”Rakastan sitä mitä teen, ja olen sitä mieltä, että minun on jatkettava. En ole hullu enkä vastuuton tai peloton. Yksinkertaisesti tunnen syvällä sisimmässäni, että minun on tehtävä tätä, tämä on elämäntyöni. On ihmisiä, jotka uskovat minuun. On järjestöni, Korruption vastainen säätiö, ja on maani, ja haluan epätoivoisesti olla vapaa. Kyllä, uhkia on olemassa, mutta ne ovat osa työtäni ja hyväksyn ne.”
Näin kirjoitti venäläinen oppositiopolitiikan 2020-luvun supertähti Aleksei Navalnyi kirjassaan Patriootti (Otava 2024). Sen on englannin kielestä suomentanut Kyösti Karvonen. Navalnyi kirjoitti teostaan muutamia vuosia: Saksassa vuoden 2020 lopussa, kun hän toipui myrkytyksestä, ja venäläisissä vankiloissa vuodesta 2021. Hänet murhattiin vankilassa 16. helmikuuta 2024.
Navalnyin persoona on aiheuttanut monelle päänvaivaa. Hän oli hyvin karismaattinen poliitikko. Moni suomalainenkin Venäjää politiikkaa seuraava journalisti tai tutkija toivoi, että Navalnyi olisi kertakaikkiaan hyvä ihminen. Jotta demokratiakehitys Venäjällä etenisi kohti onnelaa, olisi kamalaa, jos oppositiojohtaja olisi epätäydellinen.
Tällainen ajatus on huono: kukaan ei ole täydellinen eikä täydellisyyttä voi asettaa oppositiojohtajan kriteeriksi, vaikka kivointahan opposition olisi etsiä henkilö, jonka virheet olisivat pienimpiä.
Navalnyi ei ollut 20 vuotta sitten mikään edistyksellinen demokraatti vaan hyvin konservatiivinen hahmo, vaikkakin Kremlin kriitikko. Hänen monia lausuntojaan on syystäkin pidetty rasistisina ja Venäjän imperialistista maailmanvalloitusta pönkittävinä.
Kuitenkin 2020-luvulle tultaessa Navalnyi alkoi selvästi tarkentaa kantojaan ja hänen tukijoihinsa kuului paljon liberaaleja naisia, sateenkaarivähemmistöjä ja rohkeita nuoria poliitikkoja.
Navalnyin tiedottaja Kira Jarmyš vakuutti vuonna 2022, että Navalnyi on ehdottomasti demokratian kannattaja. Jos hän nousisi Venäjän johtoon, vapaissa vaaleissa vaikkapa Keski-Aasian seudut voisivat halutessaan itsenäistyä.
Kumarrus tehokkuudelle
Patriootti on suositeltava lukukokemus. Se luotaa nerokkaasti Venäjän lähihistoriaa uuden itsenäistymisen ajalta, 1990-luvulta nykypäivään.
Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov on Venäjällä nykyään hyvin epäsuosittu. Navalnyin kirjasta käy ilmi, että ihmiset inhosivat häntä hänen väitetyn heikkoutensa takia. Sovinistisen Neuvostoliiton johtajan piti olla vahva eikä sellainen, joka otti kaikkialle mukaansa vaimonsa Raisan ja väitti jopa rakastavansa tätä.
Kun Venäjän uuden nousun ja Boris Jeltsinin aika koitti, Navalnyi ihaili talousuudistuksia suhmuroivia poliitikkoja, Jegor Gaidaria ja Anatoli Tšubaisia. Nämä kun käyttivät jo 1990-luvun alkupuolella termiä, jolla 2000-luvun konsultit vetoavat kaikkialla oikeistomielisiin poliitikkoihin, kun halutaan ajaa alan julkisen sektorin toimintoja: ”tehostamista”. Nuorena juristina Navalnyi väitteli talousuudistuksista tohtoriksi: ”Toivotin tervetulleeksi uudistajien pyrkimykset siirtää yritykset tehokkaaseen (korostin erityisesti sanaa ’tehokas’) omistukseen.”
Myöhemmin hän alkoi katsoa 1990-lukua aivan uusin silmin. Eräs hänen ihailunsa silloisista kohteista oli presidentti Jeltsin.
”Mitä minä sanoinkaan, kun – – Jeltsin tulitti Valkoista taloa [eli Venäjän parlamenttia] panssarein? Sanoin silloin: ’Jo oli aikakin. Ei pidä sääliä näitä toivottomia ääliöitä, jotka sotkevat parlamenttia.’”
Jeltsin romahti Navalnyin silmissä. ”Ihmisten, jotka halusivat kilpailla Neuvostoliitosta jäljellä olevista parhaista paloista, osallistuminen estettiin käyttämällä samoja naurettavia tekosyitä, joita käytetään nykyään vaaliehdokkaiden syrjäyttämiseen. Ja kun he veivät asian oikeuteen, heille virnistettiin yhtä omahyväiseen tyyliin kuin syyttäjät nostaessaan tekaistuja juttuja minua vastaan. Tovereitani tungetaan ulos politiikasta vuodesta toiseen. Meitä ei vaan estetä astumasta virkaan, vaan myös yhteydenpito organisaatioomme, jopa rahalahjoitusta, uhataan tarkastuksilla tai rikossyytteillä. Ja sen kaiken ovat tehneet ihmiset, joiden oikeutta tulittaa Valkoista taloa, vääristellä vaaleja ’uudistusten vuoksi’ ja ajaa kommunistit ja kansallismieliset politiikasta ’tulevaisuuden vuoksi’ puolustin kiihkeästi.”
Raunioitunut valta
Jos Navalnyin kaltainen ylimielinen kansankiihottaja kykenee moisen rehelliseen itsensäkorjaavuuteen, hänen kirjansa myötä herää vahva toivo siitä, että siihen kykenisi moni muukin venäläinen. Yhtä tärkeää kuin se, että maalla olisi täyspäisiä johtajia, olisi että kansakin olisi enemmän eikä vähemmän täysjärkistä.
Moni Suomessakin on argumentoinut, että jos seuraava johtaja Putinin jälkeen ei ole viemässä maata kohti demokratiaa, tällainen uusi oligarkki vallassa olisi sitten aivan hyödytön hyvän kehityksen eli mahdollisen demokratian kannalta.
Tämä ei pidä paikkaansa.
Tie parempaan tapahtuu yleensä pienin askelin tai, kirjailija Mihail Šiškiniä lainaten, monien mutkien ja kurvien kautta. Ja ensin on tunnustettava tosiasiat, kuten Navalnyi teki. ”Vihaan Putinia sen takia, että hän on ryöstänyt Venäjää 20 vuoden ajan”, Navalnyi kirjoitti.
Venäjällä oli rikkauksia, maalla ei ollut vihollisia, rajoilla oli rauha. ”Putin olisi voinut käyttää nämä vuodet tehdäkseen Venäjästä hyvinvoivan maan.”
Hän teki toisin. ”Sen sijaan 20 miljoonaa ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella. Putin ja hänen kätyrinsä varastivat osan rahoista; osa siitä törsättiin.”
Putinin seuraaja, milloin tämän aika koittaakaan, ei todennäköisesti peri Putinin Venäjää. Ennen kuin hän nousee muodostamaan oman rautaisen Kremlinsä, Putinin valtaan nostama kleptokratia on varastanut siitä isoja osia.
Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Kaukasusta sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjan toimittamista on tukenut Alfred Kordelinin säätiö.
