Monet järjestöt tuottavat median käyttöön kuvia, taustaselvityksiä ja muuta materiaalia. Vaikka aktivismin ja journalismin raja on periaatteessa selvä, se saattaa toisinaan vaikuttaa hieman häilyvältä.
Journalismin luotettavuus perustuu prosessiin, jossa media sitoutuu julkaistavien tietojen läpinäkyvyyteen, tiedot tarkastetaan eikä olennaisia aiheeseen liittyviä seikkoja jätetä ainakaan tietoisesti julkaisematta. Toimittajien ja toimitusten näkemykset ja kokemukset asioista vaikuttavat kuitenkin vähintään tiedostamattomasti siihen, mitä julkaistaan ja mitä jätetään julkaisematta. Silti journalistisen prosessin yleisesti hyväksytään tuottavan melko luotettavaa tietoa.
Aktivistit ja heidän edustamansa järjestöt tuottavat tietoa jossain määrin erilaisista lähtökohdista kuin journalistit ja media. Siinä, missä toimittajien lähtökohtana on pyrkimys pysyä ulkopuolisen tarkkailijan roolissa, tunnistavat aktivistit avoimesti omat kytköksensä aiheeseen. Lähtökohtien eroista huolimatta aktivistien tuottama tieto voi olla olennaista julkisen keskustelun kannalta. Esimerkiksi aktivistien tuottamat dokumentaariset kuvat suomalaisilta eläintiloilta ja teurastamoista, avohakkuuaukioilta ja raakkujoista ovat tuoneet esiin eri teollisuudenalojen julkisuudelta piiloon jääneitä käytäntöjä. Ilman aktivistien panosta media ei monesti olisi suoriutunut todellisuuden kuvaamisesta yhtä hyvin.
Kuvat työkaluna
Ympäristöjärjestö Greenpeace perustettiin 1970-luvulla ja sen Suomen osasto vuonna 1989. Dokumentaaristen valokuvien ja videoiden julkaiseminen on ollut keskeinen osa järjestön toimintaa sen perustamisesta alkaen.
”Jos katsotaan meidän historiaa, niin mehän olemme pelanneet aina kuvilla”, aloittaa Greenpeace Nordenin Suomen apulaismaajohtaja Juha Aromaa. ”Siksi huolehdimme aina, että ne ovat hyviä ja että niitä ottavat ammattivalokuvaajat.”
Aromaa jakaa edustamansa järjestön tuottaman kuva-aineiston karkeasti kahteen osaan.
”On ne, joissa dokumentoidaan asioita, esimerkiksi metsähakkuiden jälkiä tai tapahtumia merellä. Toinen laji on se, missä näytetään aktivistien työtä.”
Tapahtumia kuvaava dokumentaarinen materiaali on hyvin lähellä kuvajournalistien tuotoksia. Media voi sitoutua Julkisen sanan neuvoston laatimiin Journalistin ohjeisiin, mutta järjestöillä ei kuitenkaan ole ulkoa tulevia ohjeita. Kollektiivisten ohjeiden puuttuminen on korvattu läpinäkyvyydellä.
”Meillä on myös ollut äärimmäisen puritaaninen linja siitä, että kuvissa ei saa olla mitään normaalia kuvansäätöä kummempaa käsittelyä.”
Järjestön toiminnan uskottavuus perustuukin siihen, että sen julkaisemasta aineistosta ei virheitä löydy. Mikäli virheitä tai vääristelyä löytyisi, se johtaisi helposti vuosikymmenten työllä saadun uskottavuuden rapautumiseen. Muutenkin turhaa dramatisointia pyritään välttämään, vaikka kuvat usein dramaattisia ovatkin.
Mediaympäristön muutos näkyy
Vielä 2000-luvun alkuvuosina toimittajat suhtautuivat järjestöihin tiedonlähteenä usein korostetun skeptisesti. Ajankohtaisohjelmassa puhuva metsäteollisuuden edustaja saattoi näyttäytyä aktivistia luotettavampana kommentoijana, vaikka käsiteltiin teollisuuden omia taloudellisia intressejä. Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet.
