Kierojen saaristolaismäntyjen, haahkanulosteen ja luonnottoman vihreän levän täplittämät karit nousevat avoselältä kuin suurten petojen niskat. Ne harvenevat, ja hetken aikaa ei näy kuin levoton meri. Sitten, kuin varkain, Suomen eteläisin majakka kohoaa yksinäisenä meren sileäksi nuolemien, hakuin louhittujen rantakallioiden keskeltä Bengtskärin luodolla.
Jo ennen vuotta 1906, jolloin majakka on rakennettu, Bengtskärin luodon kerrotaan toimineen merenkulkijoiden suojelijana. Taru kertoo saarta asuttaneen salaperäisen luonnonhengen, jota paikalliset kutsuivat nimellä Båkjungfru eli Pookineito. Olennon kerrottiin olevan tummahiuksinen, noin metrin korkuinen naishahmo, joka varoitti merellä liikkuvia myrskyistä ja karikoista. Majakan valmistuttua neito joutui kertoman mukaan kodittomaksi, sillä pakanallinen henkiolento ei voinut astua jalallaan kristittyyn kotiin.
Kenties henki silti edelleen puhaltaa tuulessa, potpottaa saarella pesivien satojen haahkojen kielellä tai majailee luodon luoteispuolen bunkkereissa tai jatkosodassa raunioituneessa petroolivarastossa.
Vain noin 600 neliömetrin kokoisen Bengtskärin kallioilta löytyy jotain varsin urbaanilta vaikuttavaa. Merenkulkijat, sotilaat ja satamavieraat ovat nimittäin halunneet jättää merkkinsä saaren kalliorantoihin ja kaivertaneet otollisimmat ”spotit” täyteen omia nimiään, vuosilukuja ja matkalaisten kotipaikkoja.
Erilaisia kaiverruksia on löydetty ikivanhoista hautakammioista, Kiinan muurilta ja muinaisen Konstantinopolin valleista. Myös Bengtskärin kallioissa elää jo tuhansia vuosia vanha graffitikulttuuri.
Osa Bengtskärin kaiverruksista on päivätty 1920-luvulle, kun taas eräs graffititaiteilija on kaivertanut nimensä ja Suomen lipun kallioon vuonna 2000. Liekö Stop töhryille -kampanja saarta koskaan saavuttanut.
Merenkäynti on Bengtskärillä syysmyrskyjen aikaan niin voimakasta, että se voi repiä teräsbetonisia laitureita kymmeniä metrejä pitkin saaren rantoja tai nielaista ne kokonaan. Saaren graffitit kuitenkin sinnittelevät. Vaikka meren voima on valtava, on kiveen kaiverrettu ”piissi” aika vaikeaa ”buffata” eli painepestä verrattuna tavallisiin Krylonin, Mastonin tai Montanan maaleihin.
Vaikka osa saaren kaiverruksista on selvästi tägejä, nimiä ja vuosilukuja – pieniä merkkejä siitä, että joku kävi täällä – ovat erityisesti jatkosodan aikaiset sotilaat olleet ahkeria kyhäämään saarelle isompia kaiverruksia. Niitä tulisi arvostaa kovatasoisina ”burnereina” eli suurina, yksityiskohtaisina ja aikaa vaativina teoksina.
Saaren kenties kuuluisin ja yksityiskohtaisin suurempi teos on vuonna 1941 kaiverrettu sotilaskotisisar, Suomen lippu ja kukka, jonka joku rakkaudenkipeä sotilas on ehkä taiteillut puolisonsa tai ihastuksensa kaipuussa – tai ihan muuten vaan. Kunniamaininnan ansaitsee myös saaren kaakkoiskärkeen kaiverrettu Karjalan vaakuna tekijöidensä nimien kera.
Yllättävää on, että säädyttömyyksiä saaren taiteesta ei löydy. Nykyään vessakopit, pukuhuoneet ja alikulut ovat usein täynnä törkeyksiä sukuelimistä hakaristeihin. Unohtamatta oululaisklassikkoa, jossa kritisoidaan kaupungin kulttuuripolitiikkaa ja filosofis-henkistä alavirettä sanoin paska kaupunni, tai Vaasan eläinoikeusradikaalia maalausta, joka ylpeästi julistaa fuck vegan, go kanibal 187.
Saarella, jolla vierailee vuosittain yli 10 000 turistia, ei kuitenkaan saa tätä nykyä kaivertaa, ja hyvä niin. Vaikka graffiti usein piristääkin kaupunkiympäristöä, on saari syytä jättää rauhaan, jotta historia ja graffititaiteen esivanhempien työ ei peity ajan huminaan. Krossaaminen eli muiden teosten päälle sotkeminen ilman vakavaa syytä on törkeä etikettirikkomus graffitikulttuurissa.
Luodon kivistä kaiverrettu majakka ja saari itsessään on kiistatta kokonaistaideteos.
Ikävää kyllä, saaren kivipintoihin on jäänyt toisenlaisiakin jälkiä historiasta. Portaikossa ammottaa kranaatinjälki, ja petroolivaraston katto on vahingoitunut tykistönkranaatin osumasta. Saaren historiassa on oma, surumielinen sävynsä. Sodat ja kuolema ovat pyyhkineet majakkasaaren yli myrskyaaltojen lailla.
Surullista historiaa huokuvilla kivipinnoilla kuitenkin elää muistutus siitä, että maailma jatkaa suurienkin kriisien jälkeen radallaan: Itämerellä erittäin uhanalainen haahka pesii Bengstkärissä yli viisisataapäisenä populaationa. Vaikka se kohtaakin suorastaan liiallista metsästyspainetta jo aikanaan lähes hävinneiltä merikotkilta, kertoo myös petolintukannan toipuminen siitä, että täystuhon partaalta voidaan ponnahtaa takaisin kohti parempaa.
Hyvilläkin asioilla on varjopuolensa: eräs Burken-niminen, luonteeltaan antisosiaalinen, aggressiivinen ja häikäilemätön haahkaemo saattaa riivata osaa petroolivaraston tienoilla graffiteja etsivistä kulkijoista sellaisella tarmolla, että osa piisseistä jää näkemättä.
