Laki & oikeus, PolitiikkaKirjoittanut Mika PekkolaKuvat Aleksandra Aksenova

Rankaisemisesta hoitamiseen – On Suomen huumausainepoliittisen linjan uudelleenarvioinnin aika, vaativat asiantuntijat

Rankaiseva huumepolitiikka on ajautunut kriisiin. Huumeiden haitat ovat lisääntyneet, huumeita käyttävät ihmiset syrjäytyvät yhteiskunnasta ja hoidon saatavuus kärsii. Tutkijat ja asiantuntijat vaativat Suomen huumausainepoliittisen linjan perusteellista uudelleenarviointia.

Lukuaika: 5 minuuttia

Rankaisemisesta hoitamiseen – On Suomen huumausainepoliittisen linjan uudelleenarvioinnin aika, vaativat asiantuntijat

Artikkeli julkaistaan myöhemmin myös ääniartikkelina. Kuuntele sillä välin muita Voiman äänisisältöjä.

Huumekuolemat ovat lisääntyneet Suomessa 2000-luvun alusta alkaen. Suomessa myös kuollaan huumeisiin nuorempana kuin muualla Euroopassa: vuonna 2020 alle 25-vuotiaiden huumekuolemien määrä nousi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 muiden ikäryhmien yläpuolelle. Huumeiden käyttö on lisääntynyt, ongelmakäyttäjiä on aiempaa enemmän ja haitat ovat entistä suurempia. Rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuva huumepolitiikka ei ole onnistunut pitämään tilannetta hallinnassa.

Rangaistuspolitiikan ongelmat ovat käyneet ilmeisiksi, ja maailmalla pitkään käyty julkinen keskustelu huumausainepolitiikan reformeista on viimein rantautunut myös Suomeen. Yleisen asennemuutoksen ohella keskustelua ovat edistäneet kansalaisaloitteet kannabiksen käytön rangaistavuudesta luopumisesta sekä huumausaineiden valvottujen käyttötilojen kokeilusta.

Uudistusvaatimuksia ovat esittäneet etenkin tutkijat, päihdetyön asiantuntijat, kansalaisjärjestöt ja huumeita käyttävät ihmiset. Yhdistyneet kansakunnat ja Maailman terveysjärjestö WHO antoivat vuonna 2017 yhteisen lausunnon, jossa ne asettuivat kannattamaan luopumista huumeiden käytön ja hallussapidon rangaistavuudesta. Suomessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on antanut vastaavan kannanoton.

”THL ehdottaa, että huumepolitiikkaa kehitettäisiin niin, että huumeiden käyttöön puututtaisiin ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon keinoin ja yhteiskunnallista keskustelua jatkettaisiin kaikkien huumeiden käytön rangaistavuuden poistamiseksi.”

Kurittamisesta kahden raiteen politiikkaan

Huumeiden käyttö säädettiin Suomessa rangaistavaksi vuoden 1972 huumausainelaissa. Suuressa valiokunnassa äänet jakautuivat tasan, ja valiokunta päätti kantansa arvalla. Eduskunnassa kriminalisointia kannatettiin äänin 92 – 80.

”Laista käytiin kova debatti”, toteaa THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen. ”Tiukalla lainsäädännöllä haluttiin osoittaa, ettei huumausaineiksi luokiteltavia aineita hyväksytty missään muodossa.”

Suuressa valiokunnassa äänet jakautuivat tasan, ja valiokunta päätti kantansa arvalla.  

Tiukkaa linjaa noudatettiin 1990-luvulle saakka, jolloin alkoi selvitä, ettei totaalikiellolle perustuva politiikka kyennyt estämään huumeiden käytön yleistymistä ja haittojen lisääntymistä. Kannatusta alkoikin tuolloin saada Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan näkemys siitä, ettei rikosoikeusjärjestelmän hyödyntäminen ollut riittävä vastaus huumeongelmaan.

