisuudessa työskentelevät ja esiintyvät henkilöt – poliitikot, toimittajat, taiteilijat, tutkijat – ovat yleensä etuoikeutettuja ja jonkinlaisessa valta-asemassa. 

Yksiselitteistä vastausta siihen, ovatko ihmiset nykyään herkempiä kuin ennen, on vaikea antaa. Sosiologiassa asiaa on tutkittu herkistymisteorian kehyksessä. Sen mukaan yhteiskunnan muuttuessa turvallisemmaksi lievemmät loukkaukset voidaan tulkita väkivallaksi, ja näin vaikuttaisi ainakin rikostilastojen valossa käyvänkin. Teoria itsessään ei toki voi ottaa kantaa siihen, mikä on väkivaltaa ja mikä ei, tai mitä ihmisen tulisi sietää. 

Se, mikä on normaalia tai epänormaalia, pelottavaa tai ahdistavaa, määritty osaltaan sosiaalisesti. Kenties julkisuudessa käytävä keskustelu vihaviestien uhkaavuudesta voi tehdä siitä suuremman mörön kuin mitä se todellisuudessa on. Toisaalta negatiivisen palautteen esittäminen uhkaavana tai väkivaltana – tai vaikkapa koulukiusaamisena, kuten Riikka Purra nimitti sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juusoon taannoin kohdistettua kritiikkiä – on myös tehokas keino ohittaa arvostelu. 

Henkilökohtaisuus muuttaa sävyn

Kontula kertoo vastaavansa saamiinsa viesteihin tietyllä varovaisuudella. Hän epäilee tilanteessa piilevän hierarkian, onhan hän kansanedustaja ja viestin lähettäjä kansalainen. Kansalainen luultavasti kokee jonkinlaista etäisyyttä poliittiseen päätöksentekoon, kun kehtaa kirjoittaa politikoille törkyisiä viestejä. 

Jos nämä ihmiset vastaavat takaisin Kontulan lähettämään viestiin, sävy on yleensä erilainen. Kontula ajattelee tämän kertovan siitä, etteivät ihmiset oikeasti kohdista viestiään toiselle ihmiselle. 

”Kun ne joutuukin kontaktiin toisen ihmisen kanssa, niin se asiallisen käytöksen moodi onkin toinen.” 

Se on hänen mielestään lohdullista: törkeimpiäkin viestejä kirjoittelevat ihmiset noudattavat luultavasti erilaisia sääntöjä henkilökohtaisessa kanssakäymisessä. Viestit lähetetään julkisuuden henkilölle, eräänlaiselle symbolille.

Toki joskus Kontulallakin menee ihon alle. Suuret kohut, joiden yhteydessä kaikilta suunnilta tulee palautetta, ovat emotionaalisesti raskaita.

Jokapäiväinen kritiikki sen sijaan ei yleensä häiritse. 

”Mä olen autisti. … Mun biologiani antaa hyvät lähtökohdat”, hän sanoo. ”Näin mä itse tulkitsen. Tosin porilaisuus myös varmasti auttaa asiaa.”

Myös ikä on auttanut. Kontula on oppinut, että suurimmat kohut menevät yleensä parissa päivässä ohi. Vihaisten viestien tai vihapuheen kanssa kipuilevalle hän antaa kolme neuvoa.

”Eka asia on sulkea kaikki kanavat kiinni, rajoittaa vastaanottoa.”

Toinen on huolehtia omista henkilökohtaisista suhteista. Varmistaa, että kohtelee läheisiään hyvin ja reilusti ja rakentaa itselleen suojan, jossa voi olla rauhassa.

Kolmas on pohtia ammatinvalintaa.

”Kyllä mä myös mietin sitä, että kaikkien ei ole pakko. Että se on valinta olla julkisuudessa.”

Kontula huomauttaa, että jos julkisuudessa olemisen motiivi on vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin, on olemassa myös vaikuttamisen tapoja, joihin julkisuus ei kuulu. 

”Pitää valita sellaiset toiminnan tavat, jotka on linjassa niiden omien kykyjen ja jaksamisen kanssa, jos aikoo pelata pitkää peliä.”