Artikkeli on julkaistu Voima | Teatterissa. Se ilmestyi Voiman 9/2023 välissä. Teatteriliite käsittelee esittävien taiteiden ajankohtaisia näkymiä.
Löydät kaikki liitteen verkkoartikkelit täältä.
Väkivallan kuvaaminen näyttämöllä on aina hankalaa. Nukketeatterin keinoin taitavasti etäännytetty ratkaisu nähtiin jo tammikuussa, kun Merja Pöyhösen Turun Kaupunginteatteriin Anu Kaajan romaanin pohjalta ohjaama Leda käsitteli #metoo-henkistä hyväksikäyttöä.
Sukupuolitetun väkivallan teemaan osuivat myös Tampereen Työväen Teatterissa esitetyt Linda Wallgrenin Jeanne d’Arcin housut ja Liila Jokelinin Action Hero. Siinä missä edellinen rinnasti 1400-luvulla roviolla poltetun naisen kohtalon tämän ajan median noitavainoihin, jälkimmäinen höykytti ilakoivan satiirisesti toimintaelokuvien sukupuoliroolien kuvastoa.
Sosiaalipoliittisen näkökulman teemaan toi puolestaan näyttämölle Carita Drewn Valtimonteatterille ohjaama Paska ja Satu Linnapuomin Kansallisteatterille sovittama, Ujuni Ahmedin elämäntarinaan perustuva, Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Australialaisen Patricia Corneliuksen kirjoittamassa Paskassa toisistaan mittaa ottivat kolme pidätysellissä lusivaa naista, jälkimmäinen kertoi maahanmuuttajatyttöjen silpomisesta.
Jostain kertonee sekin, että syyskaudella sekä Helsingin Kaupunginteatterissa että Teatteri Viiruksessa esitettiin samaan aikaan Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -romaaniin perustuvia näytelmiä. Riikka Oksasen ja Jakob Öhrmanin ohjaamat versiot pöyhivät omilla tavoillaan niitä kulttuurisia rakenteita, joiden tukemana teini-ikäiset pojat joukkoraiskaavat ikäisensä tytön ja yhteisö ympärillä päätyy vähättelemään tekoa.
Väkivallan ja psyykkeen suhde
Tasavertaiseen väkivaltaan yhtyivät veren ohella vieraantumisen epätoivossa kylpeneet tšehovilaiset hahmot Minna Lundin Puoli-Q:ssa esitetyssä näytelmässä Message from Tyler – Memento Mori, Kirsikkatarha.
Väkivallan uhan suhdetta psyykeen käsitteli puolestaan Teatteri Jurkassa nähty Pasi Lampelan Selli. Siinä Wenla Reimaluodon ja Eero Ahon kollegiaalinen näyttelijätyö oli vuoden pysäyttävimpiä. Vastaavasti hedelmää kantoi Sami Lankin monologityö Helsinki 98:n ja sadsongskomplex.fi:n Vuosaaren entiseen lukioon tekemässä Neuvostoihmisen lopussa.
Läsnäolon koskettavuudella mitattuna aivan ohittamaton oli myös Tuija Minkkisen Porttiteatterille ohjaama Suurin kaikista, jonka rikostaustaiset esiintyjät onnistuivat jälleen kerran osoittamaan, miten vahvin kaikista rooleista on ihminen omana itsenään.
Näyttelijyydessä virtuoottista yhteispeliä osoittivat Q-teatterin Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela Akse Pettersonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä. Mielenkiintoinen oli myös teoksessa surrealistiselle tanssille annettu tila ja tehtävä.
Tanssin draamateatterille tuoma kehollisuuden lisäarvo nousi vieläkin painavampaan rooliin Anni Mikkelssonin Kajaanin kaupunginteatteriin ohjaamassa Anna Liisassa, jossa tanssissa lihallistuivat yhtä aikaa kaikki näytelmän henkilöhahmojen välisten jännitteiden torjutut aiheet.
Ihmiskehon rajat
Esittäjien kehojen puolelta painopistettä yleisön hartioille siirsivät erilaisilla tavoillaan Valtteri Raekallion työryhmineen Helsingin katutilaan sovittama Valvojat ja Eero Tiaisen johdolla Espoon teatterin virtuaalimaailmaan rakennettu Rakkausssimulaatio EVE.
Ihmiskehojen rajoja koeteltiin myös Kansallisteatterissa Eeva Putron ja Atro Kahiluodon näytelmässä Pentti Linkola – kaltaisemme, jossa päähenkilöön vuoroillaan samastuvat näyttelijät tuntuivat muuttuvan linnuiksi. Linkolalaisen pessimismin hengessä ihmiskunnan itsetuhoon viittasi myös Tanssin talossa Teemu Mäen ja Max Savikankaan dystoopinen scifiooppera Posthuman / Ihmisen jälkeen.
Näyttämökehojen häivyttämisen saralla kahdesta radikaalimmasta ratkaisuista vastasi dramaturgi Pipsa Lonka, jonka Kuka tappoi bambin? -versiossa uhria ei nähty näyttämöllä lainkaan. Toisaalta hänen kirjoittamassaan ja Wauhaus-ryhmän Espoon teatteriin toteuttama Neljän päivän läheisyys käsitteli lajien kohtaamista tavalla, jossa esityksessä ei ole yhtään tavanomaista näyttelijää.
Teatterin politiikkaa -podcastissani Lonka selittää, kuinka juuri poissaolonsa takia väkivallan uhri on läsnä jopa painavammin kuin asetettuna samaan kategoriaan rikoksentekijöiden kanssa. Lajien välisen tasavertaista kohtaamista lavalla taas ei voi toteuttaa esineellistämättä eläimiä taiteen kehyksessä, joten perustelluin ratkaisu on poistaa sieltä myös ihminen.
Tuomas Rantanen
Kirjoittaja on Voiman kustantaja ja teatteritoimittaja