”Tehtiin säännöksiä, jotka mahdollistivat luopumisen syytteiden nostamisesta ja tuomitsemisesta tietyin edellytyksin”, Nuotio sanoo. ”Hoidon merkitystä korostettiin. 2000-luvun alussa huumeiden käytöstä alettiin kirjoittaa sakkoja, eikä tapauksia enää viety aina tuomioistuimeen. Nyt sakottamisesta on muodostunut osin rutiini, vaikka on ymmärretty, että sekin on ongelmallista, sillä huumeita käyttäviä nuoria tulisi pikemminkin puhutella ja ohjata tarvittaessa hoitoon.”

Hakkarainen huomauttaa, että Suomen nykyinen huumepolitiikka perustuu lähes kolme vuosikymmentä sitten laadittuun huumausainestrategiaan. Kriminaalipolitiikan rinnalle avattiin tuolloin toinen raide, jossa oli kyse haittojen vähentämisestä. Lähivuosina esitetyissä uudistusvaatimuksissa painopistettä siirrettäisiin entistä selvemmin kriminalisaatiosta haittojen vähentämiseen.

Rangaistukset marginalisoivat 

A-klinikkasäätiön toimitusjohtaja Hannu Jouhkin mukaan huumausainepoliittisessa keskustelussa tulisi ymmärtää, että kello on jo lyönyt.

”Huumeiden haitat ovat lisääntyneet, niiden saatavuus on helpottunut ja ne koskettavat yhä nuorempia”, hän toteaa. ”Huumeista on tullut entistä vahvemmin aikamme ilmiö.”

Jouhki lukeutuu jatkuvasti kasvavaan päihdetyön alan asiantuntijoiden joukkoon, joka vaatii rikosoikeudelliseen kontrolliin perustuvan lähestymistavan korvaamista haittojen vähentämisen politiikalla. Jouhki pitääkin kriminalisointiin perustuvaa huumepolitiikkaa perustavanlaatuisesti toiseuttavana.

Ihminen on itse vastuussa päihteiden käytöstään, mutta asiaa pitäisi katsoa yhteisöllisestä näkökulmasta.

”Viesti niin sanotulle kunnolliselle väestölle on se, että älkää koskeko huumeisiin, koska silloin kuulutte siihen toiseen porukkaan eli huumeidenkäyttäjiin”, hän sanoo. ”Nykyään työpaikoilla keskustellaan työn kuormittavuudesta tai vaikkapa masennuksesta, mutta riippuvuuksista on vaikeampi puhua. Ihminen on itse vastuussa päihteiden käytöstään, mutta asiaa pitäisi katsoa yhteisöllisestä näkökulmasta. Mikä kulttuurissamme on vikana, kun päihdeongelmat lisääntyvät?”

Jouhki laajentaisi tarkastelua yksilöstä yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, jotka luovat pohjaa nykyihmisen elämänmuodolle.

”Kaikkialle tunkeutuva markkinatalousajattelu, yhteisöjen murtuminen sekä teknologinen kehitys saattavat aiheuttaa hallitsemattomuuden, kelpaamattomuuden ja kuulumattomuuden tunteita, joilla on yhteys todellisuuspakoisuuteen ja addiktiiviseen käyttäytymiseen”, hän pohtii. ”Mielihyvää tuottavien asioiden helpompi saatavuus tai esimerkiksi populaarikulttuurin kertomukset huume-elämän gloriasta voivat toimia väylinä päihteiden ongelmakäyttöön, etenkin jos yksilön elämää suojaavat tekijät ovat muuten vähissä.”

Huumeita on pidetty perinteisesti moraalisena uhkana, ja niiden laittomuus on leimannut käyttäjät rikollisiksi. Nuorista aikuisista lähes puolet on kuitenkin kokeillut jotain laitonta huumausainetta, ja heidän ajatuksensa poikkeavat osin vanhempien sukupolvien käsityksistä. Hakkarainen kysyykin, ketä kuullaan, kun tehdään huumepolitiikkaa. Uudistuksia vaativan nuoremman sukupolven ääni ei ole päässyt toistaiseksi politiikassa riittävän vahvasti esiin. Vielä ongelmallisempana Hakkarainen pitää huumeita käyttävien ihmisten sivuuttamista huumepoliittisessa keskustelussa.

Ketä kuullaan, kun tehdään huumepolitiikkaa?