”Meidän mediaseurannassa näkyy ihan selviä murroskohtia, ja tilanne on muuttunut meidän näkökulmasta selvästi positiivisempaan suuntaan. Ehkä ensimmäinen selkeä murros tapahtui meidän palmuöljykampanjan aikaan vuosina 2007–08.”
Tuolloin monien oli helppo jakaa aktivistien kanssa näkemys ruuan polttomoottoreissa polttamisen järjettömyydestä. Seuraavat murrokset näkyivät vuonna 2009 Kööpenhaminassa järjestetyn COP-15-ilmastokokouksen aikana ja vuonna 2015 Pariisin ilmastosopimukseen johtaneiden neuvottelujen aikana.
”Nämä tapahtumat muuttivat meidän suhdetta mediaan hyvässä ja pahassa. Vähitellen meidät nähtiin hyväksyttynä tietolähteenä ja ehkä enemmän osana establishmenttia.”
Mutta ei muutos ole Aromaan mukaan koskenut ainoastaan sitä, miten Greenpeace nähdään.
”Toleranssi aktivismia kohtaan on kasvanut. Sen huomaa, kun katsoo vaikka miten meistä uutisoitiin 2000-luvun alussa ja miten Elokapinan toiminnasta uutisoidaan nykyään. Tällä hetkellä uutisointi on paljon neutraalimpaa.”
Aromaasta median muuttunut asenne on yllättävää, kun sitä vertaa politiikassa nähtyyn polarisaatiokehitykseen. Tosin kaikki keskustelua seuranneet tietävät odottaa polarisaatiota artikkelien kommenttikentissä ja somealustoilla, kun Greenpeace, Elokapina tai joku muu järjestö mainitaan.
”Median suunnasta on kuulunut myös, ettei meidän esittämiä faktoja tarvitse epäillä. Meillä ei ole piilotettua agendaa, ja toimittajat osaavat suhtautua meihin. Se on ihan fine, haluamme tuota ympäristötuhot esille, ja totta kai haluamme syyttää niitä, jotka niitä aiheuttavat.”
Realiteetit painavat mediassakin
”Medialla oli ehkä aikaisemmin tiukempi linja siitä, että käytetään omia kuvia. Olen ollut havaitsevinani jo jonkun aikaa, että nykyään meidän kuvia käytetään entistä enemmän ja se voi johtua monesta tekijästä. Ensinnäkin resursseista, joita ennen oli enemmän.”
Jos aikaisemmin oli varaa lähettää oma kuvaaja vaikka Kainuun perukoille kuvaamaan hakkuuaukiota, nykyään siihen eivät monien rahat riitä. Niukat resurssit näkyvät Aromaan mukaan myös siinä, että aina ei ole varaa antaa toimittajien keskittyä johonkin aiheeseen niin paljon kuin aiheen ymmärtäminen ja seuraaminen edellyttäisivät. Näissä ongelmissa järjestöt voivat auttaa mediaa tekemällä taustatutkimuksia. Kerätyt tiedot voidaan antaa median käyttöön, kuten kävi esimerkiksi Stora Enson hakkuutyömaalla nähdyn raakkutuhon jälkeen.
”Kävimme läpi raakkujoet ja niiden lähellä tehdyt metsänkäyttöilmoitukset. Hupsista, huomasimme että samaan aikaan Stora Enson hakkuiden kanssa Metsähallitus teki omia hakkuita toisen raakkujoen vieressä, eikä siellä jätetty viranomaisten suosittamaa suojavyöhykkettä joen rantaan. Mietimme sitten, että ehkä Helsingin Sanomat olisi kiinnostunut siitä.”
Hesari oli kiinnostunut ja julkaisi aineiston pohjalta ison uutisen.
”Tämä oli aika klassinen esimerkki siitä, että teemme pohjatyön ja tarjoamme sitä medialle. Entä oliko se meidän toiminta sitten aktivismia vai journalismia, vai joku hybridi?”
