“Kampuksella ei missään nimessä laahusta nälkiintyneitä nuorukaisia ja neitokaisia ryysyissä. Ei sinne päinkään: irtokynnet kimaltavat, hieno partavesi tuoksuu, tekoripset räpsähtelevät. Ja voitteko kuvitella, monella opiskelijaköyhäläisellä on kalliimmat kuteet kuin edustaja Keskisarjalla, joka tienaa seitsemän tonnia kuussa. Ja jos elo kantakaupungin opiskelijayksiössä ahdistaa eikä ilmainen opiskelijalounas maita, niin tämä talousarvio kannustaa opiskelijoita menemään töihin. Tai jopa valmistumaan etuajassa.”
Tämän opiskelijoihin osuvaa hallituksen leikkauslistaa puolustavan palopuheenvuoron piti Teemu Keskisarja (ps.) eduskunnassa 13. lokakuuta. Puhe on linjassa erinäisten lausuntojen kanssa, joita on nähty lehdistössä ja sosiaalisen median kanavissa runsaasti sitten opiskelijoiden syyskuussa järjestämien mielenosoitusten ja opinahjojen valtausten. Kapinoivia opiskelijoita kritisoivien mielipiteiden kirjo on vaihdellut presidentti Sauli Niinistön isällisestä toppuuttelusta nimeämättömäksi jääneen herran keskisormen näyttämiseen. Näistä kummatkin koettiin Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa, missä syyskuussa kohtasivat maanpuolustusseminaariin osallistunut pukuväki ja rakennuksen vallanneet opiskelijat. Eiköhän siellä partavesi tuoksunut.
Kun itse aloitin opinnot vuosituhannen alussa, murehdin ensimmäisenä opintosyksynä sitä, että jouduin tuon tuosta maksamaan laskuni myöhässä. Hyvin pian opin, kuinka paljon eräpäivästä voi myöhästyä, ennen kuin lasku menee ulkopuoliselle perittäväksi. Ajatus edes siitä halvimmasta kahvikupillisesta uusien opiskelukavereiden kanssa kahvilassa oli useimmiten mahdoton.
Keväällä olinkin sitten jo töissä, eikä paluuta ollut. Ensimmäistä opiskeluvuotta ja äitiyslomia lukuunottamatta kävin koko opiskeluaikani töissä. Sekään leipä ei ollut leveä, eikä se säästänyt minua nostamasta opintolainaa, mutta talouteen tuli sentään hieman joustoa. Muutamien kymppien ylimääräinen hammaslääkärilasku ei enää suistanut raha-asioita raiteiltaan seuraavankin kuukauden ajaksi.
Opiskeluaikani venyikin sitten samassa suhteessa työssäkäyntiin. Onnekseni olin aloittanut opintoni silloin, kun opintoaikaa ei oltu vielä rajattu kuten nykyisin. Opintojeni edistymisestä kyseltiin vain harvakseltaan, ja silloinkin sain lisäaikaa vain ilmoittamalla, mitä olin muulla ajallani puuhannut. Ilmoitukseni vastaanotti muuten amanuenssi, jollaisia yliopistolla vielä työskenteli ennen Matti Vanhasen (kesk.) hallituksen toteuttamaa, häntä pääministerin pestissä seuranneen Jyrki Kataisen (kok.) fantastiseksi kutsumaa yliopistouudistusta. Amanuenssien työtehtäviä hoitaa nykyisin käsitykseni mukaan opetushenkilökunta, joka jo silloin muinoin kärvisteli opetuksen, opiskelijoiden ohjaamisen ja oman tutkimuksen ristipaineessa.
Nykyiseen verrattuna olin siis opiskelijana kultalusikka suussa syntynyt.
Nyt opiskelevien tilanne surettaa ja raivostuttaa. Asumis- ja elinkustannukset sekä lainojen korot ovat nousseet, opiskelijoiden terveydenhuoltoon ja mielenterveyspalveluihin pääseminen on hankaloitunut ja työllistyminen valmistumisen jälkeen on entistä hankalampaa. Samalla hyvässä asemassa olevat kansalaiset ja päättäjät syyttävät opiskelijoita jonkinlaisesta veronmaksajien rahoilla kustannetusta luksuselämästä ja turhasta kitinästä.
Vaan kerronpa mihin ei oikeasti ole varaa.
Varaa ei ole siihen, että Suomen opiskelijoiden henkiset ja ajalliset resurssit menevät toimeentulosta murehtimiseen tai työssäkäyntiin sen sijaan, että he voisivat keskittyä varsinaiseen päätyöhönsä, opiskeluun.
Varaa ei ole siihen, että opiskelijat eivät saa tarvitsemiaan terveyden- ja sairaanhoitopalveluita, mielenterveyspalvelut mukaan lukien. Varaa ei ole yhdenkään opiskelijan putoamiseen turvaverkkojen ulkopuolelle.
Varaa ei ole siihen, että vastavalmistuneet jäävät työttömiksi tai päätyvät tekemään työtä, joka ei lainkaan vastaa heidän kallista koulutustaan, tai päättävät muuttaa ulkomaille, missä heillä on erilaiset mahdollisuudet hyödyntää koulutustaan joko suoraan työmarkkinoilla tai jatkokoulutuspaikoissa. Tämä koskee myös ulkomailta Suomeen tulleita.
Varaa ei ole etenkään siihen, että opiskelijat menettävät tulevaisuudenuskonsa.
Edustaja Keskisarja – jonka puheesta on kovaa vauhtia tulossa pikkujoulukauden luukutetuin biisi – yrittää tapansa mukaisesti provosoida, kuten taannoin käyttämällä n-sanaa eduskunnan täysistunnossa. Myös hänen harkittu ja huolella vaalimansa hampuusin olemus on hänelle nimenomaan provokaatiota, silkka sosiaalipoliittinen fashion statement. Vaatteilla koreilua sekin.
Näitä sekä tahallisen nukkavieruja että viimeisen päälle sliipattuja marisijoita yhdistää se, että heillä ei ole mitään käsitystä opiskelijoiden arkitodellisuudesta. Se opiskelijalounaskaan ei tosiaan ole ilmainen!
Miksi opiskelijoita kohdellaan kuin kiittämättömiä nurkuvia kakaroita sen sijaan, että heidän potentiaalinsa ja panoksensa yhteiskunnassa tunnistettaisiin – kapitalismin termejä käyttääkseni – arvokkaaksi pääomaksi, johon maamme menestys tulee myös tulevina vuosikymmeninä nojaamaan? Miksei heidän arvoaan nähdä?
Vai eikö opiskelijoilla, etenkään niillä köyhemmistä lähtökohdista ponnistavilla opiskelijoilla, jotka ovat vailla taloudellisia turvaverkkoja, olekaan päättäjien mielestä niin paljon väliä?