”Jos mietimme esimerkiksi haittoja vähentäviä toimia, kuten huumeiden käyttötilojen perustamista, ymmärrämmekö kuunnella ihmisiä, jotka elävät kaduilla, piikittävät julkisissa vessoissa ja rappukäytävissä tai etsivät suonta ulkona pakkasessa?” 

Huumeita käyttävien ja päihdetyötä tekevien ihmisten kuunteleminen voisi auttaa tunnistamaan kriminalisointiin perustuvan lähestymistavan valuvikoja.

”Huumeidenkäyttäjän leima vaikeuttaa asunnon ja työpaikan saamista”, Jouhki toteaa. ”Suonensisäisiä huumeita käyttävälle voi tulla infektio, mutta hän ei halua mennä lääkäriin, sillä tulehdus yhdistetään pistämiseen. Kriminalisointi hankaloittaa myös työssäkäyvien ja perheellisten ihmisten elämää. Jos ihmisellä on esimerkiksi huumeriippuvuus, joka uhkaa muuttua pahemmaksi, avun hakemiseen liittyy isoja riskejä ammattiasioiden ja lastensuojelun osalta.”

A-klinikkasäätiön projektikoordinaattori Janne Nahkuri on huomannut konkreettisesti, kuinka kriminalisointi vaikeuttaa haittoja vähentävää työtä. Nahkuri työskentelee kahden eri hankkeen parissa. Kaduilta labraan -hankkeessa kerätään huumausaineen jäämiä sisältäviä tyhjiä pusseja, jotka sitten lähetetään analysoitavaksi THL:n laboratorioon. Verkko-Vinkki-hankkeessa puolestaan toteutetaan huumeita käyttäville ihmisille kohdennettua verkkoterveysneuvontaa.

”Suurin ongelma on käytön rangaistavuus”, Nahkuri sanoo. ”Kynnys puhua huumeiden käytöstä tai osallistua tutkimuksiin on korkea. Omalla naamalla ei haluta näyttäytyä, vaikka terveystietoihin ei jäisi merkintää. Kaduilta labraan -hankkeelle tuottaa käytännön ongelmia se, että huumausaineen hallussapito on kiellettyä. Emme voi ottaa vastaan varsinaisia huumeita, vaan ainoastaan jäämiä, mikä on ainetunnistuksen kannalta huono asia.” 

Vuonna 2001 perustettu Humaania päihdepolitiikkaa ry on pyrkinyt levittämään tietoisuutta rangaistuksiin perustuvan päihdepolitiikan ongelmista. Yhdistyksen puheenjohtaja Juho Sarvanko yhtyy asiantuntijoiden ja tutkijoiden näkemykseen huumepoliittisten uudistusten tarpeesta.

”Nykyinen linja leimaa ihmiset rikollisiksi ja asettaa heidät ulkopuolisen asemaan”, Sarvanko toteaa. ”Se, että henkilö käyttää päihteitä ei tarkoita, että hän olisi ihmisenä huonompi. Jos päihteiden käyttö määritellään rikolliseksi toiminnaksi, ihmiset eivät uskalla puhua siitä, ja kynnys hakea apua nousee.”

Rikosoikeuden ei tulisi olla holhoavaa

Huumeiden käyttöä oikeusjärjestelmän näkökulmasta tarkasteleva Nuotio toteaa, että rikosoikeudelliseen kontrolliin liittyy myös periaatteellisia ongelmia.

 ”Rikosoikeuden ei tulisi olla holhoavaa lainsäädäntöä. Voit esimerkiksi aivan hyvin syödä roskaruokaa ja lihoa 50 kiloa ja sairastua. Meillä ei ole lain edessä velvollisuutta huolehtia itsestämme, vaan meidän tulisi ymmärtää itse toimia niin. Toisaalta huumausaineista riippuvaisen ihmisen tuomitseminen on aivan yhtä ongelmallista. Ei rankaiseminen paranna ihmistä riippuvuudesta. Riippuvuuksiin tulisi reagoida hoitotoimin, ei rangaistuksin.” 

Nuotion mukaan Suomen huumausainepolitiikka ei ole kansainvälisesti vertailtuna erityisen edistyksellistä.