Sikatiloilta julkisuuteen
Vuonna 2007 joulun alla Suomessa kohisi. Ensin Yleisradion A-studio ja sen perässä monet muut mediat julkaisivat kotimaisilla sikatiloilla kuvattua materiaalia. Ero mainoskuvaston ja etujärjestöjen tarjoamien kuvien sekä nyt nähdyn välillä oli järkyttävä. Monien käsitys siitä, mitä ”maailman vastuullisimpana” esitellyn alan todellisuus on, muuttui.
Nähdyt kuvat eivät olleet kuvajournalistien ottamia. Ne julkaisi Oikeutta eläimille -yhdistys, mutta kuvat olivat ottaneet itsenäisesti toimivat aktivistit. Jokunen vuosi näiden ensimmäisten kuvien julkaisun jälkeen myös Juho Kerola tarttui toimeen. Sittemmin hän on kuvannut ilman omistajien lupaa lukemattomilla kanaloilla, sika- ja maitotiloilla, turkistarhoilla ja teurastamossa eri puolilla Suomea.
Vuoden 2007 jälkeen Oikeutta eläimille on toistuvasti julkaissut Kerolan kollegoineen ottamia kuvia, ja toistuvasti ne ovat järkyttäneet niin toimittajia kuin yleisöäkin. Monesti tuottajat ja alan edustajat ovat väittäneet, että kuvat olisivat ulkomailta tai jollain tavoin väärennettyjä. Toisinaan on käynyt ilmi, että kuvat ovat olleet näitä huijaussyytöksiä esittäneiden omilta tai heidän läheistensä tiloilta. Asiavirheitä tai väärentämisiä kuvista tai niihin liittyvistä tiedoista ole löytynyt.
Koska virheet aineistossa veisivät uskottavuuden, dokumentoivat aktivistit kuvausreissunsa tarkkuudella, jota ei kuvajournalisteilta odoteta. Kuviin liittyvät tiedot ovat tarkastettavissa, kamerat sisällyttävät kuviin automaattisesti kuvauspaikan GPS-koordinaatit ja pyydettäessä toimituksille annetaan myös raakakuvat, joita ei ole käsitelty millään tavoin. Aktivistit kuitenkin menevät tätä pidemmälle läpinäkyvyyden saavuttamiseksi.
”Pyrimme aina kuvauskeikoilla dokumentoimaan ympäristöä ja työskentelyämme mahdollisimman paljon. Turkistarhoilla kuvaamme kantakortteja, jotka on yhdistettävissä kuhunkin tilaan”, Kerola kertoo.
Ei ehkä ole yllätys, että tarkinta dokumentointia ja varmennuksia ovat edellyttäneet median sijaan ulkomaiset järjestöt, jotka ovat halunneet julkaista aineistoa suomalaisilta tiloilta. Kaikkia järjestöjä koskee sama korostetun läpinäkyvyyden tarve, eikä varaa virheisiin ole.
”Joskus meillä kaikilla on ollut koko kuvausreissun ajan GoPro-kamerat, jotka kuvaavat katkeamatonta videota alusta loppuun. Myös auton kojelaudalla kamera on kuvannut koko reissun. Se on aika iso riski, koska kiinni jäädessä siinä olisi aikamoinen todiste tehdystä.”
Median epäonnistuminen kannustaa
Mikäli median tehtäväksi määrittelisi todellisuuden rehellisen kuvaamisen, Kerolan mukaan media ei ole onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
”Meidän kuvien julkaiseminen ei olisi mikään juttu, jos media olisi työssään onnistunut. Sen sijaan niistä kuvista, videoista ja tiedoista seuraa usein valtava mediaspektaakkeli. Kontrasti normaalin mediakuvaston ja meidän kuvien välillä on niin suuri, että on vaikea nähdä median onnistuneen työssään.”
Kaikkia kuvat eivät tietenkään järkytä saati yllätä.
”Usein tuottajilla, tutkijoilla ja aktivistikuvaajilla on aika samanlaiset näkemykset siitä, mikä on normaalia eläintuotantoa. Media puolestaan välittää kuvia pullantuoksuisilta tilavierailuilta, eivätkä ne vastaa todellisuutta. Teurastamoihin mediaa ei päästetä senkään vertaa.”
