Virpi Suutarin aiemmista elokuvista esimerkiksi Hilton! (2013) käsitteli syrjäytyneiden nuorten näköalattomuutta, Yrittäjä (2018) yrittämiseen liittyviä intohimoja ja Aalto (2020) arkkitehti Alvar Aaltoa. Maaliskuussa ensi-iltaan tuleva Havumetsän lapset taas kertoo nuorista aktivisteista ja metsien suojelun tärkeydestä.
Ohjaaja Virpi Suutari, miksi nyt juuri tämä aihe?
Pari vuotta sitten perimme siskoni kanssa pienen metsäalueen Kainuussa. Kun sitten mietimme, mitä sille pitäisi tehdä vai pitäisikö mitään, törmäsimme syvälle juurtuneeseen ideologiaan, jonka mukaan metsiä olisi hoidettava vain tietyllä tavalla. Toisaalta Juha Kauppisen kirja Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija avasi silmäni sille, miten ilman rohkeita etujoukkojen ihmisiä metsäluontomme olisi ehditty tuhota lähes kokonaan.
Mistä elokuvan päähenkilöt löytyivät?
Otin pari vuotta sitten yhteyttä Elokapinaan ja Luontoliittoon, joiden kautta tutustuin uuden metsäliikkeen aktivistinuoriin. Tuolloin 22-vuotiaasta Ida Korhosesta kasvoi elokuvan teon aikana liikkeen primus motor. Minka Virtanen taas oli tuolloin vasta oppimassa metsän ekologiasta ja etsimässä omaa polkuaan metsien suojeluun. Näin heti, että heissä molemmissa oli harvinaista elokuvallista valovoimaisuutta.
Elokuvassa aktivisteja kuvataan runollisen kauniissa luonnossa. Yhdessä kohtauksessa Ida ja Minka keskustelevat luontokadosta kelluen samalla järvessä. Miten tällaiset kohtaukset syntyivät?
Idea lähti Minkan omista sukeltelukuvista. Uskon, että moni fiktio-ohjaajakin olisi tällaisista hetkistä kateellinen. Juuri tuo kohtaus kertoo siitä, että kun tekee castingin oikein, päähenkilöillä on luontainen elokuvallisen kerronnan ja rytmin taju. Vaikka elokuva alleviivaa akuutin metsiensuojelun tärkeyttä, halusin myös, että siitä löytyy myös tällaisia ajattomia kerroksia.
Elokuvalle elintärkeä kohtaus on sekin, jossa Ida keskustelee Iisalmesta kotoisin olevan isoisänsä Taunon, entisen metsätyömiehen, kanssa. Siinä syntyy näkymä sodanjälkeiseen Suomeen, eri sukupolvien arkiseen selviytymiseen ja ideologisiin lähtökohtiin.
Lopputuloksen kannalta tärkeää oli sekin, että pääkuvaaja Teemu Liakka on ansioitunut luontokuvaaja ja tottunut työskentelemään hyvinkin hankalissa olosuhteissa.
Suomessa metsäaktivisteja syytetään usein julkisuudessa isänmaanpetturuudesta ja yhteisen veneen keikuttamisesta. Onko sinusta luonnonsuojelun mediakuva jotenkin vääristynyttä?
Meillä suomalaisilla on aika ristiriitainen metsäsuhde.
Melkein kaikki arvostavat metsiä marjastuksen ja virkistyksen lähteinä, mutta sitten löytyy myös se vahva mielikuva koko hyvinvointivaltion kaatumisesta, jos metsätalous joutuu antamaan yhtään periksi. On mielikuva, että Suomessa on loputtomasti metsää, vaikka metsämaamme ovat hyvin pirstaloituneita ja yksipuolisia.
Aktivisteihin kohdistuva ärtymys johtuu nähdäkseni siitä, että he herättävät meissä huonon omantunnon moraalisesta laiskuudestamme.
Mediassa soisin näkevän enemmän sitä, miten monet yksityiset metsänomistajat ovat ryhtyneet ajattelemaan uudella tavalla, ja siitä, miten tutkijoiden näkökulma on usein sama kuin aktivistien.
Mitä toivot, että katsojat saavat elokuvasta mukaansa?
Dokumenttielokuva on ennen kaikkea kysymysten esittämistä. Toivon, että elokuva inspiroisi katsojia miettimään omaa metsäsuhdettaan ja sitä, haluammeko me suomalaiset jatkaa metsiemme käyttöä selluloosaksi, kartongiksi ja vessapaperiksi ja samalla edistää lajikatoa ja hiilinielujen hupenemista.
Minulle itselleni on ollut tärkeää saada eläytyä nuorten ihmisten ympäristötunteisiin ja todistaa yhteisöllisyyden voimaa. Ehkä elokuva auttaa muitakin löytämään yhteyden usein iän myötä hiipuneeseen radikalismiin.
Havumetsän lapset on runollinen manifesti suomalaisten luonnonmetsien ja niiden suojelun puolesta