”Käyttöhuoneita on ollut monissa maissa käytössä jo vuosikymmeniä. Portugalissa poistettiin kaksikymmentä vuotta sitten kaikkien huumausaineiden käytön rangaistavuus. Kannabis on laillistettu Kanadassa ja useissa Yhdysvaltain osavaltioissa, ja Saksassakin tästä on tehty poliittiset päätökset. Kansainvälinen linja on menossa kohti rangaistavuudesta luopumista.”

Voiman kannessa Proteus rantatuolissa.
Voima 10/2022 on riippuvuus-teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan lehden vuositilausta (39€) tai irtonumeron ostamista (4,90€).

Tutkijoiden ja asiantuntijoiden tiekartta huumepoliittiselle reformille sisältää useita konkreettisia ehdotuksia.

”Tärkeintä juuri nyt olisi luopua kaikkien huumausaineiden käytön rangaistavuudesta”, Hakkarainen toteaa. ”Samalla tulisi tehdä kunnollinen arviointi huumausainestrategiasta, tehostaa palveluja ja ottaa käyttöön uusimpia haittojen ehkäisyn keinoja.” 

Myös A-klinikkasäätiön Jouhki ja Nahkuri kannattavat käytön rangaistavuudesta luopumista. Nahkuri pitäisi ainetunnistustyön kannalta tärkeänä poistaa samalla pienten huumausainemäärien hallussapidon rangaistavuus. Jouhkin mukaan dekriminalisaatio säästäisi henkiä, lisäisi turvallisuutta, vähentäisi infektioita ja tartuntatauteja sekä parantaisi hoidon saatavuutta. Nuotio puolestaan pitäisi erityisen kiireellisenä suonensisäisten huumeiden käyttäjien yliannostuskuolemien ehkäisemistä.

”Maassamme kuolee joka arkipäivä huumeiden käyttäjä, ja moni kuollut on nuori”, hän toteaa. ”Tämän pitäisi herättää meidät. Tarvitaan käyttöhuonetoiminnan mahdollistava erillinen lainsäädäntö.”

Humaania päihdepolitiikkaa ry:n Sarvanko hahmottaa muutostarpeet kaksiportaisena siirtymänä.

”Ensiksi olisi luovuttava pienten huumausainemäärien hallussapidon ja käytön rangaistavuudesta. Pitkän tähtäimen tavoitteena olisi miettiä, kuinka saisimme päihdekaupan sääntelyn piiriin. Kauppa on tällä hetkellä täysin sääntelemätöntä. Lait eivät määrittele, mitä tai kenelle myydään, eikä minkäänlaista laadunvalvontaa ole. Tämä lisää päihteidenkäytön riskejä merkittävästi. Lisäksi taloudellinen hyöty valuu rikollisjärjestöille, joiden toimintamallit eivät ole eettisellä pohjalla. Päihteiden myyntiä tulisi kyetä sääntelemään siten, että haitat vähenisivät ja saatavuutta rajoitettaisiin.”

Maailmalta saatu näyttö huumausaineiden käytön dekriminalisoinnista ja haittoja vähentävistä toimista on ollut rohkaisevaa. Huumepoliittisia reformeja vaativat tutkijat ja asiantuntijat korostavat kuitenkin, että lakimuutosten lisäksi tarvittaisiin merkittävää panostusta sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Suomi on uudistuksissa jälkijunassa, ja muutoksen tarve on kiireellinen. Toisaalta tilanne antaa mahdollisuuden oppia edistyksellisempien maiden kokemuksista.

”Itselleni on ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat hoitaneet monet yhteiskunnalliset kysymykset kuten koulutuksen ja asumisen aika hyvin, huumausainepolitiikassa emme ole oikein onnistuneet”, Nuotio sanoo. ”Hyvinvointivaltiomme ei ole kyennyt moralistisen kieltolakiajattelun takia reagoimaan ihmisten hätään. Huumausainepolitiikka on ollut laatikko, johon emme ole uskaltaneet kurkistaa. Se vaatisi nyt totaalisen uudelleenarvioinnin. Yhteiskunta alkaa viimein olla valmis katsomaan asioita silmästä silmään.”

Kirjoittaja on Humaania päihdepolitiikkaa ry:n jäsen.

  • 17.1.2023
  • Kirjoittanut Mika Pekkola
  • Kuvat Aleksandra Aksenova