Aktivismin ja journalismin hämärä ero
Miten aktivismi sitten eroaa kuvajournalismista?
”Tämä on hankala kysymys. Minulla ei ole kokemusta kuvajournalistina toimimisesta, mutta olen kyllä tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan. Olen melko samalla viivalla perinteisen kuvajournalistin kanssa ja meillä on paljon yhteisiä näkökulmia ja toimintatapoja.”
Silloin kun kuvajournalisteja ja toimittajia on ollut aktivistien kuvausreissuilla mukana, aktivistit ovat keskittyneet huolehtimaan siitä, ettei yllätyksiä pääse tapahtumaan. Kerätty aineisto ei ole juurikaan poikennut siitä, mitä aktivistit ovat tuottaneet omin päin. Sen eron Kerola kuitenkin mainitsee, että journalistit ovat varovaisempia siinä, voidaanko jonnekin mennä ilman omistajan lupaa.
”Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, saako eläinsuojaan, varjotaloon, navettaan tai teurastamoon mennä vai ei. Sinne meneminen on moraalisesti oikein. Sinne pitää mennä, jotta pystymme näyttämään, mitä siellä tapahtuu. Perustelut menemiselle ovat vahvemmat kuin menemättä jättämiselle. Median edustajalla voi siten olla muut kysymykset mielessä, työpaikan pitäminen ja pomon mielipiteet.”
Kerola laskee ainoiksi omaa toimintaa rajoittaviksi tekijöiksi oman jaksamisen ja taloudelliset kysymykset. Myös keski-ikäistyvä keho ja fyysisesti vaativat keikat ovat alati huonompi yhdistelmä, mutta toistaiseksi tämä ei vielä ole muodostunut ongelmaksi. Myös motivaatiota on riittänyt vaikka yhteiskunnalta ei kiitosta tulisikaan.
”Joskus vuonna 2016 laskeskelin, että minun kuviani on julkaistu mediassa yli sadassa maassa. Yleisö näille laskettiin vähintään sadoissa miljoonissa. Se on isompi yleisö, kuin mitä monet kotimaiset kuvajournalistit saavat koko uransa aikana.”
Laajasta medianäkyvyydestä huolimatta Kerola on joutunut kerta toisensa jälkeen perustelemaan kuvaamansa aineisto luotettavuutta, sillä journalistisen prosessin läpi mennyt materiaali koetaan eri tavalla luotettavaksi. Journalistisessa prosessissa joku luotettavana pidetty ja alan ohjeistuksiin sitoutunut taho käy läpi aineistoon liittyvät tiedot ja toteaa asioiden olevan kuten niiden sanotaan olevan. Tämän prosessin kautta Kerolankin ottamat kuvat voivat saada journalismileiman.
”Me olemme toisinaan julkaisseet kuviamme STT:n ja AFP:n kaltaisten toimistojen kautta niin, että kuvat ovat vapaasti median käytettävissä. Niitä on käytetty enemmän mediassa, kun siinä on ollut se STT tai joku vastaava takaamassa kuvien oikeellisuuden. Tietotoimisto takuumiehenä tuo uskottavuuskerroksen kuviin.”
Valttikorttina radikaali avoimuus
Kaikista turhautumisista huolimatta Kerola näkee kuvaamisen ja tiedonvälityksen mielekkäänä työnä.
”Otan valokuvan ja seuraavaksi kaksi miljoonaa suomalaista ja pääministeri keskustelevat siitä. On se minulle aika hyvä työkalu enkä toistaiseksi parempaakaan ole keksinyt.”
Vastavoimana Kerolan ja monen muun aktivistin valitsemalle työtavalle ovat tietenkin vahvasti resurssoidut ja vuosikymmenten mittaan rakennetut teollisuudenalat etujärjestöineen. Epäsuhta keskustelijoiden koon välillä on suuri, mutta aktivisteilla on ainakin yksi ylittämätön valttikortti: heidän ei tarvitse pelätä läpinäkyvyyttä ja he voivat olla aina rehellisiä ja avoimia jakamastaan aineistosta.
Artikkelin kirjoittamista on tukenut Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES.
