Kun Caroline Suinner ja Meriam Trabelsi olivat nuoria, heidän näköisiään ihmisiä ei näkynyt mediassa. Ilman omannäköisiä esikuvia oli vaikea nähdä mitä on, ja mitä voi olla. Eikä sille, miten itse näki maailman, löytynyt heijastuspintaa.

”Koulussa ei kerrottu historian tunnilla, miten Suomi on kolonisoinut muita, eikä seksuaalisuuskasvatuksen tunnilla puhuttu seksuaalisuuden koko kirjosta. Eikä kukaan selittänyt, miksi lihavia ihmisiä vihataan”, Caroline Suinner muistelee.

Kun yhteisö, kuten Ruskeat tytöt -median ympärille muodostunut joukko, alkoi löytyä, identiteetistä ja sen ymmärtämisestä tuli aktivismia. Suinnerin ja Trabelsin Pehmee-podcastia julkaistiin Radio Helsingissä vuosina 2018–2020 ja siitä voi yhä kuunnella eri palveluissa kolme jaksoa. Nykyisin he toimivat yhdessä Pehmee-kollektiivina.

”Podcastissa käsittelimme niin paljon identiteettiä, että nyt olen kyllästynyt sen pohtimiseen ja määrittelyyn. Olen mitä olen, ja ympärilläni on ihmisiä, joille minun ei tarvitse perustella olemistani. Identiteetin sanoittamisen tarve syntyy siitä, että kokee itsessä olevan jotain vikaa ympäristöön verrattuna, ja sitä vikaa pitää selittää”, Trabelsi kertoo. 

Identiteettiään pohtiville Suinnerilla ja Trabelsilla on paljon sanottavaa.

Sanoja ja tiloja

Jotta löytää identiteettinsä, pitää olla vaihtoehtoja.

”Olisipa joku identiteettibuffet, josta voisi valita ja testailla identiteettejä”, Suinner fiilistelee.

”Googlaa erilaisia sanoja. Hankkiudu tiloihin, joissa on erilaisia ihmisiä”, Trabelsi neuvoo.

”On etuoikeus, että identiteetilleen ei tarvitse sanoja. Joillekin sanat voivat olla ainoa yhteys siihen, mitä on”, hän jatkaa.

Identiteettiin viittaaviin sanoihin liittyy usein ennakkoluuloja. Sanan ottamisella itselle voidaan työntää näitä mielikuvia pois.

”Kutsun itseäni lesboksi juuri siksi, että siihen liittyy ennakkoluuloja, vähän samalla tavalla kuin tytöt -sanaan, josta puhuimme paljon Ruskeat tytöt -kollektiivissa”, Trabelsi kertoo.  

Identiteettiä voi kuvata kaikilla niillä sanoilla, jotka tuntuvat omilta. Eri tilanteissa identiteettiä voivat kuvata eri sanat.

”Olen musta, ruskea ja valkoinen; lesbo, queer ja non-binary (suom. muunsukupuolinen). Olen joutunut miettimään miten nämä sanat ymmärretään ja miten mut mielletään jos käytän näitä sanoja itsestäni”, Suinner kertoo.

”Ei ole mitään hätää, jos ei tiedä tässä ja nyt, tai kymmenen vuoden päästäkään, kuka on tai mitä haluaa. Mene, tee, tutki, mieti, koe!”, hän usuttaa.

Sanojen lisäksi tarvitaan tiloja. Tiloja, joissa voi kokea olevansa tervetullut omana itsenään ja joissa voi saada heijastuspintaa eri puolille itsestään, pitäisi olla tarjolla jatkuvasti.

”Ei riitä, että kerran vuodessa on pride, jolla silläkin on omat normatiiviset raaminsa. Vaikka se vastaakin monien ja moniin tarpeisiin, ei siellä juurikaan näy minunlaisiani”, Suinner avaa.

Kun tiloja ei ole ollut, niitä on pitänyt luoda itse.

Ruskea, musta ja valkoinen

Suinnerille ja Trabelsille omannäköisyys tarkoittaa muun muassa ruskeutta, joka on eräänlainen suomennos mustiin, akuperäiskansoihin kuuluviin ja rodullistettuihin viittaavasta bipoc-lyhenteestä.

”Toisin kuin rodullistamisesta puhuttaessa, ruskeudessa oleminen ei määrity syrjinnän vaan kauneuden ja ilon kautta”, Trabelsi havainnollistaa.

Ruskeus ei välttämättä tarkoita ihonväriä, vaan viittaa myös kulttuuriin ja muihin etnisen taustan merkkeihin. Kaikkeen, mikä ei kuulu esimerkiksi individualismia ja hiljaisuutta vaativaan valkoiseen kulttuuriin.

”Minulle ruskeus on yhteisöllisyyttä, esimerkiksi yhdessä syömistä, ja meteliä ja tuoksuja, joille on kotonani tilaa. Myös oman mielen dekolonisaatio eli vapautuminen ajatusrakenteista, jotka ovat valloittajilta peräisin, on minulle tapa opetella ruskeuttani”, Suinner kertoo.

Nigerialaistaustainen Suinner kokee olevansa musta ja ruskea, mutta myös, varsinkin Nigeriassa, valkoinen. ”Monet etuoikeudet ja normit, jotka koskevat minua, perustuvat länsimaiseen tapaan olla. Kokemus mustuudestani filtteröityy rasismin kautta, mutta siihen liittyy samalla oman paikan ymmärtämistä.”

Trabelsin isä on Tunisiasta. ”Olen pienestä pitäen käynyt Tunisiassa tapaamassa sukuani siellä. Tunisialainen kulttuuri on ollut aktiivisesti läsnä elämässäni aina sisustuksesta, ruokaan ja tapoihin. Nyt aikuisena olen erityisesti dj:nä ja musiikin kautta tutustunut siihen lisää. Se vaatii enemmän työtä kuin jos olisi kasvanut siinä kulttuurissa, mutta se on minunkin kulttuuriani. Minulla on kaksi lasta, ja se on heidänkin kulttuuriaan.”

Trabelsi on white passing eli ulkonäöltään vaaleaihoinen, mutta törmää rasismiin, kun hänen nimensä tulee esiin. Rasismi näkyy esimerkiksi hakiessa töitä tai vuokratessa asuntoa. Hän muistuttaa: ”Kun kohtaat rasismia, muista, että siinä puhuu rakenne, se ei johdu sinusta eikä kerro sinusta.”

Trabelsi ja Suinner olivat ennen antirasistisia aktivisteja, jotka opettivat valkoisille, miten toimia yhdenvertaisemmin. Nyt he keskittyvät luomaan tiloja, joissa on tilaa ilolle ja vapautuneelle omana itsenään olemiselle.

Ketä katsot ja miten katsot itseäsi?

Kehollisuus on keskeistä Suinnerin ja Trabelsin työssä. He tekevät näkyviksi marginalisoituja, ruskeita, queereja kehoja ja luovat niille tilaa.

”Läskiaktivismi ei ole mediaseksikästä. Taisteleminen jonkun asian puolesta ei tarkota, että automaattisesti yhteiskunnan vaikutukset itseen muuttuu, minkä kanssa on hankala navigoida joskus edelleen. Ymmärrys ympäröivästä maailmasta ja aktivismin äärellä oleminen on parantanut mun omaa kehokäsitystäni ja muuttanut ajattelutapojani”, Suinner kertoo.

On tärkeää, että on ”peilejä” eli ihmisiä, jotka näkevät ja hyväksyvät. Peili on tärkeä myös fyysisenä esineenä.

”Javiera Marchant Aedo opetti workshopissa, että kun katsoo peiliin, niin ensimmäinen ajatus, joka silloin nousee mieleen, ei yleensä ole oma ajatus, vaan se, mitä kulttuurissa on opittu. Sen voi tiedostaa sellaiseksi ja ohittaa, ja katsoa mitä sen alla on. Usein se toinenkaan ajatus ei ole oma, vaan vasta kolmas tai neljäs”, Trabelsi neuvoo.

Liikkeellisyys ja kehon tutkiminen ovat tärkeitä itseymmärryksen ja -hyväksynnän tekoja. Miltä tuntuu olla vapaasti, kehollisesti, tilassa. Suinnerille esimerkiksi tanssilattiat ja -lavat ovat tiloja, joissa näin voi olla.

”Kehollisuuden ja kosketuksen kautta hahmottuu, kuka olen, missä mun ääriviivat on”, Suinner kertoo.

Tähän liittyy myös seksuaalisuus.

”Luulin pitkään että olen aseksuaali ja suhtauduin torjuvasti omaan seksuaalisuuteni, mutta myöhemmin syvemmin sukupuolikokemukseeni tutustuessa ymmärsin, että kokemus seksuaalisuudesta voi liittyä myös keholliseen kokemukseen itsestä ja siihen, onko turvallinen ja hyvä olo tutkia millainen olento on. Joskus seksuaalisuus ja sukupuolikokemus voivat sekoittua. Joskus kokemus itsestä ei ole suorasukainen. On myös ihan tosi ok että sen selvittäminen kestää. Kukaan ei ole kenellekään velkaa selitystä itsestään tai omasta seksuaalisesta tai sukupuoli-identiteetistään. Ja se kokemus saa myös muuttua”, Suinner kertoo.

Nyt hän ja Trabelsi tuovat avoimesti esiin myös seksuaalisuuttaan. Viime kesänä he esiintyivät Lesbo Erotics -puutarhajuhlassa, jossa hahmoteltiin muun muassa appelsiinien ja hyytelön avulla patriarkaatista ja mieskatseesta vapaata lesbotilaa.

Nähdyksi tulemiseen liittyvät myös kuvat ja kuvaaminen. Kuvien ottaminen ja poseeraaminen ovat osa identiteettityöstä. ”Kun postaa jotain julkisesti, näkee itsensä eri valossa”, Trabelsi kertoo.

”Ei pidä postata vain supervalokuvaajien ottamia todella stailattuja kuvia, vaan kaikenlaisia kuvia. Itseään arkisissa tilanteissa. Ei vain sellaisia, jotka esimerkiksi edistäisivät uraa jotenkin”, Suinner neuvoo.

Minäkuvaan vaikuttaa myös se, mitä katsoo. Suinner ja Trabelsi ovat usein kuratoineet Instagram-fiidejään yhdessä. ”Somen tapa käsitellä asioita ja työntää agendoja muuttuu. Välillä on hyvä käydä läpi, mitä siellä teen, keitä seuraan ja ketkä näkyvät minulle”, Suinner sanoo.